Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mielen särkyminen
27.03.2017 |
Onko teille tapahtunut tämä? Yhtäkkiä koko entinen persoona lakkaa olemasta totta - sen näkee ikään kuin yhdessä hetkessä illuusioksi - ja siitä alkaa prosessi, jossa mieli tyhjenee kaikista merkityksistään. Persoona ikään kuin kuolee ennen kuin kuolee. Minä on poissa, mutta tilalla ei ole ketään muutakaan, ikään kuin pelkkä elämänvoima, pelkkä henki. Miten olette oppineet elämään tästä tilasta käsin ja mitä elämästänne on tullut? Tuntuu että minulla se on mennyt siitä lähtien vaan alaspäin, luovuttamiseksi, skitsofreenikon mitään-haluamattomuudeksi ja lepäilyksi. Pelkään ettei tästä enää nousta.
Kommentit (21)
Hei 2, minäkin tunnistan dissosiaatiohäiriön omaksi diagnoosikseni, vaikka sitä ei ole mulle kukaan antanutkaan. Mulla on myös vahva traumatausta, mutta elämä oli mennyt tähän särkymispäivään asti silti ihan hyvin. Sen jälkeen aloin vaan luovuttaa ja luopua elämästä.
T. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Välillä yritän ajatella tätä hengellisenä prosessina jossa on ajatuksena jonkinlainen lohtu, välillä taas pelkään että tällä tavalla skitsofrenia alkaa.
Olen jopa hieman kateellinen niille, joilla on DID eli sivupersoonahäiriö, vaikka sitä pidetäänkin pahempana kuin pelkkää dissosiaatiota. Heillä sentään on joku kotona jatkuvasti, vaikka se vaihteleekin. Minulta se ykköspersoona lähti eikä tullut takaisin, eikä ketään ole tullut tilalle. Tykkäsin siitä alkuperäisestä, se oli aika hyvä tyyppi, haluaisin sen kyllä takaisin.
/ 2
Mulla oli aiemmin kahtia jakautunut persoona, eli kaksi niitä tyyppiä, mut molemmat lähti. Ja jäi tämä pelkkä henki. Oletko huomannut että sulla hävis muistojakin? Itselläni on aika vaikea muistaa nykyään menneitä asioita.
T. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ehkä suoranaisesti hävinnyt, mutta tietenkin tunneyhteys omiin muistoihin on katkennut. Pystyn kyllä palauttamaan mieleen muistojani jos yritän, mutta en muista niiden merkitystä itselleni, eikä oma menneisyys oikein tule mieleen arjessa, kuten kuvittelisin että normaalille, ehjälle ihmiselle tulee. Välillä joku muisto pulpahtaa mieleen, ja mietin että ai niin, tällaistakin on "minulle" tapahtunut!
Vierailija kirjoitti:
Ei ehkä suoranaisesti hävinnyt, mutta tietenkin tunneyhteys omiin muistoihin on katkennut. Pystyn kyllä palauttamaan mieleen muistojani jos yritän, mutta en muista niiden merkitystä itselleni, eikä oma menneisyys oikein tule mieleen arjessa, kuten kuvittelisin että normaalille, ehjälle ihmiselle tulee. Välillä joku muisto pulpahtaa mieleen, ja mietin että ai niin, tällaistakin on "minulle" tapahtunut!
Tämä siis 2. En usko, että kyseessä on skitsofrenian alkaminen, kun minäkin olen näin pitkään sinnitellyt tämän kanssa. Trauman aiheuttama psyyken suojakeino, joka on kylläkin melkoisen... sanoisinko hengellinen kokemus. Uskon, että minä on vielä olemassa, se on vain mennyt jopa omaksi parhaakseen liian hyvään piiloon. Kuinka kauan muut ovat olleet kummituksina maan päällä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Minä" taas en jotenkin usko että minää on olemassa enää missään. Ajattelen että se on ollut koko ajan vaan kuvitteellinen, mielikuvituksen ja historian luoma kuva johon ihminen on alkanut vaan uskoa koska sillä tavalla sen on helpompi toimia tässä maailmassa. Mutta kun "minä" en enää usko minään luiskahdettuani sen toiselle puolelle, jään pysyvästi auki tyhjään.
t. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen, dissosiaatiohäiriön vuoksi. Kohta 10 vuotta elämätöntä elämää takana. Ainoastaan jaksan, kun ajattelen että jonakin päivänä "herään" tai sitten kuolen pois. Siihen asti suoritan elämää, miten kuten jaksan tai mikä on pakollista hengissä pysymisen kannalta. Ruoka maistuu sentään hyvältä, se on oikeastaan ainoa tästä maailmasta mikä enää kiinnostaa. On meitä täällä, noinkohan tunnistamme toisemme kadulla?
Mikä aiheutti dissosiaation? Minulla paha traumatisoituminen, johon vasta nyt olen saanut diagnoosin kipuiltuani asian kanssa lähes koko ikäni. Traumatisoitumista on tapahtunut lapsuudessa ja myös aikuisiällä ja terapian olen juuri äskettäin aloittanut. Ikävintä asiassa on, että olen "aina" tiennyt ettei kaikki ole hyvin ja koittanut hakea apua monien vuosien ajan sitä kuitenkaan ihmeemmin saamatta.
En ole ihan vastaavaa kokenut, mutta menettänyt persoonani kyllä sulautuessani maailman kanssa yhteen. Se ei kyllä ollut epämukavaa, oli rentouttavaa olla vain osa maailmankaikkeutta/luontoa, kuulua yhteen kaiken kanssa. Lähti pois hiljalleen niinkuin tulikin. Ehkä se rakkauden tunne oli erona tuohon mite te olette kokeneet. Tämä oli vain yksi esimerkki näistä. Traumatausta kyllä löytyy multakin ja koen ettei mulla oo oikeeta persoona, en oo kukaan tietty! Mutta ei se haittaa. Minä on aina illuusio. Tsemppiä teille ja rakkautta rintaan! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen mieleltäni täysin terve. Ei ole koskaan ollut mitään diagnooseja eikä edes ihmeempiä masennuksia, vaikka viisikymppinen olenkin.
Minä olen nykyään lähinnä sielu. Yritän tietoisesti laittaa oman egoni hiljaiseksi ja kuunnella omaa sieluani, sisintäni, sitä hiljaista ääntä. En minä tyhjä ole, vaikka yritänkin vaientaa ajatukset. Olen täynnä voimaa ja intuitiota.
Luulin ensin, että se Miele merkkinen imuri on särkynyt! :D :D
Liikaa Fingerporia, myönnettäköön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole ihan vastaavaa kokenut, mutta menettänyt persoonani kyllä sulautuessani maailman kanssa yhteen. Se ei kyllä ollut epämukavaa, oli rentouttavaa olla vain osa maailmankaikkeutta/luontoa, kuulua yhteen kaiken kanssa. Lähti pois hiljalleen niinkuin tulikin. Ehkä se rakkauden tunne oli erona tuohon mite te olette kokeneet. Tämä oli vain yksi esimerkki näistä. Traumatausta kyllä löytyy multakin ja koen ettei mulla oo oikeeta persoona, en oo kukaan tietty! Mutta ei se haittaa. Minä on aina illuusio. Tsemppiä teille ja rakkautta rintaan! :)
Minäkin koin hetkittäin tuon kaltaista alussa, kun mieli hajosi. Se oli ikään kuin euforiaa, mutta hyvin lyhyitä muutaman tunnin jaksoja. Enimmäkseen se aika oli vain karmeaa tuskaa ja ahdistusta. Kumpikin muoto oli kyllä aika rajua ja sekavaa enkä ollut ihan täysin toimintakykyinen. /2
Mulla on ollut koko 2 vuotta vaihdellen euforiaa ja sitten sitä hirvittävää tuskaa, mutta myös uudenlaista keveyttä, sillä kaikki nämä tunnetilat tapahtuu "ei-kenellekään". Kaikki "vanha" on jotenkin tullut ulos, käsittelemättömät tunteet jne. Ja kun ne ovat kerran tyhjentyneet niin myös historia häviää. Tästä minättömyydestä tilasta on vaan vaikea toimia mitenkään ja osallistua elämään.
Minä olin ihan pitkälle aikuisikään päässyt, enkä ollut oireillut aikaisemmin. Minulla oli aina ollut vahva mielekkyyden tunne elämässäni ja persoonan vakaus, eikä minulla terapiassakaan ole havaittu mitään persoonallisuushäiriötä. Traumatisoiva tilanne laukaisi dissosiaation. Tähän ei liittynyt huumeita. Kyllä minäkin pitkään ajattelin, että en voi koskaan palata takaisin itsekseni, ikään kuin olisin nähnyt totuuden ja kuollut itselleni ja se siitä, mutta nyt, useiden vuosien terapian jälkeen olen alkanut ajatella eri tavalla. En edelleenkään usko, että palaan takaisin elämään, mutta en pidä ajatusta enää mahdottomana. Ehkä en ole enää täysin tyhjä. / 2
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut koko 2 vuotta vaihdellen euforiaa ja sitten sitä hirvittävää tuskaa, mutta myös uudenlaista keveyttä, sillä kaikki nämä tunnetilat tapahtuu "ei-kenellekään". Kaikki "vanha" on jotenkin tullut ulos, käsittelemättömät tunteet jne. Ja kun ne ovat kerran tyhjentyneet niin myös historia häviää. Tästä minättömyydestä tilasta on vaan vaikea toimia mitenkään ja osallistua elämään.
Tuosta "tyhjentymisestä" tuli mieleen, että kun tämä alkoi, minulle tuli jatkuvasti mieleen muistoja siihen astisesta elämästäni. Kuten sanotaan, elämä vilisee silmien edessä ennen kuolemaa. Sitten se jossain vaiheessa loppui. Ihan kuin aivot olisivat tyhjentäneet itsensä. Eivät ne muistot kyllä täysin myöskään kadonneet, mutta olihan se eräänlainen kuolema.
Mulla on usein tunne, että kadotin itseni jo aikoja sitten, enkä ole enää olemassa. Olen pelkkää tyhjyyttä, jossain välitilassa oikean elämän ja oikean kuoleman välissä.
Mielenkiintoista lukea kokemuksistanne, jotka ovat aika hurjia. Ei minulla ihan sellaisia ole, mutta jotain tunnistin kuvauksistanne.
Joku viittasi lyhyesti kokemuksen ajattelemiseen hengellisenä. Joitain elementtejä, tosin siinä myönteisemmässä merkityksessä, koin itsekin tultuani uskoon aikuisena. Koin sen jonkinlaisena reboot-tapahtumana (siis niin kuin tietokone ohjelmoidaan alusta lähtien uudelleen). Muutos oli niin voimakas, että joskus muistellessani "entistä elämääni" en melkein voi uskoa, että se olin minä. Uskon kuitenkin, koska kuka muukaan nahoissani olisi elänyt ennen muutosta?
Myös minulla on menneisyydessä traumaattisia kokemuksia, ja lisäksi minulla on aivojen sairaus (MS-tauti), eli kokemustani voivat ehkä selittää myös muut asiat kuin uskoon tuleminen.
Elämä on jotenkin paljon ihmeellisempää kuin nuorempana osasin kuvitella, niin hyvässä kuin huonossa :)
Alue: Aihe vapaa
Olen, dissosiaatiohäiriön vuoksi. Kohta 10 vuotta elämätöntä elämää takana. Ainoastaan jaksan, kun ajattelen että jonakin päivänä "herään" tai sitten kuolen pois. Siihen asti suoritan elämää, miten kuten jaksan tai mikä on pakollista hengissä pysymisen kannalta. Ruoka maistuu sentään hyvältä, se on oikeastaan ainoa tästä maailmasta mikä enää kiinnostaa. On meitä täällä, noinkohan tunnistamme toisemme kadulla?