Masentuneet (diagnoosin saaneet). Miten masennuksesi on näkynyt käyttäytymisessäsi tänä viikonloppuna?

Olen ollut töissä tänään aamuvuorossa. Siellä pystyn tsemppaamaan ja olemaan kohtuullisen normaali, tai siis että pysyn kasassa ja hoidan hommani. Kotiin päästyä tulee itku. Makasin muutaman tunnin sängyssä ja itkin. Sitten päätin nousta sängystä kun pää tuli niin kipeäksi. Kävin pienellä kävelyllä metsässä ja sen jälkeen saunassa. Syön juuri makkaraa ja limpparia, odottelen jo nukkumaanmenoa. Aika tavallista elämää lopulta, mutta kaikkea varjostaa ahdistus, ankeus, masentuneisuus ja ilottomuus. Joskus sitten väsyn niin ettei itkua voi pidättää. Mulla on lievä-keskivaikea masennus ja käyn nyt viidettä vuotta psykoterapiassa.

Eilen ja tänään vapaapäivä.

Eilen oli sitten kaikenlaisis menoja ; kaupassa, apteekissa ja kirjastossa käymistä. Lapsen viemistä harrastukseen. Kävin lenkilläkin. Sielläkin tosin ahdisti ja tuntui että happi loppuu. Illalla alkoi ahmiminen. Sitten otin lääkkeeni ja nukahdin.

Tänään kävin aamulla lenkillä. Oli mukavaa. Sitten jotenkin lamaannuin enkä ole jaksanut oikein mitään ja samalla tosi levoton olo ; hoidin kukkia, se jäi kesken kun ajattelinkin että vaihdan verhot, sitä en jaksanut tehdä loppuun mutta pakko. Sitten aloinlin jynssäämään pöytiä rätillä kun muistin että se kukkajuttu oli kesken, lattialla multaa jne. ja yhtäkkii taas voimat katos mutta pakko oli ne mullat imuroida - sit imuri jäi siihen ja valahdin sohvalle ...

Perhe lähti käymään sukulaisissa, minunkin olisi pitänyt mennä mukaan mutta on niin paska olo ja ajattelen että niillä on siellä mukavampaa ilman minua että saavat olla ilman minua .. mies ei sanonut mitään, lähti vaan. Tuli tunne että olen oikeassa.

Klo 17 otin Opamoxin kun sydän alkoi hakkaamaan ja tuli sellanen kamala tyhjyys tunne ja tajunta siitä että olen täällä ihan yksin.

Sitten minä katsoin elokuvaa, en pystynyt keskittynään siihenkään kun piti oikoa jotain kirjapinoja välillä.

Keskivaikee masennus diagnosoitu. Mielestäni jotai ahdistuneisuushäiriötäkin.

Huomenna töhin. Heitän naamarin päähäni ja olen kuin kuka tahansa ..

Yrittäkää olla onnellisia siitä, että teillä on työpaikat! Sen puute toisi yhden lisämurheen rahanpuutteen muodossa.

Vierailija kirjoitti:

Yrittäkää olla onnellisia siitä, että teillä on työpaikat! Sen puute toisi yhden lisämurheen rahanpuutteen muodossa.

Tiedostan tämän.

Työ on minulle muutenkin tärkeää. Olen joutunut olemaan sairaslomalla pieniä pätkiä, mutta yrittänyt palata töihin niin pian kuin mahdollista. En usko että masennukseni ainakaan helpottaisi jos olisin kotona. Liikaa aikaa pyöriä "tuskissaan" ja ajatella kaikkea. Elämä on ihan hyvässä balanssissa kun se työkin, vaikka se väsyttääkin aika paljon. No, se taas auttaa unettomuuteeni, se itsensä

väsyttäminen fyysisesti.

Outoja masentuneita kun on perha ja työ.

Minä: en päässyt tänään sängystä ylös kuin vasta puoli yksi. Sitten makasin sohvalla. Lopulta otin oxaminin ja hain kaupasta lonkeroa.

Kukaan ei soita tai käy, ei mitn kontaktia kehenkään paitsi kerran kalautin kattoon kun yläkerta kolisteli.

Pakkoruokin itseni kun ruoka ei maista.

Odotan jo nukkumaanmenoa vaikka makaan taas sängyssä kellon ympäri.

Mietin elänkö 50-vuotiaaksi.

Minulla on koira muttei muuta elämää. Heräsin kun koira herätti, aamulenkki, aamukahvi, aamupala. Selaan nettiä kunnes päivälenkin aika. Syön ruisleipää päiväruuaksi ja tuijotan näyttöä. Iltalenkin aika, ruisleipää iltapalaksi ja näytön tuijottamista.

Kaikki päivät samanlaisia, ilman koiraa olisin todennäköisesti kuollut jo. Ei yhtäkään sosiaalista kontaktia, ei mitään mahdollisuutta töihin tai opiskeluun. Vaikea masennus jo 10v ajan.

Kotona jumittamista. Illalla pameja, että pääsee kauppaan. Kotona jumittamista. Nukkuisin jos voisin nukkua yhtään enempää. AV:ta niin kauan kuin pää kestää, harvoin pitkään kestää. Nukkumaan.

Toistaiseksi lähinnä siten, etten ole saanut mitään tehtyä. Olen vaan, surffaan koneella. En oikein osaa lähteä ulos tai keksiä mitään tekemistä. Kavereita ei ole, en jaksa muodostaa ja ylläpitää ihmissuhteita. Olisi pakollisia asioita mitä pitäisi tehdä, mutta en saa niitäkään tehtyä. Tänä viikonloppuna en ole vielä itkenyt.

Koti on kaatopaikka. Laskut rästissä kun ei ole rahaa. Makaan vain ja odotan kuolemaa.

Vierailija kirjoitti:

Outoja masentuneita kun on perha ja työ.

Minä: en päässyt tänään sängystä ylös kuin vasta puoli yksi. Sitten makasin sohvalla. Lopulta otin oxaminin ja hain kaupasta lonkeroa.

Kukaan ei soita tai käy, ei mitn kontaktia kehenkään paitsi kerran kalautin kattoon kun yläkerta kolisteli.

Pakkoruokin itseni kun ruoka ei maista.

Odotan jo nukkumaanmenoa vaikka makaan taas sängyssä kellon ympäri.

Mietin elänkö 50-vuotiaaksi.

Ilman lääkitystä olisin varmaan samassa

jamassa. On minun onni, että minulle löytyi sopiva lääkitys jotta kykenen käymään töissä. Ei elämäni silti onnellista ole. Aina se huonous ja itsekriittisyys, kuolemanhalu jne. kuitenkin läsnä. Aina.

Diagnosoitu keskivaikea/vaikea masennus. Tänä viikonloppuna näkyi siten, että minut oli kutsuttu toiseen kaupunkiin juhlimaan tärkeää tapahtumaa ystäväni elämässä. Paikalle oli tulossa useita hyviä kavereita ja tiedossa mahtavat juhlat. Jäin kotiin tuijottamaan pyjama päällä telkkaria ja ahdistumaan, koska ajatus kolmen tunnin junamatkasta suuntaansa, kaverin luona yöpymisestä ja juhliin laittautumisesta oli liian raskas. Ennen sairastumistani en olisi unissanikaan jättänyt vastaavaa tilaisuutta väliin. Osa kavereista ymmärsi ratkaisuni, osa ei. Siitä tulee hyvin ulkopuolinen olo, kun joku ei ymmärrä miksi en lähde mukaan piristymään. Kun voisinkin!

Viikonloppu on kulunut muutenkin ankeissa tunnelmissa. Teen kotona tavallisia asioita, laitan ruokaa, siivoilen ja katson telkkaria, mutta vaikea todella nauttia mistään. Ja koko ajan seurana on ahdistus, että entä jos tämä menee vielä pahemmaksi. Entä jos kohta vain itken enkä pääse enää sängystä ylös.

Onneksi sentään puhelimessa voi välillä jutella kavereiden ja perheenjäsenten kanssa. Niinä hetkinä tuntee melkein olevansa tavallinen.

Siinähän se on mennyt. Aamulenkillä mietiskelin itsemurhaviestiäni ja päivällä suunnittelin lähteväni jonnekin kertomatta kenellekään. En mää silti tee kumpaakaan, liikaa velvollisuuksia hoidettavana. Vanhan isäni luona tuli melkein itku, kun selailin vanhoja valokuvia, ja pistin merkille, että en edes lapsena hymyillyt yhdessäkään, mulla ei ollut edes huoletonta lapsuutta tämän aikuisuuden kestäneen masentuneisuuden vastapainona. 

Heräsin aika aikaisin toispuoleiseen päänsärkyyn. Mun pitkäaikainen masennus on kietoutunut synnynnäiseen kroonista kipua aiheuttavaan liikunta- ja tukielinten sairauteen ja menee sen mukaan vähän sykleissä. Migreenit tulee ja menee ja tämänpäiväinen on aika lievä (pystyn syömään ja juomaan ja lukemaan vähän, ei okseta). Harmitti kuitenkin ja rauhoittelin itseäni maalamalla ja katsomalla mun lempimasennusvideon Youtubesta. (Dr. Tony Bates: Coming through depression)

Fyysisten sairauksien aiheauttamat rajoitukset on mun suurin masennuksen aiheuttaja ja olen tehnyt todella pitkäjänteisesti ja huolellisesti töitä oppiakseni erottamaan nuo kaksi asiaa toisistaan ja lepäämään, kun on pakko.  Viimeisen kymmenen vuoden aikana täysin kontrolloimattomat viikkokausien masennusjaksot on lyhentynyt muutaman tunnin mittaisiin hetkiin, jotka käsittelen liikunnan, mindfullnessin, juttelun, kirjoittamisen tms. avulla. En myöskään syytä enää itseäni kaikesta, en häpeä ja itsetuhoisia ajatuksia tulee enää tosi harvoin. Olen myös kasvanut ulos suomalaisille tyypillisestä käsityksestä vahvuudesta eikä mulla ole enää mitään tarvetta esittää onnellista hampaat irvessä. 

Toisin sanoen tavallaan olen hyväksynyt masennuksen osaksi sairauden kokemusta, mutta yritän pitää sen erossa ns. normaalista elämästä, itsetunnosta ja sosiaalisista suhteista. Se on ollut lapsesta asti vain keino selittää kaikki vastoinkäymiset ja oma ulkopuolisuuden tunne. Lisäksi ollut ahdistusta ja 10 vuoden bulimiakierre, josta nyt 4 vuotta kuivilla. Suurimman osan terapiatyöstä olen tehnyt omin päin lyhyttä kognitiivista terapiaa lukuunottamatta.

Palasin juuri 2 viikon lomalta joten masennus on minimissään. Nosti kyllä pahasti päätään kun maksoin laskut ja totesin että rahaa oli vähemmän käytössä kuin luulin (kotona olleet olivat käyttäneet 4 vkon ruokarahat 2 viikossa...). Olin kyllä luvannut terapeutille etten mieti raha-asioita vielä viikonloppuna vaan vasta maanantaina mutta enhän mä malttanut. Ja siihen se lomafiilisi sitten loppui.

Eipä tuo muuten mun arjessa näy kuin ahdistuksena ja kaikesta huolehtimisena. Aamulla heräsin kuumeisena, mistähän sekin tulee? Kotona kyllä 2 sairaana mutta ei se vuorokaudessa tartu. Ehkä sain pöpön lentokoneessa?

Mulla on ollut se onni että olen aina pakottanut itseni toimimaan, käymään töissä ja huolehtimaan perheestä. Ei ole ollut aikaa maata sängyn pohjalla silloinkaan kun olo on ollut todella paha. Lisää kierroksia ja kohti uusia vastoinkäymisiä! Sepä se on mut loppuun kuluttanutkin

Taistelen että lähtisin edes ulos. En kuitenkaan jaksa niin katon Simpsoneita sohvalla. Nääkin jaksot nähny monta krt, mutta eipähän tartte ajatella mitään. Ihan ku olis krapula vaikka ei ole.

Mun piti alunperin lähteä päivystykseen koska pakko-oireinen häiriö on mennyt niin pahaksi, mutta masennuksen (keskivaikea, kroonistunut) takia jäinkin sohvalle makaamaan. :( Lupasin itselleni että huomenna uusi yritys.

Ruokavalioni on luokkaa "einespaskaa": eurolla ostettu jauhelihapihvipaketti, sen kanssa pussimuussia ja pari kirsikkatomaattia. En jaksa enkä halua laittaa ruokaa itselleni, mutten myöskään nauti eineksien mausta. Kunhan nyt jotain syön, se riittää. 90% ruokavaliostani on luokkaa "avaa paketti ja lämmitä mikrossa".

Jokapäivä tunnen yksinäisyyttä ja ahdistusta. Ulkona en voi käydä kun vaan öisin ja päivät makaan sängyssä. Ja ulkonakin siis käyn vaan koiran kanssa. (En asu yksin joten älkää huoliko, en ole ainoa joka koiraa käyttää.) Tämä sunnuntai on mennyt siinä merkeissä että heräilin tossa 15min sitten, menin nukkumaan vasta puoli seitsemän.

Niin ja syön koko ajan. Nyt jo oksettaa.

Join taas kahvilassa erikoiskahveja, joihin minulla ei olisi varaa. Koska ne ovat harvoja asioita, joista saan enää hyvän mielen.

Vierailija kirjoitti:

Join taas kahvilassa erikoiskahveja, joihin minulla ei olisi varaa. Koska ne ovat harvoja asioita, joista saan enää hyvän mielen.

Ainiin, ja siitä sain kanssa hyvän mielen, kun onnistuin aukaisemaan tukossa olevan lattiakaivon etikka/sooda -systeemillä, eikä tarvinnut soittaa huoltomiestä tämän kaaoksen keskelle. Sen kunniaksi lähdin Capuccinolle.