Lue keskustelun säännöt.
Olen huolissani hoitolapsesta. Onko tässä kyse kaltoinkohtelusta?
21.04.2017 |
Kyseessä siis 7 vuotias, joka tulee hoitoon aina koulupäivien jälkeen. Lapsi suhtautuu kaikkeen todella negatiivisesti, tyyliin kukaan ei halua leikkiä mun kanssa, en halua oppia mitään kun en kuitenkaan opi, kaikki inhoaa mua. Sitten taas seuraavassa käänteessä lapsi on niin iloinen ja leikkii ja saattaa olla ylpeä että kuinka hienosti osaa jonkun asian. Antaa siis todella ristiriitaisia viestejä. Välillä tulee siis mieleen että lytätäänkö häntä kotona vai saako ihan normaalin kasvatuksen?
Onko tässä ls-ilmotuksen paikka vai mitä tälle lapselle pitäisi tehdä?
Mistään pahoinpitelystä en ole havainnut merkkejä, eikä lapsen puheet sellaiseen viittaa. Kyse on enemmänkin henkisen puolen jutuista.
Kommentit (25)
Vierailija kirjoitti:
Ennemmin tuo viittaisi siihen että lasta on kotona vähän liikaakin kehuttu. Koulussa huomaa ettei olekaan niin valtavan taitava kaikessa.
Entäs kun kyse on alle kouluikäisestä, niin kuin meillä? Kirjoitin siis ylle siitä, että meillä on tuommoinen lapsi. Nyt kun eskariin meni niin lapsi ennemminkin tajusi, että hänen ei tarvitse vielä osata kaikkea. Muutkaan eivät osaa. Nämä pessimistit ja herkät lapset ovat usein myös perfektionisteja ja tuppaavat soimaamaan itseään jokaisesta asiasta, jota eivät osaa vaikka muutkaan eivät osaisi. Näin olen huomannut, kun olen jutellut muiden samankaltaisten lasten vanhempien kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luuleeko joku oikeasti, että ls- ilmoitus on joku yleispätevä ratkaisu kaikkeen.
Siellä on töissä tavallisia ihmisiä joilla rajalliset kyvyt ja kaikki sen puolen auttaminen on myös rajallista.
Ei ole olemassa jotain jonne lykätä vastuu kaikesta, joku joka ratkaisee kaiken ihmeellisessä täydellisessä virastossa.
Elämä on epätäydellistä ja me ihmiset olemme myös sitä.
Täydellistä vanhempaa ja lasta ei ole.
Ehkä suurinta rakkautta onkin olla läsnä ja lähellä vain, arvostelematta vaikka toinen ei olekkaan täydellinen.
En tekis lasua, koska hetken päästä iloinen. Jos jatkuvasti tuollanen sitten tekisin.
Mulla tulee mieleen äitini ja häneltä "perimäni" huono itsetunto. Äiti ei siis ole koskaan (ainakaan muistaakseni) sanonut minulle että en osaisi mitään tai kukaan ei minua haluaisi jne. Päin vastoin sain kuulla olevani fiksu, nätti, mukava jne
Sen sijaan hänellä oli (ja on edelleen tapana) puuskahtaa omista jutuista miten ei kannata ees yrittää kun ei onnistu kuitenkaan. Esim vaikka hän kertoo isälle/tädille /naapurille miten olisi joku hyvä työpaikka haussa, mutta sitten perään lyttää itse itsensä "tosin eihän mun sitä varmasti kannata edes hakea, kuitenkin ne ottaa siihen jonku nuoremman, pätevämmän tai jonku sukulaisen". Sama kaava joka asiassa. Sellaista kun kuuntelee pienen ikänsä, niin kyllä se vain tarttuu. Vasta aikuisuuden kynnyksellä aloin tajuamaan, että tuollainen toimintamalli on todella kuluttava, itseensä on lupa uskoa eikä sitä hyväksyntää ole pakko aina hakea muilta. Toisin sanoen tajusin että mun ei tarvi toistaa äitini kaavoja. Toki vieläkin se huono itsetunto nostaa päätään ajoittain.
Kyse on samasta ilmiöstä, jossa helposti siirtää omien toimintamallien kautta häiriintynyttä suhtautumista vaikka painonhallintaan. Ainahan sitä toivoisi että lapset uskoisivat että "älä tee niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon" mutta kun ei se vain mene usein niin. Sitä omaksutaan niitä ääneen sanomattomiakin toimintamalleja kotoa. Lapsi voi vaikka vanhempien esimerkin voimasta luulla, että on ihan normaali tapa vähätellä itseään ja odottaa sitten jonkun muun perään aloittavan kehumisen.
No jo on. Pitäisikö sinun ap hoitajana vaikka kysyä perheeltä miten kotona ja jos on isompi ongelma niin olisiko vaikka perheneuvola hyvä paikka? Tuo ihan tosissaan kuullostaa sellaiselta 7v. perusmeiningiltä kun on koulu aloitettu ja huomataan itsekin ettei olekaan ehkä niin taitava kaikessa kun naapurin Liisi. Meillä on samaa koululaisilla ollut ja ei oo kukaan vielä lasua tehnyt. Opettajakin sanoi että näin se joillain vaan menee.