Surullinen elämä – ei ketään joka oikeasti välittää

Tässä juuri tajusin oikeastaan aika julman asian. Mulla ei ole ketään joka oikeasti välittää. On ihmisiä ympärillä ja läheisiä. Mutta ketään ei oikeasti kiinnosta jutella mun kanssa paria lausetta pidempään ja nekin väkinäisesti. Puhelut loppuu ennen kuin alkaakaan, aina on ihmisillä kiire. Kuulumisia kohdatessa kysellään muttei odoteta vastausta. Kotona mieskään ei jaksa kuunnella kahta lausetta pidempään jos sitäkään ja vieläpä sanoo sen suoraan.

Mun elämässä on sattunut paljon asioita etten oikeastaan luota keneenkään. Olen kuitenkin aina ystävällinen ja mukava, pyrin ottamaan toiset huomioon ja kuuntelemaan. Yks kaks ihmistä ja kohtaamista näin menee mutta nyt heräsin siihen että kaikki tuttavat ja ns läheiset ja ystävät tekee samaa. Joo pitää lopettaa puhelu siitä ja siitä syystä tai eivät vaan kuuntele. Ihan sama kai sitten. Päätin että en enää edes yritä. Jos jotakin kiinnostaa niin tulkoot kysymään.

Ihmiset, jos teillä on ystäviä, pitäkää niistä kiinni. Kysykää toisiltanne mitä kuuluu, ja kuunnelkaa se vastaus. Jollekin se saattaa olla ainoa kontakti viikkoihin kun joku kuuntelee. Mutta varautukaa myös siihen että se on yksi silmänräpäys kun ketään ei enää syystä tai toisesta kiinnosta teidän asiat pätkääkään. Kai se on se elämä.