Kun on vanhempien ainut lapsi, miten selviää kun vanhemmat ikääntyvät ja kuolevat

Kuinka vanha olet?

Vierailija kirjoitti:

Kuinka vanha olet?

30, vanhemmat ovat hieman päälle 60.

No näin omasta kokemuksesta voin sanoa, että se hoito-asia on rankkaa, varsinkin jos ei asu lähellä. Hautajaiset eivät ole kovin vaikeita järjestää (konkreettisesti) ja ainakin minulle vanhemman kuolema oli helpotus sen hoitourakan jälkeen.

Samaa pelkään minäkin. Miten ehtii hoitamaan kahta dementikkoa tai muuten vaan käymään vanhusten asioilla töiden lisäksi sitten joskus. Olen koittanut olla surematta etukäteen tätä, koska ikinähän ei elämästä etukäteen tiedä. Ehkä kuolenkin ennen omia vanhempiani tai he menevät yhtä aikaa vaikkapa jossain onnettomuudessa, jolloin tuota alkuperäistä ongelmaa ei ole.

Minulla sama tilanne muuten, mutta vanhempani ovat hieman iäkkäämpiä. Itse asun satojen kilometrien päästä vanhemmistani, minulla on oma elämä täällä. Koen jo etukäteen syyllisyyttä siitä, että en tahdo jättää työtäni ja elämääni ja muuttaa lähemmäs heitä voidakseni auttaa. Kai minun olisi pitänyt ennakoida tämä jo nuorempana, olen paha ihminen?

Kohta sallitaan eutanasia joten ei hätää.

rankkaahan se on. mutta tottakai selviät, jos sulla vaan itsellä on muitakin läheisiä ihmisiä, oma perhe, ystäviä, harrasteita jne... niin jää mielekästä tekemistä tänne ja rakkaita, joiden kanssa jakaa elämää siitä eteenpäin. 

Täällä pelkään samaa. Tosin vanhempani ovat edelleen yhdessä, olleet 50 vuotta. Pelottaa aivan hirveästi, koska ajattelen, että miten toinen eloonjäänyt vanhempi selviää kun jää yksin... huollettavanani olisi oma suru plus toisen vanhemmankin kannattelu.

Tai ylipäätänsä se huolettaa, että kun omaan elämään kuuluu tällä hetkellä mies ja varmasti lapset, talot, ruuhkavuodet osuvat 10vuoden sisään. Jos samaan aikaan toinen tai jopa molemmat vanhempani sairastuvat, tarvitsevat apua ja hoivaa tai kuolevat. En tiedä miten pystyisin jaksamaan.

N25, vanhemmat 70v

Ei elämää kannata stressata etukäteen, koska niin paljon voi sattua tai olla sattumatta.

T. Nelikymppinen orpo

Vierailija kirjoitti:

Täällä pelkään samaa. Tosin vanhempani ovat edelleen yhdessä, olleet 50 vuotta. Pelottaa aivan hirveästi, koska ajattelen, että miten toinen eloonjäänyt vanhempi selviää kun jää yksin... huollettavanani olisi oma suru plus toisen vanhemmankin kannattelu.

Tai ylipäätänsä se huolettaa, että kun omaan elämään kuuluu tällä hetkellä mies ja varmasti lapset, talot, ruuhkavuodet osuvat 10vuoden sisään. Jos samaan aikaan toinen tai jopa molemmat vanhempani sairastuvat, tarvitsevat apua ja hoivaa tai kuolevat. En tiedä miten pystyisin jaksamaan.

N25, vanhemmat 70v

Olen kyllä perusluonteeltani positiivinen, ja uskon että lopulta selviän mistä vaan. Mutta silti pelottaa, koska se tulee aikanaan olemaan todella raskasta. Haluan auttaa, ja tulen tuntemaan huonoa omaatuntoa kun en jos/kun en pysty auttamaan tarpeeksi paljon tai usein. Toivottavasti kumpikaan ei joudu mihinkään laitokseen, se olisi aivan kamalaa. Olisi pakko käydä tyyliin joka päivä varmistamassa että saa ruokaa ja hyvää hoitoa.

t.ap

Vierailija kirjoitti:

rankkaahan se on. mutta tottakai selviät, jos sulla vaan itsellä on muitakin läheisiä ihmisiä, oma perhe, ystäviä, harrasteita jne... niin jää mielekästä tekemistä tänne ja rakkaita, joiden kanssa jakaa elämää siitä eteenpäin. 

Itselleni vanhempien hoito oli/on rankkaa juuri siksi että minulla olisi perhe, ystäviä ja harrastuksia, mutta näille ei ole aikaa kun pitää rampata monta kertaa viikossa parinsadan km päässä laittamassa isälle ruokaa, siivoamassa ja kuljettamassa lääkäriin/parturiin yms.

t.3

Vähän ohis, mutta ei aina tarvitse olla edes ainoa lapsi. Minulla on sisko, joka on asunut jo vuosikymmeniä ulkomailla. Kesällä piipahtaa hetken tulevalla perintömökillämme. Isäni on jo kuollut, mutta kyllä kaikki vanhenevan äitini auttamiset ja hoidot ovat minun vastuullani. Onneksi hän asuu samassa kaupungissa, ja saan hänen auttamisekseen tukea omalta perheeltäni.

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama tilanne muuten, mutta vanhempani ovat hieman iäkkäämpiä. Itse asun satojen kilometrien päästä vanhemmistani, minulla on oma elämä täällä. Koen jo etukäteen syyllisyyttä siitä, että en tahdo jättää työtäni ja elämääni ja muuttaa lähemmäs heitä voidakseni auttaa. Kai minun olisi pitänyt ennakoida tämä jo nuorempana, olen paha ihminen?

Pyydä vanhempiesi muuttamaan sinun lähelle.

On siinä omat ongelmansa ja tokihan se on raskasta. Mutta toisaalta, olen myös katsonut vierestä kun sisarukset kiistelevät vanhempien hoidosta, kuka tekee mitäkin ja miten paljon, kuka pääsee liian helpolla, millainen hoito on se mitä vanhemmalle halutaan jne jne jne. eli ei sekään aina herkkua ole. Itse puhuin mieltä painavista asioista läheisten (=puoliso, ystävät, sukulaiset) kanssa, se helpotti ja ihan käytännön apuakin sain.

Eikä kannata ajatella että on paha jos asuu tosiaan kaukana, sellaista se elämä nyt vaan on. Harva vanhempikaan haluaa että lapsi elää elämäänsä vanhempiaan varten. Ja joo, tästä on kokemusta itselläkin. Helpotuksena varmaan meidän tapauksessa kyllä se, että aikoinaan vanhemmat ovat itsekin muuttaneet satojen kilometrien päähän opiskelemaan ja töihin.

Siis onko ap:lla edes vielä omia lapsia eli muiden huolehtimisesta kokemusta? Todellisuudessa saattaa mennä lähes 30 vuotta ennen kuin ap:n vanhemmat kaipaavat jatkuvasti apua.

Riippuu siitäkin, missä kunnossa vanhemmat ovat. Minun vanhemmat olivat ihan toimintakykyisiä loppuun saakka. Asuin aika lähellä ja kävin joskus kaupassa yms. Kuolivat 2 v välein sairaalassa, jossa olivat lyhyen aikaa. Hautajaiset hoitaa hautaustoimisto. Onneksi heillä oli sen verran rahaa, että ei ollut ongelmia siinä. Onhan sitä joskus orpo olo kun ei ole perhettäkään. Sitä ihmettelen myös kuka minua auttaa jos tulen sellaiseen kuntoon, etten pysty omia asioitani hoitamaan. Kai ne johonkin nurkkaan laittavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä pelkään samaa. Tosin vanhempani ovat edelleen yhdessä, olleet 50 vuotta. Pelottaa aivan hirveästi, koska ajattelen, että miten toinen eloonjäänyt vanhempi selviää kun jää yksin... huollettavanani olisi oma suru plus toisen vanhemmankin kannattelu.

Tai ylipäätänsä se huolettaa, että kun omaan elämään kuuluu tällä hetkellä mies ja varmasti lapset, talot, ruuhkavuodet osuvat 10vuoden sisään. Jos samaan aikaan toinen tai jopa molemmat vanhempani sairastuvat, tarvitsevat apua ja hoivaa tai kuolevat. En tiedä miten pystyisin jaksamaan.

N25, vanhemmat 70v

Olen kyllä perusluonteeltani positiivinen, ja uskon että lopulta selviän mistä vaan. Mutta silti pelottaa, koska se tulee aikanaan olemaan todella raskasta. Haluan auttaa, ja tulen tuntemaan huonoa omaatuntoa kun en jos/kun en pysty auttamaan tarpeeksi paljon tai usein. Toivottavasti kumpikaan ei joudu mihinkään laitokseen, se olisi aivan kamalaa. Olisi pakko käydä tyyliin joka päivä varmistamassa että saa ruokaa ja hyvää hoitoa.

t.ap

Äitini oli 2 vkoa laitoksessa, kävin siellä 1-2 x pv. Joku ei ole päivääkään laitoksessa.

Miehen vanhemmat kuolivat vähän aikaa sitten, heitä on 3 sisarusta. Kävi niin että vain 1 jäi samalle paikkakunnalle ja 2 muuta muuttivat satojen kilometrien päähän. 1 joutui hoitamaan kaiken yksinään kotipaikkakunnalla kun 2 muulla on ja oli oma elämä kaukana. Eli ei se että on sisaruksia takaa yhtään mitään, voi silti joutua hoitamaan kaiken yksinään jos jää ainoana kotipaikkakunnalle.

Vierailija kirjoitti:

Miehen vanhemmat kuolivat vähän aikaa sitten, heitä on 3 sisarusta. Kävi niin että vain 1 jäi samalle paikkakunnalle ja 2 muuta muuttivat satojen kilometrien päähän. 1 joutui hoitamaan kaiken yksinään kotipaikkakunnalla kun 2 muulla on ja oli oma elämä kaukana. Eli ei se että on sisaruksia takaa yhtään mitään, voi silti joutua hoitamaan kaiken yksinään jos jää ainoana kotipaikkakunnalle.

Juu, ei ollut tarkoitus väheksyä tuollaista tilannetta, jos sisarukset eivät auta. Minulla se vaan on 100% varmaa ja väistämätöntä, että "joudun" kaiken yksin hoitamaan.

t.ap

Vierailija kirjoitti:

Siis onko ap:lla edes vielä omia lapsia eli muiden huolehtimisesta kokemusta? Todellisuudessa saattaa mennä lähes 30 vuotta ennen kuin ap:n vanhemmat kaipaavat jatkuvasti apua.

Tämä. 60-vuotias voi hyvinkin jatkaa sitä ihan omaa itsenäistä elämäänsä vielä vaikka kuinka monta vuotta (ellei tiedossa ole jotain kroonisia sairauksia), joten minunkin näkökulmastani AP:n murhehtiminen on ennenaikaista. 

Kannattaa myös ottaa asia puheeksi jo hyvissä ajoin niiden vanhempien kanssa. Fiksu ihminen osaa itsekin varautua omaan vanhenemiseensa ja tehdä suunnitelmia sen varalle. Itse olen 37-vuotias, ja 70-vuotiaat vanhempani ovat puhuneet omakotitalonsa vaihtamisessa jossain vaiheessa helppohoitoisempaan kerrostalo-osakkeeseen. Asumme eri puolilla Suomea, ja olen jo tässä vaiheessa - kun he ovat vielä ihan hyväkuntoisia -  sanonut heille, että käyttäkää sitten ihmeessä niin paljon elämää helpottavia ostopalveluita kuin vain sielu sietää. Eli että satsaisivat vain omaan hyvinvointiinsa siinä vaiheessa kun apua alkavat tarvitsemaan, mitään perintöjä ei tarvitse kasata minua ja perhettäni varten.