Nainen, valitsitko itsellesi isäsi kaltaisen miehen?

Voipi olla, että olisis hauskempaa seuraa kuin mieheni, jos siis olisis valinnut enemmän isäni kaltaisen tyypin. Isäni on rento ja rempseä ihminen. Mieheni on aika tylsä ja heittää huonoa läppää.

Alussa luulin, että olin ottanut täysin erilaisen miehen, kuin isäni oli. Tässä vuosien varrella olen huomannut, että heissä on todella paljon yhteisiä ominaisuuksia, jopa etäisesti samankaltaisia ulkoisia piirteitä. Molemmat ovat kuitenkin täysin omia persoonallisuuksiaan. Yhteiset piirteet tulevat välillä hienovaraisesti esille. Onneksi ne on hyviä piirteitä. Ja niistä tulee hyvä mieli, ei kauhistus.

Isällä ja miehelläni oli samanlainen outo huumorintaju.

Isäni kaltainen: ehdottoman luotettava ja pitkäpinnainen, pitkä, tumma ja rimppakinttuinen. Tekevä ja osaava, kiltti mies. Etsin hyvää miestä ja löysin.

Ensimmäinen aviomieheni oli samanlainen. Muuten erilainen, mutta samalla lailla dominoiva siitä, mikä on oikein ja mikä väärin.

Eroain 20 v jälkeen. Nykyinen aviomieheni antaa minun olla oma itseni.

N48

Yhdistäähän heitä toki se, että ovat miehiä.

Mutta kyllä minä luonteeltani ja ulkoisesti muistutan isääni huomattavasti enemmän kuin mieheni.. Mistäköhän johtuu..

En. Isäni oli (ja on) oikein vanhanaikaisella tavalla perheen pää. Mieheni ei todellakaan ole, vaan pikemminkin meillä minä olen se, joka saa/joutuu olla "perheen pää".

Miksi aloituksessa lähdetään siitä oletuksesta, että jokainen nainen saa haluamansa kaltaisen miehen?

Vierailija kirjoitti:

Miksi aloituksessa lähdetään siitä oletuksesta, että jokainen nainen saa haluamansa kaltaisen miehen?

Minusta ajatus on surullinen: lähtökohta on, että nainen ottaa alitajuisesti isänsä kaltaisen miehen - halusi tai ei.

Aika lailla samanlainen tuli otettua mieheksi. Ei ulkonäöltään ja koulutukseltaan, mutta urheilullisuus, käsistään kätevyys, hyvä yleissivistys, luotettavuus ja harkitsevuus ovat heillä ihan samanlaisia. He myös viihtyvät yhdessä hyvin, saattavat jutustella helposti tunnin parikin ja käyvät yhdessä pyörälenkeillä. N42

Ainoastaan ulkonäöllisesti, olen elänyt lapsuuteni maailmassa jossa ainoa mies oli isäni, paljon tätejä, sinkkuja ja vanhapiikoja, leskeytyneet isoäidit, vain siskoja.

Isäni, varmasti maailman kiltein mies ja mielikuva miehistä että ovat kaikki kilttejä ja palvovat naisiaan.

Voinko siis syyttää isääni että puolison valinta ei olisi voinut mennä enemmän pieleen?

Ps. Ex-puoliso

Otin. Alkoholistin ja epävakaan retkun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi aloituksessa lähdetään siitä oletuksesta, että jokainen nainen saa haluamansa kaltaisen miehen?

Minusta ajatus on surullinen: lähtökohta on, että nainen ottaa alitajuisesti isänsä kaltaisen miehen - halusi tai ei.

Tai sitten isänsä kaltainen mies oli hyvä kakkosvaihtoehto, kun se unelmien mies meni jollekin toiselle naiselle. Vaihtoehtoja on monia.

Olisi kannattanut ottaa enemmän isäni kaltainen mies, tunne-elämältään vakaa ja luotettava, rehellinen ihminen, joka ei lyttää toisia, eikä nillitä tyhjästä. Mutta tuli otettua impulsiivinen mieslapsi, jota pitää "ymmärtää" ja jonka oikkuja joutuu varomaan, paska valinta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi aloituksessa lähdetään siitä oletuksesta, että jokainen nainen saa haluamansa kaltaisen miehen?

Minusta ajatus on surullinen: lähtökohta on, että nainen ottaa alitajuisesti isänsä kaltaisen miehen - halusi tai ei.

Minä lakkasin haksahtamasta renttuihin vasta, kun aloin verrata miehiä isään, joka on itsestään melua pitämätön, muista huolehtiva ja työteliäs mies. Vasta sitten löysin kunnon miehen, kun tajusin vaatia parempaa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi aloituksessa lähdetään siitä oletuksesta, että jokainen nainen saa haluamansa kaltaisen miehen?

Yäk miten katkera itkuvirsi. Jos yksikään mies ei ole sinua huolinut, niin enpä ihmettele. :)

Etsimällä etsin miestä, joka olisi isäni vastakohta mahdollisimman monessa asiassa. Onneksi löytyi.

En uskalla edes ajatella, millaista elämä olisi ollut isäni kaltaisen miehen kanssa -onneksi äitini erosi ollessani vielä pieni-, eli narsistinen, arvaamaton, väkivaltainen elämänkoululainen, joka elänyt a-i-n-a vanhempiensa, puolisoidensa ja yhteiskunnan siivellä. Pisin aika, mitä kestän isääni on noin viikko, sitä pidempi aika on ihan hullunmyllyä isäni karjuessa, paiskoessa kaapinovea ja syyttäessä milloin ketäkin.

Mieheni ei ole täydellinen, mutta ei tarvitsekaan olla. Sillä pääsee jo tooodella pitkälle, että on pyrkimys hyvään. Ihana mies on. Älykäs, empaattinen, looginen, rakastava, vastuuntuntoinen, huumorintajuinen, epäitsekäs, ahkera ja työteliäs. Ja mikä parasta: perhekeskeinen ja lapsirakas. :)

Etsin lähinnä vastakohtaa.

Oikeastaan sain äitini kaltaisen naisen elämääni, mutta mikäli kyseessä olisi ollut mies, tuskin olisi isäni kaltainen ollut.

Ainoa mitä keksin heissä samaa on se, että kumpikin on puolustusvoimilla töissä. Muuten sitten mieheni onkin paljon jämäkämpi, pitkäpinnaisempi ja mukavuudenhaluisempi kuin isäni. Itse taidan valitettavasti muistuttaa isääni liiankin paljon... Vietin juuri vähän aikaa sitten viikon isäni ja lasteni kanssa kun mies oli työmatkoilla ja voe elämä miten minulla meni hermot! Mieheni kanssa arki sujuu upeasti, isäni kanssa taas... ei. Onneksi löysin kunnon miehen, minulla kävi tuuri.