Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
lapsen tunteiden mitätöinti
05.04.2017 |
Kasvoin kaoottisessa kodissa. Isä sairas ja kuoli kun olin 14. Äiti narsisti ja masentunut. Meitä lapsia kilpailutti toisiamme vastaan. Isosisko liian dominoiva. Olen lähinnä tämän isosiskon kasvattama ja hän on kyykyttänyt mniua aina.
Hän mm aina mitätöi ja poisselitti kaikki tunteeni. "Ei tuo ole mitään, silläjasillä on paljon kauheammin ja ajattele nyt miten pikkusiskosi kärsii". Aina se lopulta jotenkin kääntyi siihen, että olen lapsellinen, kiittämätön, itsekeskeinen paska.
Tekee tätä edelleen ja lapsuudesta ei saa puhua ollenkaan, koska siitä on olemassa vain hänen versionsa - jossa minä olen lapsellinen, kiittämätön, itsekeskeinen paska. Muistan miten en edes sitten lopulta itkenyt, kun minulta avomurtui käsi, koska sisko aina jaksoi painottaa, että olen lapsellinen ja itken turhasta.
Näin keski-ikäisenä tajuan, että en jotenkin ole yhteydessä tunteisiini ollenkaan. Varsinkaan positiivisia tai helliä tunteita en uskalla näyttää ollenkaan.
Kommentit (23)
Olen jutellut lasten kanssa tunteista alusta asti. Ostin niitä käsittelevän kirjan ja ollaan "tunnistettu" tunteita. Olen aika tyytyväinen kun esikoinen on nyt teini ja osaa sanoittaa ne omat tunteensa ja tulee oma-aloitteisesti niistä puhumaan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäilen ystävälläni jotain saman tapaista taustaa. En tunne hänen äitiään, mutta moni on sanonut, että äiti on erikoinen tyyppi. Ja tämä ystäväni ei kysyttäessä melkein koskaan tiedä miltä hänestä tuntuu tai mitä hän haluaa. Minulle on tullut vahvasti sellainen olo, että ystävälle on oltu hyvin ankaria lapsuudessa johonkin tunteisiin liittyvässä asiassa.
Ystäväni ei koskaan valita. Mutta ei myöskään koskaan osoita mitään positiivista tunnetta. Ei moiti minua, mutta ei myöskään kiitä tai kannusta. Hän vain on. Ja hän on itse sanonut myös, ettei enää osaa edes itkeä. Siitä on vuosia, kun on viimeksi itkenyt.
Minulla on ystävä, jonka olen tuntenut lapsesta asti. Olemme 3-kymppisiä. Hiljattain sovimme tapaamisen kahvilaan. Emme olleet nähneet varmaan puoleen vuoteen. Ja minut nähdessään hän hymyili. Vahingossa. Hän pyyhki hymyn kiireesti kasvoiltaan kun tajusi. Liikaa tunteen osoittamista. Ja yllätyin nähdessäni niin selvän merkin siitä, että hän oli kaivannut minua. Sellaista ei ole ikinä ennen näkynyt.
Oletko surullinen ystäväsi puolesta? Mietitkö, että voisitko jotenkin rohkaista häntä tunteiden kanssa?
Sanoin tuossa yllä, että ystävä ei koskaan... Tuo "ei koskaan" ei ole liioittelua. Mutta rehellisesti sanottuna oli kyllä sellainen tilanne kerran, että olin tehnyt jälkiruokaa, jonka ojensin ystävälleni. Ystäväni henkäisi, että ihanaa, sillä hän oli vuoden odottanut, että saisi taas tuota hyvää jälkiruokaa. Minulta pääsi itku. Tuo ystäväni tunneilmaus oli niin voimakas, etten ollut kokenut mitään lähellekään vastaavaa häneltä. Eikä minulla ollut aavistustakaan, että se jälkiruoka oli hänelle niin mieleistä. Jos olisin tiennyt, niin olisin tehnyt sitä hänelle jo aiemmin. Liikutuin todella kovasti siitä, että hän ylipäätään ilmaisi asian minulle.
Enkä odota kuulevani häneltä mitään niin lämmintä enää ikinä.
Alue: Aihe vapaa
Elämäsi parhaita ratkaisuja on varmasti lähteä selvittämään omaa tunnemaailmaasi. Annat itsellesi, sekä lapsillesi lahjan, jota ei voi rahalla mitata. Tunteethan teitä yhdistävän luonnollisestikin. Jos jokin karkoittaa niin negatiivisuus ja tunteettomuus, kun välittävyyttä ja rakkautta ei osata ilmaista. Tavoittele tunteista avautumista ja ole rohkeasti utelias itseäsi kohtaan.