Äitini soitti ja taas energiat ihan nollassa tuon puhelun jälkeen

Kaatava energiasyöppö. Mitä heistä sanotaan? Minä en jaksanut enää, myöskin 40-luvulla syntynyt on äitini.

Sait purkautua. Ihmissuhteissa on noita huonoja puolia, toisinaan kovastikin. Minusta teet ihan oikein, kun ehdotat äitillesi, että puhutaan välillä iloisemmista asioista. Tunteilla on mielestäni kumma taipumus tarttua, ja ainakin joidenkin kannattaisi ihan tietoisesti huolehtia siitä, että ajattelee sairauksien lisäksi aika usein vaikka muuttolintujen paluuta tai kesäiltoja rannalla.

Mitä väliä äitisi syntymävuodella muuten on? Minun äitini on syntynyt 1936 ja hän on pääosin hyvin myönteinen ihminen, vaikka onkin muutamasta asiasta kantanut katkeruutta läpi elämänsä. Ehkä ne ovat sitten hyviä katkeruuksia: perusteltuja, tuttuja ja turvallisia, mutta eivät koko elämää vallitsevia.

Ihan kuin mun äiti. Valittaa muista (läheisistä) ihmisistä ja kertoo sekä omat että muiden sairaudet ja pienetkin oireet ja tuntemukset. Äitini on taipuvainen hypokondriaan ja on kyllä tosi raskasta kuunnella sitä, kun joku pienikin vihlaisu on hänen mielestään merkki vakavasta sairaudesta.

On vanhemmiten vain pahentunut tuo äitini käytös. Luoja paratkoon, jos itse olen samanlainen tuossa iässä. Toivottavasti en ole.

Omista asioista en voi kertoa oikeastaan ollenkaan tarkemmin, kun juoruaa ne väritettynä tarinana eteen päin.

Joskus tekisi mieli laittaa äitini nimen tilalle puhelimeen "älä vastaa!" Vaan "pakko" se on läheisistään huolta pitää. Ei kai tässä muu auta kuin pitkä pinna.

Mun äiti on syntynyt 1936 ja on myös todella rasittava ihminen

Sama täällä. Energiat menee miinukselle. Kauhean raskasta.

Kun puhelin soi, jännitän katsoakin, onko se äiti, joka soittaa. Sekunnin pikapsyykkaus itselleni: kuuntele vain pintapuolisesti, älä ala ratkaista tai neuvoa äitiä; jos alkaa mennä hermot, kuuntele vielä vähemmän (koska kokemuksesta tiedän, että vaikka kuinka kuuntelisin ja sanoisin mielipiteeni tai ohjeeni, niitä ei joko kuunnella, kuulla tai niistä ei muuten vaan välitetä).

Muutama myötäelävä lause saattaa tulla äidillä kuulluksi, jos onnistun ajoittamaan ne hyvin. Mutta opettamaan ei vaan kannata sen enempää tiedollisissa asioissa kuin tunneasioissakaan.

No sen takia kerroin syntymävuoden kun täällä on ollut pitkiä keskusteluja juuri tuosta sukupolvesta. Kiitos vertaistuesta... ❤️ Tuntuu kurjalta edes kirjoittaa tällaista tänne, kyse on kuitenkin omasta äidistä. Mutta tuo märehtiminen ja voivottelu on senkun lisääntynyt viime aikoina ja se syö energiaa, voi miten paljon se sitä syökään. 😢 Ap

Ei aina jaksa valitusta. :) Sun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä tuosta, on ihan ok ajatella noin.

Tsemppiä.

Minä tajusin eräänä kauniina päivänä, että äitisuhteeni on yksi merkittävimpiä ihmissuhteita elämässäni enkä muista että olisin ikinä saanut siitä suhteesta irti mitään positiivista. En koskaan.

Tajusin senkin, että kun tunsin joskus viihtyväni hänen seurassaan, se tunne olikin helpotusta siitä että vierailu oli loppupuolella ja sain taas olla hetken aikaa ilman hänen syyllistämistään siitä, että en käy tarpeeksi ja hän on yksinäinen. Tajusin myös, että hän ei ole vähäjärkinen. Hän ymmärtää kyllä, miten pahan olon hän tekee minulle syyllistämisellään ja käytti sitä julmasti hyväkseen. Kiristääkseen minua tekemään, kuten hän haluaa.

Kun taas kerran lähdin vanhempieni luota, mielessä kuva äidistäni itkua tihrustamassa kun lähdin vaikka hän olisi halunnut tehdä vielä ruokaa minulle, aloin miettiä. Miksi minä ansaitsen sen, että joudun matkustaa kotiin neljä tuntia kirjaimellisesti kiemurrellen syyllisyydestä junan penkissä? Miksi hän tekee minulle niin ja on aina tehnyt? Millä helvetin oikeudella? Miksi hänen tunteensa ovat aina niin paljon isompia ja tärkeämpiä kuin minun? Mikä oikeus hänellä on kiusata ja kiristää minua? Ei olisi auttanut, vaikka olisin jäänyt syömään. Mikään ei olisi auttanut. Mikään ei olisi säästänyt minua tuolta syyllistämiseltä. Ja olen 15 vuotta tehnyt vaikka mitä temppuja hänen mielikseen, välttääkseni tuon kiusaamisen. Eikä se ole auttanut yhtään.

Minäkin ajattelin että äitini on kiltti ja ihana ihminen, kunnes eräänä päivänä ajattelin: mitä jos ei olekaan?

En tiedä, onko aloittajan tilanne näin paha. Mutta en itsekään pitänyt omaa tilannettani pahana.

Mikä se sellainen äiti on, joka kaataa lapselleen kaikki murheet ja levittelee lapsensa asioita värittäen?

Tää on varmaan joku 40-luvun lasten ilmiö. Mun mummi on syntynyt silloin ja on kyllä kova haukkumaan muita ihmisiä ja nurisee kaikesta :D Sattuneista syistä ei nähdä kovin usein.

Kuin minun isäni.

72-vuotias, sairastanut Alzheimeria noin 5 vuotta (diagnoosi silloin alkava A)

Isäni ei ollut aiemminkaan mikään ilopilleri mutta nyt hän on välillä aivan mahdoton. Kaikki on nykyään niin huonosti, mikään ei toimi, poliitiikasta puhuttaessa suorastaan tuohtuu. Hänen kanssaan on todella raskasta puhua puhelimessa, kasvotusten ei ole ihan niin negatiivinen. 

Minä todella tunnen suurta myötätuntoa hänen puolisoaan kohtaan ja mietin kuinka kauan jaksaa.

Tuttua täälläkin. Se valittaminen, syyllistäminen, arvosteleminen, kaiken lyttääminen, muista pahaa puhuminen, kaikki on huonoa ja toivotonta.... yltiönegatiivisuus. Eikä mitään positiivista kiinnostusta minun asioihini. En muista että hän olisi ikinä kysynyt mitä mulle tai perheelle kuuluu tai miten voidaan.

On olemassa vain hän ja hänen elämänsä ja kokemuksensa.

Puhelut nyt vielä kestää kun ne voi lopettaa jonkun tekosyyn nojalla jos alkaa menemään liian rankaksi. Mutta vierailut imevät mehut päiväkausiksi. Olo on kuin hakatulla jauhelihalla, siis ihan fyysisesti sattuu ja aivot lyö tyhjää, väsyttää ja masentaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä tajusin eräänä kauniina päivänä, että äitisuhteeni on yksi merkittävimpiä ihmissuhteita elämässäni enkä muista että olisin ikinä saanut siitä suhteesta irti mitään positiivista. En koskaan.

Tajusin senkin, että kun tunsin joskus viihtyväni hänen seurassaan, se tunne olikin helpotusta siitä että vierailu oli loppupuolella ja sain taas olla hetken aikaa ilman hänen syyllistämistään siitä, että en käy tarpeeksi ja hän on yksinäinen. Tajusin myös, että hän ei ole vähäjärkinen. Hän ymmärtää kyllä, miten pahan olon hän tekee minulle syyllistämisellään ja käytti sitä julmasti hyväkseen. Kiristääkseen minua tekemään, kuten hän haluaa.

Kun taas kerran lähdin vanhempieni luota, mielessä kuva äidistäni itkua tihrustamassa kun lähdin vaikka hän olisi halunnut tehdä vielä ruokaa minulle, aloin miettiä. Miksi minä ansaitsen sen, että joudun matkustaa kotiin neljä tuntia kirjaimellisesti kiemurrellen syyllisyydestä junan penkissä? Miksi hän tekee minulle niin ja on aina tehnyt? Millä helvetin oikeudella? Miksi hänen tunteensa ovat aina niin paljon isompia ja tärkeämpiä kuin minun? Mikä oikeus hänellä on kiusata ja kiristää minua? Ei olisi auttanut, vaikka olisin jäänyt syömään. Mikään ei olisi auttanut. Mikään ei olisi säästänyt minua tuolta syyllistämiseltä. Ja olen 15 vuotta tehnyt vaikka mitä temppuja hänen mielikseen, välttääkseni tuon kiusaamisen. Eikä se ole auttanut yhtään.

Minäkin ajattelin että äitini on kiltti ja ihana ihminen, kunnes eräänä päivänä ajattelin: mitä jos ei olekaan?

En tiedä, onko aloittajan tilanne näin paha. Mutta en itsekään pitänyt omaa tilannettani pahana.

Syömään jääminen tarkoittaa, että sinun on istuttava hiljaa kuuntelemassa lisää syyllistämistä ja samalla sinun pitää kehua ruokaa á la 70- vuotias äiti. Ei pysty.

Helpottava kuulla että tämä ei ole ainutkertaista tosiaankaan ( ja sen kyllä tiesinkin ) vaikka surullista se kyllä on. Miten tuo sukupolvi on niin negatiivinen. Äitini on välillä tosi ihana ja mukava ja silloin todella nautin hänen kanssaan olosta. Kiltti ja mukava ja rakastava on myös lapsenlapsilleen. Minä vaan olen joku roskasanko jolle valitetaan kaikesta, sairauksista, rahanmenosta, tuttujen sairauksista jne. Ja marttyyrius vasta onkin kova juttu. Ihme että meikäläisestä kasvoi mitenkään kunnon kansalainen vaikka pienenä passattiin pilalle. Ei opittu kovaa työntekoa kun ei oltu sokerijuurikasmaalla jne. Toisaalta äitini välillä kehuu ja arvostaa minua monessakin asiassa eikä lyttää saavutuksiani. Voi miten raskaita nuo äiti-tytärsuhteet voi ollakaan. Tsemppiä meille kaikille ❤️ Ap

Lue Tunne lukkosi kirja, kirjoituksesi oli kuin suora lainaus kirjan esimerkeistä. Oma äitini harrasti ja harrastaa vielä välillä samaa, pitää vain iskostaa aivoihinsa kenen elämää elät, omaasi vai äitisi. Äitini yritti muovata minusta oman elämänsä jatkokappaletta ja opiskelin vuosia aiheita mitkä ei kiinnostaneet itseäni pätkääkään ja täysin ajattelematta vain kuljin samaa polkua. Kun mikään ei enää tuntunut miltään havahduin ja etsin apua.

Nyt opiskelen vanhempana sitä mitä olisin halunnut jo ajat sitten opiskella, harrastan mitä haluan, omaan oman tavan elää, asennoidun ihmisiin positiivisemmin, en pelkää ja parisuhde parani kertaheitolla, lapset kasvatan miehen kanssa meidän tavalla en kiedo heitä itseeni.

Vierailija kirjoitti:

Minä tajusin eräänä kauniina päivänä, että äitisuhteeni on yksi merkittävimpiä ihmissuhteita elämässäni enkä muista että olisin ikinä saanut siitä suhteesta irti mitään positiivista. En koskaan.

Tajusin senkin, että kun tunsin joskus viihtyväni hänen seurassaan, se tunne olikin helpotusta siitä että vierailu oli loppupuolella ja sain taas olla hetken aikaa ilman hänen syyllistämistään siitä, että en käy tarpeeksi ja hän on yksinäinen. Tajusin myös, että hän ei ole vähäjärkinen. Hän ymmärtää kyllä, miten pahan olon hän tekee minulle syyllistämisellään ja käytti sitä julmasti hyväkseen. Kiristääkseen minua tekemään, kuten hän haluaa.

Kun taas kerran lähdin vanhempieni luota, mielessä kuva äidistäni itkua tihrustamassa kun lähdin vaikka hän olisi halunnut tehdä vielä ruokaa minulle, aloin miettiä. Miksi minä ansaitsen sen, että joudun matkustaa kotiin neljä tuntia kirjaimellisesti kiemurrellen syyllisyydestä junan penkissä? Miksi hän tekee minulle niin ja on aina tehnyt? Millä helvetin oikeudella? Miksi hänen tunteensa ovat aina niin paljon isompia ja tärkeämpiä kuin minun? Mikä oikeus hänellä on kiusata ja kiristää minua? Ei olisi auttanut, vaikka olisin jäänyt syömään. Mikään ei olisi auttanut. Mikään ei olisi säästänyt minua tuolta syyllistämiseltä. Ja olen 15 vuotta tehnyt vaikka mitä temppuja hänen mielikseen, välttääkseni tuon kiusaamisen. Eikä se ole auttanut yhtään.

Minäkin ajattelin että äitini on kiltti ja ihana ihminen, kunnes eräänä päivänä ajattelin: mitä jos ei olekaan?

En tiedä, onko aloittajan tilanne näin paha. Mutta en itsekään pitänyt omaa tilannettani pahana.

Mull oli tuollainen isoäiti - jonka mahdottomuudelle lähinnä naureskelin. Kun teininä menin bussilla käymään (ja takasin tuli vain yksi iltabussi) oli siellä aina pitkä lista tehtävää ja kun 8 tunnin päästä (jotka olin käyttänyt kukkapenkkien kitkemiseen, perunoiden multaamiseen, kompostin kääntämiseen, puiden halkomiseen jne) olin lähdössä sillä ainoalla bussilla huokaisi hän aina syvään ja sanoi jotain tyyliin "kun ei kukaan koskaan siitäkään huolta pidä että minä näkisin noista ikkunoista jotain ulos...nyyh" - hirveä syyllistäminen eikä kiitoksen kiitosta.

Nyt ola äiti on samanlainen. Ei kyllä enää naureskeluta :(

Vierailija kirjoitti:

Lue Tunne lukkosi kirja, kirjoituksesi oli kuin suora lainaus kirjan esimerkeistä. Oma äitini harrasti ja harrastaa vielä välillä samaa, pitää vain iskostaa aivoihinsa kenen elämää elät, omaasi vai äitisi. Äitini yritti muovata minusta oman elämänsä jatkokappaletta ja opiskelin vuosia aiheita mitkä ei kiinnostaneet itseäni pätkääkään ja täysin ajattelematta vain kuljin samaa polkua. Kun mikään ei enää tuntunut miltään havahduin ja etsin apua.

Nyt opiskelen vanhempana sitä mitä olisin halunnut jo ajat sitten opiskella, harrastan mitä haluan, omaan oman tavan elää, asennoidun ihmisiin positiivisemmin, en pelkää ja parisuhde parani kertaheitolla, lapset kasvatan miehen kanssa meidän tavalla en kiedo heitä itseeni.

Monesti on Tunne lukkosi kirja täällä mainittu, itse en ole sitä lukenut. Viitataanko kirjassa mitenkään narsistiseen ihmissuhteeseen?

Mitä tapahtuu, kun et enää vastaa syyttämis-, alistamis-, vähättelypuheluihin?  Kun tajuat, että olet ollut vain roskasanko, jolle voi luottamuksellisesti haukkua koko suvun, naapurit ja isän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tajusin eräänä kauniina päivänä, että äitisuhteeni on yksi merkittävimpiä ihmissuhteita elämässäni enkä muista että olisin ikinä saanut siitä suhteesta irti mitään positiivista. En koskaan.

Tajusin senkin, että kun tunsin joskus viihtyväni hänen seurassaan, se tunne olikin helpotusta siitä että vierailu oli loppupuolella ja sain taas olla hetken aikaa ilman hänen syyllistämistään siitä, että en käy tarpeeksi ja hän on yksinäinen. Tajusin myös, että hän ei ole vähäjärkinen. Hän ymmärtää kyllä, miten pahan olon hän tekee minulle syyllistämisellään ja käytti sitä julmasti hyväkseen. Kiristääkseen minua tekemään, kuten hän haluaa.

Kun taas kerran lähdin vanhempieni luota, mielessä kuva äidistäni itkua tihrustamassa kun lähdin vaikka hän olisi halunnut tehdä vielä ruokaa minulle, aloin miettiä. Miksi minä ansaitsen sen, että joudun matkustaa kotiin neljä tuntia kirjaimellisesti kiemurrellen syyllisyydestä junan penkissä? Miksi hän tekee minulle niin ja on aina tehnyt? Millä helvetin oikeudella? Miksi hänen tunteensa ovat aina niin paljon isompia ja tärkeämpiä kuin minun? Mikä oikeus hänellä on kiusata ja kiristää minua? Ei olisi auttanut, vaikka olisin jäänyt syömään. Mikään ei olisi auttanut. Mikään ei olisi säästänyt minua tuolta syyllistämiseltä. Ja olen 15 vuotta tehnyt vaikka mitä temppuja hänen mielikseen, välttääkseni tuon kiusaamisen. Eikä se ole auttanut yhtään.

Minäkin ajattelin että äitini on kiltti ja ihana ihminen, kunnes eräänä päivänä ajattelin: mitä jos ei olekaan?

En tiedä, onko aloittajan tilanne näin paha. Mutta en itsekään pitänyt omaa tilannettani pahana.

Mull oli tuollainen isoäiti - jonka mahdottomuudelle lähinnä naureskelin. Kun teininä menin bussilla käymään (ja takasin tuli vain yksi iltabussi) oli siellä aina pitkä lista tehtävää ja kun 8 tunnin päästä (jotka olin käyttänyt kukkapenkkien kitkemiseen, perunoiden multaamiseen, kompostin kääntämiseen, puiden halkomiseen jne) olin lähdössä sillä ainoalla bussilla huokaisi hän aina syvään ja sanoi jotain tyyliin "kun ei kukaan koskaan siitäkään huolta pidä että minä näkisin noista ikkunoista jotain ulos...nyyh" - hirveä syyllistäminen eikä kiitoksen kiitosta.

Nyt ola äiti on samanlainen. Ei kyllä enää naureskeluta :(

Tuollaiselle on vaikea naureskella silloin, kun on pikkulapsesta asti opetettu ajattelemaan, että äidin tunteet ovat tärkeimmät. Hän on opettanut. Olin ällistynyt, kun aikuisena tajusin että muiden äidit eivät olleet tuollaisia syyllistäjiä, nyyhkijöitä, roikkujia. Vaan itsenäisiä, omia päätöksiä tekeviä ihmisiä jotka - uskomatonta mutta totta - tukivat lapsiaan! Sen sijaan että lapsi tukisi heitä. Pyrin aina suojelemaan äitiäni vaikka hän ei olisi mitään suojelua tarvinnut. Vaan minä. Ja hän itse käyttäytyi niin, että tunsin tarvetta suojella häntä. En sitä omasta päästäni keksinyt lapsena. Vasta aikuisena ymmärsin, että hän on aikuinen, normaali ihminen. Joka roikkuu minussa heikkoa teeskennellen, että voisi sitoa minut itseensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lue Tunne lukkosi kirja, kirjoituksesi oli kuin suora lainaus kirjan esimerkeistä. Oma äitini harrasti ja harrastaa vielä välillä samaa, pitää vain iskostaa aivoihinsa kenen elämää elät, omaasi vai äitisi. Äitini yritti muovata minusta oman elämänsä jatkokappaletta ja opiskelin vuosia aiheita mitkä ei kiinnostaneet itseäni pätkääkään ja täysin ajattelematta vain kuljin samaa polkua. Kun mikään ei enää tuntunut miltään havahduin ja etsin apua.

Nyt opiskelen vanhempana sitä mitä olisin halunnut jo ajat sitten opiskella, harrastan mitä haluan, omaan oman tavan elää, asennoidun ihmisiin positiivisemmin, en pelkää ja parisuhde parani kertaheitolla, lapset kasvatan miehen kanssa meidän tavalla en kiedo heitä itseeni.

Monesti on Tunne lukkosi kirja täällä mainittu, itse en ole sitä lukenut. Viitataanko kirjassa mitenkään narsistiseen ihmissuhteeseen?

Perustuu ajatukseen 18:sta tunnelukosta joiden alkulähde on lapsuus- ja nuoruusajoilta. Olin aivan loppupisteessä kun selailin nettiä ja törmäsin tunnelukkosi testiin. Tein testin (siinä kannattaa pyrkiä olemaan äärimmäisen rehellinen itselleen vaikka pahaa saattaa tehdä). Silmäilin tuloksia ja luin lyhyet selostukset lukoista. Jätin asian muhimaan (skeptinen kun olen) ja puolen vuoden päästä tilasin kirjan, viimeinen oljenkorsi. Vaikka aloitinkin kirjan lukemisen asenteella tää ei voi auttaa, alkoi niitä yhtymäkohtia omaan ajatteluun löytymään monestakin lukosta. Tein kirjan tehtäviä (kuten kirje äidille, jota ei siis todellakaan oikeasti ojenneta äidille) ja hiljalleen alkoi ajatukset jäsentymään. Selvisipä sekin miksi asenteeni oli alunperin ettei kirja voi auttaa, yksi lukko muiden mukana. 🙂

Itseäni kirja auttoi todella paljon.