Lue keskustelun säännöt.
Te jotka olette joskus olleet hyvin masentuneita! Oliko oikea päätös jatkaa?
26.03.2017 |
Minun mieleni saa minut uupumaan ja epätoivon partaalle. En tiedä kuinka jaksaisin.
Joskus olen todella onnellinen ja itsevarma, tulevaisuus ei pelota ja minulla on unelmia ja tahtoa tavoitella niitä.
Sitten ykskaks voin todella huonosti.
En tunne todellakaan kuuluvani tänne, olen vihanen, että huonot vanhemmat edes pistivät minut alulle kun eivät voineet edes ottaa vastuuta kunnolla ja nyt joudun kokemaan näitä riittämättömyyden tunteita.
Masennusta, vihaa ja olen todella ankara itselleni. En vain kestä tätä. Nämä tunteet saavat minut ahdistumaan ja suunnittelemaan itsemurhaa.
Ja tunnen olevani yksinäinen ja ulkopuolinen.
En oikein pärjää ihmisten kanssa. Persoonani on niin estynyt etten pysty luomaan tai heittäytymään suhteisiin kunnolla.
En saa mitään aikaiseksi, en vain uskalla lähteä kotoa muualle kuin töihin.
Ja töissä ahdistaa ja olen ulkopuolinen.
En osaa oikein nauttia paitsi kun hypomanian kaltainen tila astuu mieleeni.
Mutta nautin kuitenkin usein yksinäisyydestä ja vapaudestani.
En jaksa edes selittää tunnemaailmaani kokonaan.
Se on niin ristiriitainen ja moniulotteinen.
Voin olla mitä vaan tai sitten en ole yhtään mitään ja kuulun mullan alle.
Epäillään samaan aikaan epävakaata persoonallisuushäiriötä sekä bipoa.
Lisäksi kilpirauhasen vajaatoiminta joka vaikuttaa myös mieleen ja jaksamiseen.
Olen vasta reilu parikymppinen ja aloittamassa terapian, joten minulla on jonkinlaista toivoa mutta vuosia en tätä jaksa. Jos ei mieleni muutu niin en vain jaksa.
Nyt vielä yritän mutta ajoittain tuntuu todella epätoivoiselta edes yrittää.
Kommentit (22)
Vierailija kirjoitti:
Olet hyvin nuorena jo omasta elämästäsi
kartalla. On hienoa, että kerrot noin rehellisesti ja tiedostat tilanteesi.
Uskon ,että kokemuksesi voidaan kääntää terapian myötä itsellesi vahvuudeksi. Tsemppiä <3
Kiitos paljon.
Jotenkin en tahdo uskoa sitä kaikkea mitä olen tehnyt ja miksi elämäni on tällaista. Tahtoisin vain olla normaali ja tasa-painoinen.
Välillä tuntuu etten saa henkeä..
Onko minulla oikeus olla näin vihainen ja kiittämätön elämästäni.
Kuitenkin koko lapsuuteni on mennyt taistellessani huomiosta ja joutuvani tyytymään siihen, etten saa vanhempiini yhteyttä. Koska alkoholi ja heidän omat ongelmansa. Me lapset olimme täysin irrallaan heidän maailmasta vaikka fyysisesti läsnä.
Jotenkin se elämä oli jo silloin epätasaista ja masentavaa.
Vaikka olinkin elämäniloinen ja vilkas, onnellinen ja elämästä kiinnostunut niinkuin täytyykin lapsen olla.
Mutta myöhemmin tuli pahoja ongelmia.
Rittämättömyys, syömishäiriö, huomionhaku miehiltä (varhaisteininä harrastin jo seksuaalisia web lähetyksiä tuntemattomien miesten kanssa), päihteitä ja teininä täysin alkoholisoitunut. Sekoiluja, seksiä, holtitonta rahankäyttöä, huonoja ihmissuhteita. Äiti ja sen miesystävä olivat väkivaltaisia henkisesti ja fyysisesti. Minulla oli myös itselläni samanlainen miesystävä. Alisti ja petti, pakotti seksiin ja kaikkeen muuhun. Ja oli väkivaltainen.
Minä muutin jo alaikäisenä pois kotoa.
En ole koskaan ollut ilkeä kenellekkään, päinvastoin, aivan liian kiltti ja jotenkin minulla ei ole ollut minkäänlaista identiteettiä.
Olen vain yrittänyt olla parempi mutta samalla olen tuhonnut elämäni ja kohdellut itseäni huonosti.
Sitten jätin kaiken taakseni ja muutin pois. Kuitenkin haavat jäivät vuotamaan enkä pääse yli. Ne eivät vain parannu kunnolla ja olen vieläkin hukassa.
Tosin paljon rauhoittunut mutta silti..
En tiedä miten tästä saisin elämäni koottua kun oireilen vieläkin ja riippuvuudet valtaavat.
Paranenko koskaan...?
En pidä itsestäni. Lapsena olin vielä niin määrätietoinen ja iloinen mutta nyt kyyninen ja vihainen. Jotenkin poissaoleva ja en saa oikein yhteyttä todelliseen minään.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa siltä, että osaat avata kokemuksiasi ja kertoa niistä, mikä antaa todella hyvät lähtökohdat terapian onnistumiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla vähän samanlainen tilanne, heikoilla jäillä mennään. Todennäköisesti vuosien työ on edessä, mutta tuntuu että vähän alkaisi valostumaan.
Tässä sulle linkki sivuille joista ite oon saanut voimaa jatkaa eteenpäin.
Kun löydät voimaa sisältäsi voi nousta hyvinkin hankalista oloista ihan onnelliseksi ja tasapainoiseksi. Työtä se vaatii itsensä kanssa, mutta sinä vaikutat vahvalta. Jätä ne päihteet ja keskity itseesi, omaan hyvinvointiisi ja tulevaisuuteen. Lykkyä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkaa mitä; elämää / tai sen parantamisen yrittämistä ? Vastaan että joo- ainakin omaisten kannalta.
Toki itsenikin kannalta oli oikea ratkaisu olla tekemättä itsaria viime syksynä. Nyt monet asiat näyttää valoisammalta enkä enää mieti kuolemaa.
Oletko muuten kuunnellut Coldplaytä? Mua se musiikki lohduttaa <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen sairastanut masennusta viimeiset seitsemän vuotta. Minulla on lisäksi sekamuotoinen persoonallisuushäiriö ja lopulta tuli autismidiagnoosikin.
Viimeisen vuoden aikana olen alkanut lopulta voida paremmin. Kävin kolme vuotta terapiassa, nyt olen viimeiset pari vuotta tehnyt päivittäin mindfulness-harjoituksia ja joogaa. Nykyään minulla on aika usein iloisiakin päiviä, vaikka jaksamiseni onkin vielä vähäistä.
Eli sanoisin että minun kannatti jatkaa. Luultavasti sinunkin, vallankin jos maniasi on vain hypomaniaa. (jos on paha bipo mihin ei millään saada hoitotasapanoa, ymmärrän täysin jos haluaa kuolla. Mutta useimmiten bipo saadaa lääkkeillä kuriin.) Sinulla on kuitenkin noita leijuvan onnellisiakin hetkiä.
Kirjoitat hyvin, joten kirjoita, kirjoita, kirjoita, kirjoita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aina kannattaa jatkaa. Kuollaan kuitenkin ja kosmisella mittakaavalla ihmisen elämä on naurettavan lyhyt itikan pieru.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pyydä apua Jumalalta. Jumala voi parantaa kaikki ihmisen haavat.
Vierailija kirjoitti:
Mulla vähän samanlainen tilanne, heikoilla jäillä mennään. Todennäköisesti vuosien työ on edessä, mutta tuntuu että vähän alkaisi valostumaan.
Tässä sulle linkki sivuille joista ite oon saanut voimaa jatkaa eteenpäin.
Kiitos! Näitä tekstejä voisin lukea koko ajan mutta tuovat todella paljon tunteita pintaan. Hyvä niin.
On sellaista tekstiä josta todella saa voimaa ja ymmärrystä.
Ap
Kuulostaa täysin kuin mitä itse voisin kirjoittaa. Olet selvästi mun kadoksissa ollut sielunsisko. <3 Itsekin oon parikymppinen ja miettinyt jo vuosia että miksi mun edes piti tulla tähän maailmaan.
Jotenkin huvittaa että itselle on lätkäisty persoonallisuushäiriödiagnoosi, kun olen samaan aikaan kun diagnoosi tehty ollut täysin ei oma itseni käyttäessäni psyykkeeseen vaikuttavia lääkkeitä. En tunnista lääkkeiden lopetuksen jälkeen itsestäni epävakautta ja olen muuttunut paljon tasaisemmaksi ja vähemmän impulsiiviseksi.
Muutenkin koko diagnoosi on mielestäni loukkaava ja sisimpään "porautuva." Kuin sisimmässäni olisi joku vika, häiriö joka jo lähtökohtaisesti kalskahtaa negatiiviselta, ja toivottomalta. Epävakaa-diagnoosi tuntuu olevan monesti naisille suunnattu juttu, ja naiset saa enemmän näitä diagnooseja. Koko käsite persoonallisuushäiriö kuulostaa naurettavalta jo siinä mielessä, että persoonallisuus muuttuu koko elämän ajan, tästä oli vasta tutkimuskin. Jos alkaa määrittelemään itseä diagnoosin kautta, se voi myös toteuttaa negatiivisia asioita. Omat viat voi tiedostaa muutenkin kuin ajattelemalla että minussa on joku tietty häiriö, johon psykiatria on keksinyt luokituksen.
Itse huomasin lopettaessani psykiatrilla käymisen voivani paremmin. En halua enää lääkkeitä. Ei ole jatkuvia vikoja, mitä kaivella minusta tai analysoida mikä minussa on vialla, mikä aivoissani on vialla. Psykiatri ei näe pääni sisälle mikä välittäjäaine minulla on päässäni vinksallaan (vai onko edes) ja olen koko käynneistäni todennut enemmän haittaa kuin hyötyä. En usko heidän jakamien diagnoosien oikeellisuuteen tai olemassaoloon biologisena ongelmana. Tiedän sen mikä elämässäni on vialla, mihin haluan pyrkiä ja siihen avuksi minulla on keskusteluterapia. Erityisen paljon ärsyttää tämä tietoihin, kohteluuni vaikuttava diagnoosi mutta minä en koe että olen epävakaa.
Olen sairastanut masennusta n. 10 vuotta.
Pahimmillaan en ole edes alushousuja jaksanut vaihtaa kolmeen viikkoon. Silloin nukun 23h vuorokaudessa.
Hyviäkin aikoja on, mutta, kun tulee vastoinkäyminen niin se vie jalat alta. Kirjaimellisesti.
Ehdottomasti kannattaa jatkaa. Sullahan epäillään/on todettu yhtä ja toista vaikeutta, mihin oikea lääkitys voi auttaa dramaattisestikin. Miksi ei siis kokeilla, muuttuuko elämä paremmaksi terapian ja oikean diagnoosin/lääkityksen myötä?
Itsekin olen masentunut, takana vaikea masennusjakso ja edelleen mieli aika maassa, mutta selvästi parempi kuin pahempina aikoina. Ymmärrän hyvin sen tunteen, että ei vain jaksa jos elämä on jatkuvasti tätä samaa tuskailua - mutta kun ei se välttämättä ole! Sitten kun olo lähtee kohenemaan ja hyviä hetkiä tulee aina vaan enemmän ja enemmän, niin on vaikea edes ymmärtää miten olo oli joskus niin toivoton. Masennus on kierre - molempiin suuntiin. Kun ajatukset on synkkiä, niin tuntuu että huonommin vaan menee päivä päivältä. Ja sitten kun lähtee paranemaan, niin elämä on parempaa päivä päivältä. Sitä kannattaa odottaa.
Olet hyvin nuorena jo omasta elämästäsi
kartalla. On hienoa, että kerrot noin rehellisesti ja tiedostat tilanteesi.
Uskon ,että kokemuksesi voidaan kääntää terapian myötä itsellesi vahvuudeksi. Tsemppiä <3