Ärsyttääkö sinuakin somessa onnellisia esittävät ihmiset?

Ei.

Paljon enemmän ärsyttää ne turhasta valittajat ja muut ölisijät.

Joo, mun mies on yksi näistä hehkuttajista. Joka vitun lomalta ja juhlista on kuvaa perheestä facessa, minun kuviakin ilmeisesti jakaa kun teen kivoja kotipuuhia.

Todellisuudessa avioliittomme on eron rajamailla miehen pettämisen vuoksi.

Ei.

Mulla on yksi rutisija kaverina ja sen päivitykset ärsyttää. Vaikka sillä on positiivisiakin päivityksiä niin jotenkin hänestä silti jää mieleen että aina on joku huonosti valivali uliuli..

Ei ärsytä mutta ihmettelisin todella jos joku rupeaisi facessa kertomaan kuinka mies petti ja haukkumaan häntä, tai pistämään kuvia paskaläävistä kun ei ole siivottu..

No ei jaksa ärsyttää. Onnelliset päivitykset ja kivat kuvat lähinnä piristää, kuka jaksaa negatiivisuutta somessa kun sitä on ihan tarpeeksi oikeassa elämässä.

Todellakin. En kestä sitä pinnallisuutta, siksi jätin Facenkin.

Ei harmita, kun olen lopettanut koko naamakirjan. Aloitin 2007 ja lopetin parin kk:n päästä, kun totesin sen vievän energiaa enemmän kuin tuovan.

Siellä naurettavaa roolia vetävät ihmiset kehuvat ja kadehtivat toisiaan kilpaa. Oikeastaan se näkyi niin kornisti läpi, että petyin tuttaviini.

Ei ärsytä, tulee itsekin hyvälle tuulelle. Enemmän ärsyttää sellaiset kaikesta valittajat, niinkuin ap.

Ei ärsytä. Eikö kaikkien tietoisuudessa ole vieläkään se, että someen laitetaan vain yleensä ne parhaat palat ja vain sellaiset asiat, joiden halutaan näkyvän ulkopuolisille?

Ei sinänsä ärsytä, huvittaa. Esim seinänaapurit ovat taas tapelleet koko viikonlopun kännissä ja sitten alkaa FBssa olemaan perheidylli kuvaa, kun ostetaan lapsilta anteeksiantoa.

Kaveri on avioeron partaalla ja someen laittoi kuvia ihanasti vietetystä hääpäivästä. Vaikka tiedän, että mies oli satojen kilsojen päässä hoitonsa kanssa.

Miksi pitää esittää? MIKSI?

Ei ärsyttä. Tiedän että kaikilla on huonoja päiviä, mutta en todellakaan odota että heidän pitäisi myös niistä raportoida kaikille.

(Minä muuten asettelen aina ruoan nätisti lautaselle, vaikka söisin kotona yksin. Kartan myös pöydän nätisti usein vaikka olisi tavallinen keskiviikkoaamu ja ulkona sataisi kissan kokoista räntää. En kuvaa näitä mihinkään tosin, mutta en siksi etten halua ärsyttää hapannaamoja).

Vierailija kirjoitti:

Ei ärsytä. Eikö kaikkien tietoisuudessa ole vieläkään se, että someen laitetaan vain yleensä ne parhaat palat ja vain sellaiset asiat, joiden halutaan näkyvän ulkopuolisille?

Ei onneksi. Mulla on somessa selkeesti suurin osa oikeaa elämää eläviä ihmisiä, eikä vaan pousaajia.

Minä en tykkää märehtiä ikäviä juttuja.

Ongelmien vatvominen vaan tuntuu paisuttavan niitä ja lisäävän pahaa oloa.

Huomasin jo hyvin nuorena, että elämäni on kivempaa ja helpompaa kun keskityn hyviin ja myönteisiin asioihin.

Ongelmia kohdatessanikin yritän hakea tilanteesta myönteisiä puolia ja suunnata katsetta siihen mikä on nyt hyvin ja miten huonosta tilanteesta päästäisiin pois.

Elämässäni on kyllä ihan riittävästi ongelmia ja vaikeuksia vaikka en niihin takerukaan.

Tätä asennettani on kovasti kritisoitu, ja olen saanut kuulla olevani välinpitämätön ja pinnallinen ja ties mitä typerää. 

Kuitenkin kun parikymppisenä sairastuin vakavasti (parantumattomaan, invaliditeettiin johtavaan sairauteen), huomasin että kannattaa vaan entistä enemmän keskittyä siihen mikä on hyvin. Aluksi, diagnoosin saatuani murehdin ja märehdin pitkään, useita kuukausia. Surin etukäteen menetettyä elämääni ja menetettyjä mahdollisuuksia. Sitten tajusin, että eihän tässä vielä ole pahasti käynyt. Kannattaa iloita kaikesta siitä hyvästä mitä minulla vielä on. Etukäteen murehteminen ei poista sitä tulevaa tuskaa, eli siksikin se on täysin turhaa. Siitähän tulee vaan tuplakärsimys, kun ensin murehtii etukäteen, ja sitten siinä tilanteessa murehtii vielä uudestaan. Eikä se märehtiminen muutenkaan korjaa tilannetta, tekee vaan itselle entistä pahemman olon.

Yleensä ne esim. suhteensa erinomaisuutta hehkuttavat ovat itseasiassa todella epävarmoja suhteensa tilasta ja luulevat huijaavansa todellisuutta elämällä la-la-landiassa somessa.

instagraminhan slougankin kuuluu tyyliin, että jaa elämäsi _parhaat_ hetket.

miten ketään voi ärsyttää toisen onnellisuus? ja kuka meistä on mikään sanomaan, kenen onni ja hypetys on aitoa, kenen ei?

itse jaan somessa lähtökohtaisesti vain positiivisia ja neutraaleja kuvia, koska sitä elämäni on todellisuudessa. mukana muutama päivitys elämäni suurista pettymyksistä, mutta ymmärrän, etteivät kaikki tahdo vastaavia jakaa.

No kuka tollo vetää johtopäätökset kenenkään elämästä tämän somepäivitysten perusteella? Koko somehan on itsensä brändäystä, kulissien luomista ja ylläpitämistä. Joku haluaa profiloitua "kaikki huippuhyvin" -tyyppinä, joku taas ammattimaisena mielensä pahoittajana, joku vitsiniekkana (kaikki "hullunhauskat" kommellukset someen) jne. Lähinnä somepäivitysten perusteella voi päätellä millaisina ihmiset haluaisivat toisten näkevän heidät.  Ei sillä ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Ja en jaksa ärsyyntyä moisesta, kyllä tähän maailmaan monenlaista mahtuu. Itse en jaksa osallistua tuohon hullutukseen, mutta ei se minulta ole pois, jos jollain riittää virtaa tuollaiseen.

Minun kännykkäkamerassani on "perfect food" -asetus.

No kuule,entäs jos niiden ihmisten elämä on oikeasti mukavaa? Ei se elämä .aina paskaa ole.

Enempi ärsyttää ne muitamat "kaikki on päin vittua paitsi muna" ihmiset... vali vali ja vali. Ja elämässä on kaikki paskaa paitsi kusi. Yhy yhy yhy hyy..

Ja ap. Kateus tappaa kalatkin järvestä.

Vierailija kirjoitti:

Minä en tykkää märehtiä ikäviä juttuja.

Ongelmien vatvominen vaan tuntuu paisuttavan niitä ja lisäävän pahaa oloa.

Huomasin jo hyvin nuorena, että elämäni on kivempaa ja helpompaa kun keskityn hyviin ja myönteisiin asioihin.

Ongelmia kohdatessanikin yritän hakea tilanteesta myönteisiä puolia ja suunnata katsetta siihen mikä on nyt hyvin ja miten huonosta tilanteesta päästäisiin pois.

Elämässäni on kyllä ihan riittävästi ongelmia ja vaikeuksia vaikka en niihin takerukaan.

Tätä asennettani on kovasti kritisoitu, ja olen saanut kuulla olevani välinpitämätön ja pinnallinen ja ties mitä typerää. 

Kuitenkin kun parikymppisenä sairastuin vakavasti (parantumattomaan, invaliditeettiin johtavaan sairauteen), huomasin että kannattaa vaan entistä enemmän keskittyä siihen mikä on hyvin. Aluksi, diagnoosin saatuani murehdin ja märehdin pitkään, useita kuukausia. Surin etukäteen menetettyä elämääni ja menetettyjä mahdollisuuksia. Sitten tajusin, että eihän tässä vielä ole pahasti käynyt. Kannattaa iloita kaikesta siitä hyvästä mitä minulla vielä on. Etukäteen murehteminen ei poista sitä tulevaa tuskaa, eli siksikin se on täysin turhaa. Siitähän tulee vaan tuplakärsimys, kun ensin murehtii etukäteen, ja sitten siinä tilanteessa murehtii vielä uudestaan. Eikä se märehtiminen muutenkaan korjaa tilannetta, tekee vaan itselle entistä pahemman olon.

Tämä on muuten hieno asenne!! Ja täysin totta. Kun vain itsekin aina muistaisi tuon.

Laitan minäkin vain ne parhaat palat ja parhaat kuvat. Tietenkin. Ei itseänikään kiinnosta toisten siivoamattomat kodit ja roskapussit nurkissa.