Saatan olla viikonlopun puhumatta kellekään mitään

Sama juttu. Olen aamusta asti vain istunut tietokoneella ja ainoa päivän kohokohta on kun käyn harrastamassa jotain liikuntaa yksin.

Ja ainut omainen on viranomainen.

Ei kavereita?

Ei mitään ihmeellistä. Itse olen n. 5-6 pv. viikosta puhumatta kellekään ja yhtenä päivänä käyn kaupassa ja tapaan sukulaista. Ehkä jonain päivänä saattaa joku soittaa, mutta muuten on hiljaista...

Sehän on ihanaa! En vastaa edes puhelimeen, ei jaksa puhua kellee. Käyn saunassa rauhassa ja mietin asioita. Hiljaisuus on ihanaa.

Pelaatko siniwhale suicide peliä?

Vierailija kirjoitti:

Ei kavereita?

Yksi. Parin kanssa erkaannuttu. Sitten jotain vanhoja työtuttuja, mutta heitä nähdään porukassa joskus, heillä paljon omia menoja.

Vierailija kirjoitti:

Pelaatko siniwhale suicide peliä?

Ei nappaa.

Niin minäkin ja nautin siitä. Teen omia juttujani, lueskelen ja mietin asioita. On minulla kavereita ja läheisiä, mutta en vaan aina jaksa olla tekemisissä, kun ihmisillä on niin paljon itselleni käsittämättömän tuntuisia juttuja ja ongelmia, joista en jaksa alituiseen puhua.

En tiedä kumpi on pahempaa: elää suurimman osan ajasta hiljaisuudessa, vai elää suurimman osan ajasta sellaisten ihmisten kanssa, jotka kälättävät ja kaakattavat taukoamatta koko päivän. Ilman mitään oikeaa asiaa.

Tai nyt kun miettii, niin tiedän. Jälkimmäinen on huomattavasti pahempi.

Minkä ikäinen olet, ap?

Ihan uteliaisuutta kysyn. Itse olen alkanut elää noin, mutten ole enää nuori.

Mä höpötän koiranpennulle ummet ja lammet. Mies ja nuoriso osti mulle pennun, ettei mun itsekseen puhelu näytä niin typerältä:)

Elämäni oli joskus tuollaista. Tein gradua, luennot olivat loppuneet, vain itsenäisiä töitä. Elämästä meni rytmit, valvoin myöhään, univelkaa kertyi. Kavereita näin silloin tällöin. Vähitellen tuli kaikenlaisia ongelmia. Aloin hautomaan asioita yksinäisyydessäni ja oivalsin asioita silloin omasta mielestäni oikein kirkkaasti. Nyt jälkeenpäin ymmärsin, että ajatteluni oli hyvin negatiivista ja toivotonta tuolloin. Vähitellen tuli masennus kuvioihin. Siitä menikin sitten noin vuosi hyvinkin yksinäistä elämää, eristäydyin, en hakeutunut ihmisten seuraan vaan pyörin omien ajatusteni ympärillä yksin kotona. Ihmiset tuntuivat sietämättömän pinnallisilta ja tyhmiltä. Edes tv:tä en voinut katsoa. Ketään en halunnut tavata. Usein meni monta päivää, että en sanonut yhtään sanaa kenellekään. Sitten lähdin töihin ja valmistuin, löysin miehen, tuli lapsia, haasteita ja harrastuksia ja nyt kymmenen vuoden jälkeen elämä on liiankin täynnä kaikkea.