Kysymys varatuille: Onko teillä syvä sisäinen luotto siihen, että selviäisitte esim. petetyksi tulemisesta?

Luotan kyllä siihen toiseen. Yhteistä taivalta on takana yli 30v.

Kuitenkin olen varmistanut että pärjään joka tilanteessa ja pääsen yli mistä vaan. Sekä taloudellisesti että muutenkin.

Ainoastaan heikoimmat sortuvat puolison pettäessä, sillä se tilanne tulee enemmistöllä ihmisistä vastaan elämän aikana.

On. Minulla on hyvä itsetunto ja en ripusta onnellisuuttani puolison taakaksi.

On. Olen tullut petetyksi ja jätetyksi ennenkin eikä se ole koskaan minua kaatanut. Ei kaataisi nytkään. 

Tottakai kuka tahansa olisi hukassa, jos puoliso pettäisi. Niin kuuluukin olla! Rakastuminenhan on aina riski, koska olet siinä paljas omine tunteinesi. Voithan myös sinä pettää/tehdä jotain muuta yhtä ikävää puolisollesi? Kysymys kuuluukin, että suojeletko itseäsi hylkäämiseltä, jos et aloita vakavaa suhdetta? Miksi hylkääminen ja hukassa olo pelottaa sinua näin paljon?

Minusta kutenkin ajatuksesi ovat ihan normaalia pohdintaa, olettehan vasta suhteenne alussa ja rakennatte luottamusta toisiinne. Mitä puolisosi ajattelee näistä ajatuksistasi?

Tottakai pärjäisin yksinkin, olen pärjännyt ennenkin. 

Selviäisin, olen selvinnyt ennenkin. Siksi olen uskaltanut myös rakastua vuosien tauon jälkeen. Mutta ymmärrän pelkosi, jonkin verran niitä itsekin jouduin käsittelemään ja edelleen (yli 2,5 vuoden jälkeen) niitä satunnaisesti nousee pintaan.

rakastan miestäni aivan älyttömästi, mutta uskon, että selviäisin pettämisestä. olen ollut rikki jo aiemmin, tulevaisuuden mahdolliset pettymykset eivät kokonaisuutta muuta (ainakaan huonompaan suuntaan).

itseltäni on kuollut isä, kun oli lapsi, ja jos äitini selvisi moisesta menetyksestä ja on nykyään onnellinen, en näe syytä miksen minäkin selviäisi, mikäli vastaava kamaluus omalle kohdalle sattuisi. ei elämä rakennu peloista, vaan nykyhetken onnesta - ohikiitävistä hetkistä ja uskosta, että elämä kantaa.

Minulla oli sinkkuna juurikin sellainen ajattelutapa, että elämä on ihanaa kun ei tarvitse pelätä mitään pettämisiä ja jättämisiä. Voitin sitoutumiskammoni sen verran, että päädyin taas parisuhteeseen edellisen jälkeen. En minä sinänsä pelkää, kai. En tiedä. Olen luonteeltani vähän "kovis", ja jos poikaystävä kohtelee minua huonosti niin teen siitä lopun. Jos poikaystävä alkaisi käyttäytymään oudosti puhelimen kanssa, tietäisin heti totuuden. Liian moni naurettavan naiivina uskottelee itselleen ties mitä hevonpaskaa, vaikka totuus on siinä silmien edessä. Joten en tule joutumaan tuollaiseen tilanteeseen, vaan asia selviää heti.

Kyllä on. Mielestäni suhteessakaan ei pidä sokeasti luottaa. Usein salasuhteet, ero ja muut tulee yllätyksenä. Itse esim. käyn säännöllisesti noin vuoden-kahden välein sukupuolitautitesteissä, sillä eihän sitä koskaan tiedä jos toinen vaikka pettää. Epäluottavaisuuteni (realismini) ei kuitenkaan häiritse elämäämme, joka on hyvää.

Sinkkunakin voit kohdata suuria vaikeuksia. Ei parisuhteen päättyminen ole ainoa elämän suuri vaikeus, jonka voi kohdata. Voithan vaikka sairastua vakavasti, menettää työkykysi, joutua pyörätuoliin tai vuodepotilaaksi, joutua opettelemaan uudelleen kuinka syödään ja kävellään, voit jäädä työttömäksi, läheisesi voi sortua huumeisiin ja tehdä elämästäsi helvettiä ... lista on loputon. Kaikkea mahdollista ei voi koko ajan pelätä.

Toki kannattaa lähteä vakavaan parisuhteeseen vain sellaisen kanssa, johon luottaa. Omalta kohdaltani sanoisin, että luotan puolisooni 100%, mutta ikinähän ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Suhteen päättyminen olisi iso ja vaikea juttu, mutta olen selvinnyt sen verran pahoista asioista elämässäni, että luultavasti selviäisin siitäkin, mutta en sano, että se olisi helppoa.

Koko elämä ei saa/voi olla yhdestä miehestä kiinni. Tottakai sydän särkyisi jos puoliso pettäisi ja/tai jättäisi. Pitää vaan uskaltaa elää.

Mitään takeita ei ole muutenkaan mistään ja varmaa on vain kuolema.

Jos mies pettää niin annan tulla samalla mitalla takaisin.

Itse olin suhteessa,jossa tulin röyhkeästi petetyksi ja myöhemmin myös täysin yllättäen jätetyksi. Romahdin kyllä eikä ne arvet ole täysin vieläkään parantuneet, mutta noista opin myös sen että selviän. Mikään ei ole maailmanloppu ja vaikka tuntuisi kuinka pahalta,kaikesta selviää. On se silti jälkensä jättänyt,huomaan kärsiväni sitoutumiskammosta ja suunnittelevani kaiken tyyliin "entä jos sama toistuu..". Olen siis miettinyt jo, miten esim.asunnon kanssa toimitaan ym.jos ero tulee. Naimisiin en uskalla mennä vaikka mies haluaisi,koska en täysin luota.

Jos mies pettäisi, niin se olisi minulle varmaan todella raskasta. Meillä on hyvä suhde ja luotan häneen täysin, joten sellainen tilanne olisi todellakin täysi yllätys ja jotenkin ihan käsittämätöntä.

Jos mies vaikkapa kuolisi yllättäen, niin tottakai elämä olisi varmaan sekaisin pitkän aikaa, mutta vähitellen oppisin taas elämään yksin, vaikka vaikeaa se olisi.

Olen elänyt myös pitkään sinkkuna, mutta nyt kun olen avioliitossa, niin tuntuu, etten osaa edes mennä nukkumaan yksin tai laittaa itselleni ruokaa, kun mies on ollut tämän viikon työmatkalla.

On mulla selkeä luotto että tippuisin alkushokin jälkeen kuitenkin jaloilleni. Olen jo sen verran elämän koulussa kovaksi keitetty mies että osaisin kyllä jatkaa eteenpäin. Uuden kumppanin löytyminen ei varmaan olisi mikään iso ongelma, jos siis sellaisen haluaisin. Olen yleisesti ottaen naisten mieleen. Näin hyvää kumppania kuin nykyinen en vaan löytäisi helposti.  Luulen että antaisin hänelle jopa kertaluontoisen pettämisen anteeksi. Riippuu tietysti siitä miten asia tulisi julki.

Loppujen lopuksi ainoa ihminen johon voi luottaa 100% on ihminen itse.

Minua ei voi pettää sillä en suostu yksiavioiseen suhteeseen kun niissä petetään aina. Jättää minut voi, siitä selviäisin kyllä. En laske elämääni toisen varaan.

Selviäisin. Olen eronnut kahdesta pitkästä suhteesta. Tiedän millaista se on. En ole niin sinisilmäinen, että mut murtaisi enää mikään sellainen. Siis kamalaa ja rankkaa olisi, mutta luotan kyllä selviytymiseeni.

En mä mieti tuommosta etukäteen. Tapahtuu jos tapahtuu ja kyllä ihmiset siitä selviää. Jos pettämistä ja jättämistä ja kuolemaa suree etukäteen, se suru ja muut negatiiviset tunteet tulee käytyä läpi monta kertaa, mutta millään tavalla se niiden etukäteen märehtiminen ei helpota sitä tilannetta kun se on oikeasti kohdalla. Mä elän tätä päivää.

Uskoisin selviäväni, mutta kyllä se elämä aika ankeaksi ja karuksi muuttuisi. Minulla ei ole oikein omaa elämää, on vain mies ja lapsi, joista molemmista olen todella iloinen. Työelämään en ole oikein päässyt, mikä on pitänyt minut syrjässä oman elämän hankkimiselta. Olen miehestäni todella ylpeä ja tuntuisi kauhealta, jos hän hylkäisi minut. Kokisin varmaan itseni vielä pahemmin epäonnistuneeksi. Tiedän, että tämä on säälittävää, mutta näin tämä elämä on mennyt.