Kellään kokemusta mitä patologisen valehtelijan päässä liikkuu, kun jää kiinni?

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini taitaa olla tällainen siis :(( Kamalinta on, että valehteluun on kuulunut se, että oma lapsi on syyllinen hänelle elämässään tulleisiin vastoinkäymisiin, eli minä siis. Mutta tätä ajattelutapaa ei ole paljastanut minulle, koska silloin olisin voinut havaita sen sairaaksi ja vääräksi, vaan se minun sorsiminen, pahoinpitely henkisesti ja kaltoinkohtelu on näkynyt jopa hyveellisen moraalin saarnaamisena minulle ja sen kertomisena minulle, miten inhottava ihminen mä oon.

ap

Kuvasi nähneenä parempi selitys on, että olit äidiiesi pettymys romuluisine kasvonpiirteinesi. Hän halusi sievän tytön eikä mitään peikon näköistä. 

Ei sunnuntaita, etteikö kivikissaäiti pyörittäisi samaa patologista levyään täällä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten olisi hyvä oppia tunnistamaan oman vanhemman patologinen valehtelijuus, jos on tunne, että itsellä on vain koko ajan paha olo, eikä mikään enää auta, niin syy voi olla asioita ja luonnettasi vääristellyt läheinen. Vähän niin kuin narsistikin tuhoaa kumppaninsa aikuissuteessa, niin mitä sitten samanlainen tekeekään lapselle vanhempi-lapsisuhteessa.

ap

Totta. Narsku vanhempani tuli kerran töistä kotiin ja kun hajotin tekemääni lumilinnaa pysähtyi ja todella rumalla ilmeellä katsoen sano et olen samanlainen p*ska kun sisareni. Ajattelin tehdä lumesta sittenkin jotain muuta..

Niin siis lapsilleen jopa tulee sanottua kaikenlaista pahaa varsinkin jos oma lapsuus on ollut sellaista, että olit oman vanhempasi roskakori. Mun äitini kieltäisi ikinä sanoneensa noin ja syyttäisi minua siitä, että suuttuisin tai masentuisin siitä, jos mua haukutaan. Mä en aio mun lapsille suuttua jos ne suuttuu mulle aikanaan vioistani äitinä, enkä syyttää heitä heille nousevista tunteista. Jos he masentuu, koska olivat lapsiani, niin maksan terapiat, että vain pääsisivät jaloilleen. Ihmettelen, jos he selviävät ns. kuivin jaloin lapsuudestaan kanssani. Koska mä en selvinnyt omastani äitini kanssa ja koko ajan on siitä syytetty vain minua. Halusin lapsia hankkimalla näyttää, etten ole mikään paskiainen.

ap

Tiedän mitä tarkoitat tuolla et sua on syytetty siitä ettet selvinny äitis riepottelusta vai sanotaanko suoraan että narsistin. Mut sä olet täysin vastuussa siitä, mitä sä sanot omille lapsilles. Sun ei ole pakko sanoa niille mitään pahaa vaan se on sun oma valinta jos niin teet. Katkase nyt hyvä ihminen jo ne välit siihen ihmiseen.

Tämä on ihan totta, mutta voit miettiä mun resursseja olla joskus tokaisematta pahaa lapsille kun tausta on mikä on. En ole koskaan sanonut, ettenkö kantaisi siitä vastuuta. Eri asia on miten voimaantua niin, ettei tule sanottua ilkeästi tai pahasti, jonka siis itse tajuan lyllä vääräksi toiminnaksi. Ja se, että mua hakutaan ei ainakaan anna niitä resursseja, mutta senkin uhalla olen halunnut täällä keskustella, tiedänhän mä (äidistäni), että on ihmisiä, joille muiden tunteet ei merkkaa mitään. En itsekään ole siinä aina pulmunen.

Mutta siis inhottaa kun elävässäkään elämässä ihmiset voi tuomita minut face to face "huonosta käyytöksestä" lapsiani kohtaan tietämättä ollenkaan, mitä mä olisin läpi käynyt. Miksi tuomitsevat? Mitä he sillä luulevat auttavansa?

Se eilinen puhelu, jossa äitini meni sanomaan minun olevan syyllinen siihen, ettei hänellä ole varaa ikinä mihinkään oli iso apu siihen, että se valhe ja vääristymä, jonka hän on mulle antanut (hän on moraalinen ja oikeamielinen ihminen ja minä paska) alkaa oieta ja saan niitä voimavaroja olla mukava lapsia ja muitakin kohtaan.

ap

Olet itsekin aika kova uhriutumaan. Hyvä että ihmiset tuomitsee ruman käytöksen lapsia kohtaan yhteiskunnassa, jossa kukaan ei yllensä kellekään mitään kehtaa sanoa. Itsekin tiedät toimivasti väärin. Sun pitää keksiä nyt keinot tehdä tuolle asialle jotain. Terapia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä2628 kirjoitti:

Ensinnäkin patologinen valehtelu on asia, jota ei voi maallikko niputtaa noin vain kehenkään. Ei vaikka joku valehtelisi paljon.

Minä ainakin valehtelen paljon, mutta en kyllä koe itseäni patologiseksi valehtelijaksi. Jos jään kiinni, niin kerron miksi olen valehdellut, mutta en tavallisesti totuutta silloinkaan. Valehtelen silloin, kun totuus olisi kiusallista tai kysytty asia ei mielestäni kysyjälle kuulu. Jos mahdollista, niin ohitan kysymyksen. Jos ei ole, niin sitten valehtelen. Vasta viimesijaisesti sanon jotakin tyyliin "ei kuulu mielestäni sinulle" tai "on parempi jos kysyt henkilöltä X itseltään".

Joskus mietin, että eikö muut oikeasti valehtele noissa tilanteissa. Eli pohdin kuinka paljon valehtelen suhteessa muihin ihmisiin. Miten on aihe vapaalla - valehteletteko te tilanteissa joita kuvasin?

Tietenkin valehtelee. Ne ei vaan tiedosta sitä itse. Mut esim kertomatta jättäminen ei ole valehtelua. Varsinkaan tilanteissa jossa asia on hyvin henkilökohtainen ja arkaluontoinen.

Mun mielestä kaikki mikä johtaa väärään käsitykseen ilman et oikaisee, on jonkin asteista valehtelua. Voihan sanoa etten halua puhua asiasta tms. Jos jättää tarkoituksella (oleellisen) osan kertomatta, niin kyllähän siitä virheellinen kuva syntyy..

Munko pitäis selitellä asioitani ilman et asiaa on multa edes kysytty? Ei pidä.

Vierailija kirjoitti:

Miten nelikymppinen roikkuu vielä noin äitissään kiinni? Olet aikuinen ja aika on katkaista napanuora vaikka äitisi olisi ollut millainen tahansa. Se olisi pitänyt tehdä jo parikytä vuotta sitten. Ei monellakaan ole ihanteellinen äitisuhde ja silti porskutellaan eteen päin elämässä. Uhriutumisen sijaan sinun olisi pitänyt lähteä viemään omaa elämää eteen päin eikä syytellä äitiäsi joka ehkä on sairas ihminen (jolta sinäkin vaikutat).

En mä hänessä roiku, mutta tiedostan hänen aiheuttaneen sen pahan olon, joka estää mua olemasta onnellinen. Miksi irtaantuisin hänestä olemaan onneton syrjäytynyt johonkin kaupungin loukkoon, kun voin yhteyttäkin pitämällä (harvakseltaan) päästä vielä jyvälle siitä, mitä se paskiainen oikein teki satuttaakseen minua? Koska en edes tiennyt. ONnea teille, joiden vanhempi paljasti heikkoutensa teille. Mun äiti suostui vasta eilen murtumaan sen verran, että näin, missä vika hänessä oikein oli.

ap

Ei tuo ole mitään patologista valehtelua. On ihan muista henkisistä ongelmista kyse, jos pitää lasta syyllisenä huonoon elämäänsä, eikä kerro tästä lapselle. Tuolla ei ole mitään tekemistä patologisen valehtelun kanssa.

Patologinen valehtelu on sitä, että valehdellaan jatkuvasti kaikenlaisista asioista. Uusille tuttaville saatetaan valehdella omasta ammatista, perheestä tai elämänhistoriasta. Keksitään jatkuvasti tarinoita asioista, jotka eivät koskaan tapahtunut. Valehdellaan maanantaina töissä siitä mitä teki viikonloppuna. Valehdellaan puolisolle siitä, mitä teki eilen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten olisi hyvä oppia tunnistamaan oman vanhemman patologinen valehtelijuus, jos on tunne, että itsellä on vain koko ajan paha olo, eikä mikään enää auta, niin syy voi olla asioita ja luonnettasi vääristellyt läheinen. Vähän niin kuin narsistikin tuhoaa kumppaninsa aikuissuteessa, niin mitä sitten samanlainen tekeekään lapselle vanhempi-lapsisuhteessa.

ap

Totta. Narsku vanhempani tuli kerran töistä kotiin ja kun hajotin tekemääni lumilinnaa pysähtyi ja todella rumalla ilmeellä katsoen sano et olen samanlainen p*ska kun sisareni. Ajattelin tehdä lumesta sittenkin jotain muuta..

Niin siis lapsilleen jopa tulee sanottua kaikenlaista pahaa varsinkin jos oma lapsuus on ollut sellaista, että olit oman vanhempasi roskakori. Mun äitini kieltäisi ikinä sanoneensa noin ja syyttäisi minua siitä, että suuttuisin tai masentuisin siitä, jos mua haukutaan. Mä en aio mun lapsille suuttua jos ne suuttuu mulle aikanaan vioistani äitinä, enkä syyttää heitä heille nousevista tunteista. Jos he masentuu, koska olivat lapsiani, niin maksan terapiat, että vain pääsisivät jaloilleen. Ihmettelen, jos he selviävät ns. kuivin jaloin lapsuudestaan kanssani. Koska mä en selvinnyt omastani äitini kanssa ja koko ajan on siitä syytetty vain minua. Halusin lapsia hankkimalla näyttää, etten ole mikään paskiainen.

ap

Tiedän mitä tarkoitat tuolla et sua on syytetty siitä ettet selvinny äitis riepottelusta vai sanotaanko suoraan että narsistin. Mut sä olet täysin vastuussa siitä, mitä sä sanot omille lapsilles. Sun ei ole pakko sanoa niille mitään pahaa vaan se on sun oma valinta jos niin teet. Katkase nyt hyvä ihminen jo ne välit siihen ihmiseen.

Tämä on ihan totta, mutta voit miettiä mun resursseja olla joskus tokaisematta pahaa lapsille kun tausta on mikä on. En ole koskaan sanonut, ettenkö kantaisi siitä vastuuta. Eri asia on miten voimaantua niin, ettei tule sanottua ilkeästi tai pahasti, jonka siis itse tajuan lyllä vääräksi toiminnaksi. Ja se, että mua hakutaan ei ainakaan anna niitä resursseja, mutta senkin uhalla olen halunnut täällä keskustella, tiedänhän mä (äidistäni), että on ihmisiä, joille muiden tunteet ei merkkaa mitään. En itsekään ole siinä aina pulmunen.

Mutta siis inhottaa kun elävässäkään elämässä ihmiset voi tuomita minut face to face "huonosta käyytöksestä" lapsiani kohtaan tietämättä ollenkaan, mitä mä olisin läpi käynyt. Miksi tuomitsevat? Mitä he sillä luulevat auttavansa?

Se eilinen puhelu, jossa äitini meni sanomaan minun olevan syyllinen siihen, ettei hänellä ole varaa ikinä mihinkään oli iso apu siihen, että se valhe ja vääristymä, jonka hän on mulle antanut (hän on moraalinen ja oikeamielinen ihminen ja minä paska) alkaa oieta ja saan niitä voimavaroja olla mukava lapsia ja muitakin kohtaan.

ap

Olet itsekin aika kova uhriutumaan. Hyvä että ihmiset tuomitsee ruman käytöksen lapsia kohtaan yhteiskunnassa, jossa kukaan ei yllensä kellekään mitään kehtaa sanoa. Itsekin tiedät toimivasti väärin. Sun pitää keksiä nyt keinot tehdä tuolle asialle jotain. Terapia?

Uhriutuminen on ainoa keino parantua, koen. Mitä mä sillä saavuttaisin, etten olisi uhri? Mitään se huomauttelu ei hyödytä, tiedän itsekin tekeväni väärin, se huomiauttelija voi tunkeamielipiteensä perseeseensä. En saa häneltä apua, vaan olen todellakin terapiassa. Vituttaa ihmiset, jotka ei tue minua, vaan tuomitsee ja huomauttelee, kun tämä ei ole minun vikaani. En pysty olemaan mukava tai voimaan hyvin, jolloin olisin mukava, vaikka haluaisinkin. Vielä. On paha olo, kiitos äidin.

ap

Käyttäjä2628 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 minä pyrin välttämään valehtelua viimeiseen asti. Enkä juuri koskaan kerro mitään suoranaisia valheita. Mun mielestä asiat pitää hoitaa rehellisesti ja haluan, etä ihmiset tietää että muhun voi luottaa. Ennen meille tuli tuon valehtelevan ystävän kanssa riitaa, mutta nykyään osaan aika hyvin tulkita jo milloin tulee bullshittia...

Miten toimit, jos tiedät että Anna on raskaana ja Bertta kysyy: "Tiedätkö onko Anna raskaana?"

Jos Anna ei halua asian leviävän, niin miten vastaat?

Minä törmään jatkuvasti tälläisiin tilanteisiin.

Kukaan ei enää kysy minulta tuollaista, koska tietävät etten juoruile muiden asioista ;)

Mutta vastaisin vaan, ettei minulla ole tapana puhu muiden henkilökohtaisista asioita.

Mitä sinä itse vastaat?

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo ole mitään patologista valehtelua. On ihan muista henkisistä ongelmista kyse, jos pitää lasta syyllisenä huonoon elämäänsä, eikä kerro tästä lapselle. Tuolla ei ole mitään tekemistä patologisen valehtelun kanssa.

Patologinen valehtelu on sitä, että valehdellaan jatkuvasti kaikenlaisista asioista. Uusille tuttaville saatetaan valehdella omasta ammatista, perheestä tai elämänhistoriasta. Keksitään jatkuvasti tarinoita asioista, jotka eivät koskaan tapahtunut. Valehdellaan maanantaina töissä siitä mitä teki viikonloppuna. Valehdellaan puolisolle siitä, mitä teki eilen.

No, ainakin kyseessä on patologinen eli sairas valhe ja minusta sen kertominen lapselle on patologista valehtelemista tai ainakin sukua ilmiölle.

ap

Jatkat lastes haukkumista niin ne kyllä huostataan. Tämä ei ole enää mikään 70-80 luku.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten olisi hyvä oppia tunnistamaan oman vanhemman patologinen valehtelijuus, jos on tunne, että itsellä on vain koko ajan paha olo, eikä mikään enää auta, niin syy voi olla asioita ja luonnettasi vääristellyt läheinen. Vähän niin kuin narsistikin tuhoaa kumppaninsa aikuissuteessa, niin mitä sitten samanlainen tekeekään lapselle vanhempi-lapsisuhteessa.

ap

Totta. Narsku vanhempani tuli kerran töistä kotiin ja kun hajotin tekemääni lumilinnaa pysähtyi ja todella rumalla ilmeellä katsoen sano et olen samanlainen p*ska kun sisareni. Ajattelin tehdä lumesta sittenkin jotain muuta..

Niin siis lapsilleen jopa tulee sanottua kaikenlaista pahaa varsinkin jos oma lapsuus on ollut sellaista, että olit oman vanhempasi roskakori. Mun äitini kieltäisi ikinä sanoneensa noin ja syyttäisi minua siitä, että suuttuisin tai masentuisin siitä, jos mua haukutaan. Mä en aio mun lapsille suuttua jos ne suuttuu mulle aikanaan vioistani äitinä, enkä syyttää heitä heille nousevista tunteista. Jos he masentuu, koska olivat lapsiani, niin maksan terapiat, että vain pääsisivät jaloilleen. Ihmettelen, jos he selviävät ns. kuivin jaloin lapsuudestaan kanssani. Koska mä en selvinnyt omastani äitini kanssa ja koko ajan on siitä syytetty vain minua. Halusin lapsia hankkimalla näyttää, etten ole mikään paskiainen.

ap

Tiedän mitä tarkoitat tuolla et sua on syytetty siitä ettet selvinny äitis riepottelusta vai sanotaanko suoraan että narsistin. Mut sä olet täysin vastuussa siitä, mitä sä sanot omille lapsilles. Sun ei ole pakko sanoa niille mitään pahaa vaan se on sun oma valinta jos niin teet. Katkase nyt hyvä ihminen jo ne välit siihen ihmiseen.

Tämä on ihan totta, mutta voit miettiä mun resursseja olla joskus tokaisematta pahaa lapsille kun tausta on mikä on. En ole koskaan sanonut, ettenkö kantaisi siitä vastuuta. Eri asia on miten voimaantua niin, ettei tule sanottua ilkeästi tai pahasti, jonka siis itse tajuan lyllä vääräksi toiminnaksi. Ja se, että mua hakutaan ei ainakaan anna niitä resursseja, mutta senkin uhalla olen halunnut täällä keskustella, tiedänhän mä (äidistäni), että on ihmisiä, joille muiden tunteet ei merkkaa mitään. En itsekään ole siinä aina pulmunen.

Mutta siis inhottaa kun elävässäkään elämässä ihmiset voi tuomita minut face to face "huonosta käyytöksestä" lapsiani kohtaan tietämättä ollenkaan, mitä mä olisin läpi käynyt. Miksi tuomitsevat? Mitä he sillä luulevat auttavansa?

Se eilinen puhelu, jossa äitini meni sanomaan minun olevan syyllinen siihen, ettei hänellä ole varaa ikinä mihinkään oli iso apu siihen, että se valhe ja vääristymä, jonka hän on mulle antanut (hän on moraalinen ja oikeamielinen ihminen ja minä paska) alkaa oieta ja saan niitä voimavaroja olla mukava lapsia ja muitakin kohtaan.

ap

Olet itsekin aika kova uhriutumaan. Hyvä että ihmiset tuomitsee ruman käytöksen lapsia kohtaan yhteiskunnassa, jossa kukaan ei yllensä kellekään mitään kehtaa sanoa. Itsekin tiedät toimivasti väärin. Sun pitää keksiä nyt keinot tehdä tuolle asialle jotain. Terapia?

Uhriutuminen on ainoa keino parantua, koen. Mitä mä sillä saavuttaisin, etten olisi uhri? Mitään se huomauttelu ei hyödytä, tiedän itsekin tekeväni väärin, se huomiauttelija voi tunkeamielipiteensä perseeseensä. En saa häneltä apua, vaan olen todellakin terapiassa. Vituttaa ihmiset, jotka ei tue minua, vaan tuomitsee ja huomauttelee, kun tämä ei ole minun vikaani. En pysty olemaan mukava tai voimaan hyvin, jolloin olisin mukava, vaikka haluaisinkin. Vielä. On paha olo, kiitos äidin.

ap

Tunnen syvää myötätuntoa sun lapsiasi kohtaan. Heidän hyvinvointinsa on täysin riippuvainen sinun ja äitisi suhteesta ja siitä mitä milloinkin satut oivaltamaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo ole mitään patologista valehtelua. On ihan muista henkisistä ongelmista kyse, jos pitää lasta syyllisenä huonoon elämäänsä, eikä kerro tästä lapselle. Tuolla ei ole mitään tekemistä patologisen valehtelun kanssa.

Patologinen valehtelu on sitä, että valehdellaan jatkuvasti kaikenlaisista asioista. Uusille tuttaville saatetaan valehdella omasta ammatista, perheestä tai elämänhistoriasta. Keksitään jatkuvasti tarinoita asioista, jotka eivät koskaan tapahtunut. Valehdellaan maanantaina töissä siitä mitä teki viikonloppuna. Valehdellaan puolisolle siitä, mitä teki eilen.

Täytyykö sulle erikseen todistaa kaikki asiat ennen kun uskot, miksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se ajattelee, mitähän tähän valehtelisi, että pääsisi tilanteesta kunnialla ohi ja valehtelee.

T. Patologinen valehtelija

Joo mun äiti on just tuommoinen. Näillä ei ole oikeita ystäviä. Suku tukee näitä, koska nämähän on mitä kunnollisimpia aina kahvipöytäkeskustelussa ja kärsiviäkin vielä kun yksi lapsi on paska, niin on siinä jutun juurta ja saa empatiaa.

Hymähdin todella tälle. Niinpä niin. Ainoa "hyvä puoli" mun tilanteessa itsetuntoni kannalta on se, että äiti on tarkkana siitä, ettei häntä kasvattajana voitaisi syyttää lapsensa kelvottomuudesta, siispä ei pysty ulospäin moittimaan minua, koska sehän voitaisiin äkkiä tulkita niin, että olet varmaan huono ihminen kun ei omena kauas puusta pudonnut. Mutta tuttua on tuo, että suku ei huomaa mitään, koska kaikissa keskusteluissa ihminen on aina niin kunnollinen, nimenomaan.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten olisi hyvä oppia tunnistamaan oman vanhemman patologinen valehtelijuus, jos on tunne, että itsellä on vain koko ajan paha olo, eikä mikään enää auta, niin syy voi olla asioita ja luonnettasi vääristellyt läheinen. Vähän niin kuin narsistikin tuhoaa kumppaninsa aikuissuteessa, niin mitä sitten samanlainen tekeekään lapselle vanhempi-lapsisuhteessa.

ap

Totta. Narsku vanhempani tuli kerran töistä kotiin ja kun hajotin tekemääni lumilinnaa pysähtyi ja todella rumalla ilmeellä katsoen sano et olen samanlainen p*ska kun sisareni. Ajattelin tehdä lumesta sittenkin jotain muuta..

Niin siis lapsilleen jopa tulee sanottua kaikenlaista pahaa varsinkin jos oma lapsuus on ollut sellaista, että olit oman vanhempasi roskakori. Mun äitini kieltäisi ikinä sanoneensa noin ja syyttäisi minua siitä, että suuttuisin tai masentuisin siitä, jos mua haukutaan. Mä en aio mun lapsille suuttua jos ne suuttuu mulle aikanaan vioistani äitinä, enkä syyttää heitä heille nousevista tunteista. Jos he masentuu, koska olivat lapsiani, niin maksan terapiat, että vain pääsisivät jaloilleen. Ihmettelen, jos he selviävät ns. kuivin jaloin lapsuudestaan kanssani. Koska mä en selvinnyt omastani äitini kanssa ja koko ajan on siitä syytetty vain minua. Halusin lapsia hankkimalla näyttää, etten ole mikään paskiainen.

ap

Tiedän mitä tarkoitat tuolla et sua on syytetty siitä ettet selvinny äitis riepottelusta vai sanotaanko suoraan että narsistin. Mut sä olet täysin vastuussa siitä, mitä sä sanot omille lapsilles. Sun ei ole pakko sanoa niille mitään pahaa vaan se on sun oma valinta jos niin teet. Katkase nyt hyvä ihminen jo ne välit siihen ihmiseen.

Tämä on ihan totta, mutta voit miettiä mun resursseja olla joskus tokaisematta pahaa lapsille kun tausta on mikä on. En ole koskaan sanonut, ettenkö kantaisi siitä vastuuta. Eri asia on miten voimaantua niin, ettei tule sanottua ilkeästi tai pahasti, jonka siis itse tajuan lyllä vääräksi toiminnaksi. Ja se, että mua hakutaan ei ainakaan anna niitä resursseja, mutta senkin uhalla olen halunnut täällä keskustella, tiedänhän mä (äidistäni), että on ihmisiä, joille muiden tunteet ei merkkaa mitään. En itsekään ole siinä aina pulmunen.

Mutta siis inhottaa kun elävässäkään elämässä ihmiset voi tuomita minut face to face "huonosta käyytöksestä" lapsiani kohtaan tietämättä ollenkaan, mitä mä olisin läpi käynyt. Miksi tuomitsevat? Mitä he sillä luulevat auttavansa?

Se eilinen puhelu, jossa äitini meni sanomaan minun olevan syyllinen siihen, ettei hänellä ole varaa ikinä mihinkään oli iso apu siihen, että se valhe ja vääristymä, jonka hän on mulle antanut (hän on moraalinen ja oikeamielinen ihminen ja minä paska) alkaa oieta ja saan niitä voimavaroja olla mukava lapsia ja muitakin kohtaan.

ap

Olet itsekin aika kova uhriutumaan. Hyvä että ihmiset tuomitsee ruman käytöksen lapsia kohtaan yhteiskunnassa, jossa kukaan ei yllensä kellekään mitään kehtaa sanoa. Itsekin tiedät toimivasti väärin. Sun pitää keksiä nyt keinot tehdä tuolle asialle jotain. Terapia?

Uhriutuminen on ainoa keino parantua, koen. Mitä mä sillä saavuttaisin, etten olisi uhri? Mitään se huomauttelu ei hyödytä, tiedän itsekin tekeväni väärin, se huomiauttelija voi tunkeamielipiteensä perseeseensä. En saa häneltä apua, vaan olen todellakin terapiassa. Vituttaa ihmiset, jotka ei tue minua, vaan tuomitsee ja huomauttelee, kun tämä ei ole minun vikaani. En pysty olemaan mukava tai voimaan hyvin, jolloin olisin mukava, vaikka haluaisinkin. Vielä. On paha olo, kiitos äidin.

ap

Tunnen syvää myötätuntoa sun lapsiasi kohtaan. Heidän hyvinvointinsa on täysin riippuvainen sinun ja äitisi suhteesta ja siitä mitä milloinkin satut oivaltamaan.

No niin oli minunkin äitini suhteen, eli mitä oikein koitat tällä saavuttaa? Jokainen on jonkun lapsi ollut. Turha nyt kasata paskaa oloa mulle sen enempää, tiedän jo tuon kaiken.

ap

Vierailija kirjoitti:

Jatkat lastes haukkumista niin ne kyllä huostataan. Tämä ei ole enää mikään 70-80 luku.

No todella harvoin pääsee tuollainen lumilinnan äärellä tyyppinen sammakko suusta, mutta koska tiedän että muutamakin on liikaa tai se ensimmäinen, itseasiassa, niin ei tässä voi hyvillään olla. Ja aivan turha pelotella mua lasulla, ei ne tuostakaan lumilinnaesimerkistä ois sitä kirjoittajaa suojelleet. Huonompi juttu, mutta siis realismia.

ap

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä2628 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 minä pyrin välttämään valehtelua viimeiseen asti. Enkä juuri koskaan kerro mitään suoranaisia valheita. Mun mielestä asiat pitää hoitaa rehellisesti ja haluan, etä ihmiset tietää että muhun voi luottaa. Ennen meille tuli tuon valehtelevan ystävän kanssa riitaa, mutta nykyään osaan aika hyvin tulkita jo milloin tulee bullshittia...

Miten toimit, jos tiedät että Anna on raskaana ja Bertta kysyy: "Tiedätkö onko Anna raskaana?"

Jos Anna ei halua asian leviävän, niin miten vastaat?

Minä törmään jatkuvasti tälläisiin tilanteisiin.

Kukaan ei enää kysy minulta tuollaista, koska tietävät etten juoruile muiden asioista ;)

Mutta vastaisin vaan, ettei minulla ole tapana puhu muiden henkilökohtaisista asioita.

Mitä sinä itse vastaat?

Lisään vielä sen, että joskus valehtelu tuollaisessa tilanteessa on aiheuttanut ongelmia. Nyt esimerkin mukaan minun vastauksen jälkeen kysyjä on samanlaisessa tilanteessa kuin ennen kysymyksen esittämistä. Sen sijaan jos suoraan valehtelisin, että "ei ole raskaana" olisin vastuussa siitä, että kysyjä kuvittelee että Bertta ei ole raskaana. Ehkäpä Annalla oli joku syy sulkea pois raskauden mahdollisuus. Hän on saattanut tarjota lääkettä Bertalle tai järkestänyt jonkun extreme-lahjan.

Ehkä vähän huono esimerkki, mutta konkretisoi sitä, että valehtelu voi joskus johtaa aika pitkällekin vääriin seurauksiin, vaikka sen toista auttaakseen. Sitä on nähty monesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten nelikymppinen roikkuu vielä noin äitissään kiinni? Olet aikuinen ja aika on katkaista napanuora vaikka äitisi olisi ollut millainen tahansa. Se olisi pitänyt tehdä jo parikytä vuotta sitten. Ei monellakaan ole ihanteellinen äitisuhde ja silti porskutellaan eteen päin elämässä. Uhriutumisen sijaan sinun olisi pitänyt lähteä viemään omaa elämää eteen päin eikä syytellä äitiäsi joka ehkä on sairas ihminen (jolta sinäkin vaikutat).

En mä hänessä roiku, mutta tiedostan hänen aiheuttaneen sen pahan olon, joka estää mua olemasta onnellinen. Miksi irtaantuisin hänestä olemaan onneton syrjäytynyt johonkin kaupungin loukkoon, kun voin yhteyttäkin pitämällä (harvakseltaan) päästä vielä jyvälle siitä, mitä se paskiainen oikein teki satuttaakseen minua? Koska en edes tiennyt. ONnea teille, joiden vanhempi paljasti heikkoutensa teille. Mun äiti suostui vasta eilen murtumaan sen verran, että näin, missä vika hänessä oikein oli.

ap

Minä kerroin sinulle jo syyn, se on ilmiselvä valokuvasi perusteella. Kirveellä veistetyt epäviehättävät kasvosi aiheuttivat äidillesi pettymyksen. Siksi hän ei sinusta pitänyt.

Sitä vaan haluais, että äiti paranis. Että eihän se voi sairas olla. En oo vielä ollenkaan osannut tajuta sitä, että äiti onkin kenties sairas. En halua sellaisen sairaan kanssa olla tekemisissä, sehän on ihan pöpi ja pelottava. Mä luulin, että äiti ei ole sairas, mutta kyllä se nyt alkaa käydä aika ilmeiseksi... Mä luulin, että äiti voisi vain päättää ajatella ja suhtautua toisin ja että kyllä se rupee, kun se välittää minusta, ja alkaa tajuta, että mä voin huonosti, kun se huutaa mulle.

ap

Mun äiti jää yksin, jos en mä pidä huolta mutta jos mä pidän huolta, mä ja mun lapset kärsitään. Kumman mä siis valitsen ja oon vaan niin onnellinen että ihana elämä?

ap

Eräs minun ystäväni vihjaili minulle nuoruudessa, että on mun vikani, jos jätän äitini, että mä oon mahtanut olla huono tytär. Ei sanonut sitä ääneen, mutta kehui omaa äitisuhdettaan ja miten äitinsä häntä rakastaa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti jää yksin, jos en mä pidä huolta mutta jos mä pidän huolta, mä ja mun lapset kärsitään. Kumman mä siis valitsen ja oon vaan niin onnellinen että ihana elämä?

ap

Ei täällä kukaan ole velkaa sinulle vastausta latautuneeseen kysymykseesi, jolla yrität oikeuttaa huonon käytöksesi.