Lue keskustelun säännöt.
Janoan omaa aikaa, jota on niin harvoin ja niin vähän kerrallaan, että se tuntuu kielletyltä ja sitä enemmän kaipaan yksin oloa... Muita samassa tilanteessa?
09.04.2017 |
Mulla on kaksi lasta (2v ja 5v), joiden kanssa olen kotona. Mies käy töissä ja kun ollaan kumpikin kotona saadaan se noin tunti illassa omaa aikaa (lenkki/kauppareissu/tms.). Molemmat ollaan niin väsyneitä ja pikkulapsiarjen kuluttamia, että 1-2h yksin lasten kanssa päivän päätteeksi on se maksimi mitä jaksaa.
Olen aina tykännyt yksin olosta ja kaivannut omaa tilaa. En tajunnut kun perustimme perheen, että elämässä ei oikeasti enää ole juuri ollenkaan omaa tilaa tai sitä on aivan liian vähän. Ja kun joskus (harvoin) pääsen esimerkiksi yön yli jonnekin pois kotoa, niin janoan sen jälkeen sitä omaa tilaa kahta kauheammin. En tiedä ymmärrättekö yhtään mitä tarkoitan...?
Se oma aika ja oma tila merkkaa mulle hyvää leffaa, lukemista, netissä surffailua (ostoksia, uutisia, muotia, pinterest-ideoita, ym.), hyvää ruokaa, omia ajatuksia, nukkumista katkotta ja pitkään... Eli ei mitään ihmeellistä tarvita, en tarvitse matkoja ja kaupunkilomia tai muutakaan, vain sitä omaa tilaa ja hiljaisuutta...
Olen kuin janoon kuoleva erämaassa, haen sitä pienintäkin kiintopistettä kaukaa horisontissa, kun saan taas hetken olla yksin.. Tiedättekö tunteen..?
Kommentit (6)
Tiedän tunteen. Pahinta on tuo jos pääsee yhdeksi yöksi pois niin sitä janoaa todella lisää. Tuntuu, että se yksi yö ei riitä.
Näin nyt, kyllähän tuokin asia muuttuu vielä vaikkakaan ei se tästä hetkestä tee yhtään vähemmän raskasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka rakastaa lapsiaan tarvitsee myös yksin oloa. Varsinkin jos olosuhteet ovat vieneet mahdollisuuden oman ajan ottamiseen voi ihan erillä lailla arvostaa hetken huoletonta yksinoloa.
Muistan kuinka kummalliselta tuntui kävellä meren rantaa yksin ilman, että tarvitsee huolehtia kenestäkään. Olin vain ja nautin. Istuin pari tuntia katsomassa merta ja vuosien jälkeen sieluni lepäsi.
Kaksi päivää kävin vain olemassa.
Nyt koen toipuneeni.
Ja tuo ei tarkoita, että ei rakastaisi lastaan.
Sun kannattaisi nyt tehdä se mitä itse en tajunnut antaa itselleni tuossa vaiheessa. Että perheesi menisi vaikka mummolaan viikonlopuksi ja saisit jäädä yksin kotiin. Tai että menisit yksin mökille tai yhdeksi yöksi hotelliin ns kotimaan kaupunkilomalle.
Parisuhde kiittää kun tulet takaisin. Se ei ole itsekästä, se on koko perheen hyväksi, että jaksat.
Äidit kokee niin valtavaa tunnollisuutta ettei muka pystytä tuohon. Sitten se ylisuorittaminen kostautuu parisuhdekriiseinä ja ehkä lopulta erona. Näin jälkikäteen olisi meidänkin kannattanut vähän miettiä ettei minua vedetä liian tiukalle. Mies ei sitä tajua tarjota, tai jos tarjoaa, niin nainen huitaisee sivuun ja mennä touhottaa, että enhän minä voi koska sitä ja tätä.
Voit ja sinun pitää.
Olisiko kannattanut jättää pennut tekemättä? No, odottelet 20 vuotta, niin alkaa helpottaa.
Muistan hyvin tuon tunteen. Joskus lapset olivat yön isovanhemmilla ja oli ihan kivaa, vaikka koti tuntuikin heti tyhjältä. Nyt, kun lapset ei enää asu kotona ja omaa aikaa on, on tietysti jaksamisen kannalta helpompaa, mutta myös tajuaa miten onnellinen silloin nuorena lasten kanssa oli.
Kyllä. Muistan, kun kolmen alle 5-vuotiaan äitinä kerran pääsin taidenäyttelyyn yksin, huomasin, että näyttelyä katsoessani silmistäni alkoi vain valua kyyneleet. Patoutunut yksinolon tarve sieltä purkautui. Mutta ihanat lapset kyllä oli ja on.