yli 35-vuotiaat VELAt! Millainen elämä teillä on?

Samat ajatukset.

Ei elämä parisuhteessa ja ystävien, sekä sukulaisten ympäröimänä ole yksinäistä.

Rauhallista ja onnellista elämää elän, juuri sellaista, jota toivoin jo lapsena (nyt olen 59-vuotias).

Minulla on työ, josta nautin kovasti, oma ihana koti, jossa saan elää omassa rauhassani. Rakkaita sukulaisia ja ystäviä, monta kiinnostavaa harrastusta.

Ja lapsista pidän muuten kovasti.

olen 37vuotias ja ei mitään valittamista.Pidän kyllä lapsista,mutta en omia halua.Itseasiassa tänään on tulossa siskon lapset yökylään niin pääsee sisko tuulettumaan.

Mulla on puoliso, lemmikkejä, kiva työpaikka ja ystäviä. Ei tunnu yksinäiseltä tai tyhjältä. Joskus toki arki tylsistyttää, mutta niin kai se tekisi vaikka olisi lapsiakin. Arjen harmauteen auttaa viikonloppu!

Minulla on hyvä työ, hieno parisuhde ja mielekkäät vapaa-ajan tekemiset. En missään vaiheessa ole mitenkään kaivannut rääkyviä kakaroita elämääni ja olen ratkaisuun täysin tyytyväinen. Luultavasti en edes olisi kovin hyvä äiti. Olen varmasti antanut ison panoksen yhteiskunnalle ja takuulla paremmin kuin jos olisin käyttänyt aikani lisääntymiseen. Normisosiaalinen normi-pakkopulla -ajattelu menee niin, että nainen on jotenkin huono, vajavainen tai epäonnistunut, jos ei lisäänny. Ja että äiti on aina jotenkin parempi kuin lapseton nainen, vaikka olisi äitinä kuinka paska. Tämä on apina-ajattelua ja alkaisiko olla jo aika päästä siitä eroon.

Olen 36-vuotias. Asun avopuolisoni kanssa yhdessa eurooppalaisessa suurkaupungissa. Olen myos jatko-opiskelija ja olen oman alani toissa myos. Talla hetkella opinnot ovat loppusuoralla ja vapaa-aikaa ei juurikaan ole ollut viimeiseen vuoteen. Mutta silloin kun sita on, naen usein kavereitani esim. kaydaan syomassa tai muuten vain vietetaan aikaa yhdessa. Joillakin heista on lapsia, useimmilla ei.

Elama on kivaa, mutta todella kiireista. Kun saan opiskelut paatokseen ja loydan tutkintotasoani vastaavaa tyota, asiat todennakoisesti helpottuvat. Silloin aion viettaa enemman aikaa ihan vain nauttien elamasta ja harrastuksistani, kaydaan todennakoisesti vierailulla Suomessa, jossa kummilapsemme asuu, kaydaan mieheni sukulaisten luona yms.

Elamani ei ole yksinaista, tai silloin kun se on yksinaista (esim. juuri opiskeluiden ja tyon takia, jolloin jaa vain vahan aikaa muuhun), en usko etta lapsi mitenkaan parantaisi tilannetta tai etta voisin olla mitenkaan hyva aiti noina aikoina. Lapset on kivoja, mutta pidan ajatuksesta, etta olen jonkun "kiva tati" tai kummitati, joka tykkaa viettaa aikaa lapsen kanssa, mutta ei joudu stressaamaan lapsen kasvatuksesta, koulusta, hyvinvoinnista niin paljon kuin vanhempi joutuisi tekemaan.

Olen 40-vuotias. Aika alkaa kulua nopeammin mitä vanhemmaksi tulee ja entistä vähemmän kaipaa jonkun pakon sanelemia aikatauluja. Ennen olen opiskellut, tehnyt vapaaehtoistyötä, käynyt ohjatuissa harrastuksissa ja tavannut enemmän kavereita. Tällä hetkellä aika täyttyy ihan mukavasti työssäkäynnistä, kaikenlaisesta kotoilusta, lukemisesta ja elämästä nauttimisesta mieheni kanssa. Nuo edellämainitut tavoitteellisemmat puuhat ovat sitten vaihtoehtoja, jos alkaa tuntua, että aikaa on liikaa. Pidän kiireettömästä ja rauhallisesta elämänrytmistä ja haaveilen sapattivuodesta.

Minusta on aina jotenkin tosi outoa, jos jonkun mielestä elämä olisi tylsää ilman lapsia. Minun elämäni varmaan monen mielestä onkin, koska en ole puuhakas tai energinen. Lapseton voi aina helpommin ja spontaanimmin hankkia hevosen, matkailla, vuorikiipeillä, opetella piin desimaaleja tai mistä nyt kukin pitää.

Ei elämä ole yksinäistä. On perhe, kaverit, harrastukset. Halusin lapsia, mutta elämä ei sitten mennyt niin. Nyt saan nukkua miten huvittaa ja määrittää vapaa-aikani kivasti oman rytmin mukaan. Velvollisuudet hoituvat siinä ohessa.

Olen 36-vuotias. Asun mieheni kanssa pienessä kaksiossa Helsingin keskustassa, minulla on kiinnostava työpaikka, vapaa-ajalla olen aika kotihiiri mutta liikun, opiskelen huvikseni muuten vietän paljon aikaa miehen kanssa esim. elokuvia katsellen. 

Minulle ei ole koskaan tullut vauvakuumetta, olen ollut lasten suhteen aika välinpitämätön. Jos mies haluaisi (ja olisi kiinnostunut lapsia myös hoitamaan ja tarvittaessa jäämään kotiin), voisin harkita, mutta hänkään ei ole innostunut. En missään nimessä näe itseäni perinteisenä äitinä, joten jos lapsia hankkisin, miehen tulisi todella haluta sitä myös ja olla hyvin suuressa roolissa hoidossa ja kasvatuksessa, paljon isommassa kuin miehet yleensä, ainakin sen perusteella mitä olen tuttavien työnjakoa vanhemmuuden suhteen seurannut.

Olen luonteeltani rauhallinen ja kaipaan paljon omaa aikaa, joten ajatus lapsista kuulostaa ahdistavalta. Sinänsä olen jossain määrin lapsirakas, ja olen mielelläni tekemisissä ystävieni lasten kanssa, hoidan heitä yms., mutta se riittää minulle. Jossain määrin pelottaa, jäämmekö mieheni kanssa ulkopuolisiksi siinä vaiheessa jos/kun kaikilla ystävillämme on lapsia (nyt ei vielä näin ole, koska monet ystävistämme ovat kolmekymppisiä ja vasta mahdollisesti perustamassa perhettä), mutta eihän sitä voi tietää ja toisaalta uskon että ne muutamat läheisimmät ystävyyssuhteet säilyvät, vaikka mitä tapahtuisi. 

Yksinäistä? :D Miten lapset siihen liittyy?

Käyn töissä, teen "vaikeat" päivystykset ,joita perheelliset kollegani eivät voi tehdä. Se on minulle ihan okei.

Harrastan paljon ja säännöllisesti, ratsastan, käyn salilla, jumpassa, lenkillä, koko ajan on joku reissu suunnitteilla, joko laskettelemaan Alpeille tai Lappiin tai patikoimaan ,kalastamaan, telttailemaan, kaupunkimatkoja on tullut tehtyä miehen kanssa ja tyttöporukassa. Minulla on mökki, jossa viihdyn hyvin koiran kanssa kaksin tai miehen kanssa, tai ystävien kanssa.

Olen hyvässä fyysisessä kunnossa ikäisekseni ja erittäin tyytyväinen elämäntilanteeseeni. Kolme kummilasta löytyy, lisäksi veljen neljä lasta ovat osa elämääni. Mikäs tässä on ollessa.

Mun mielestä on itse äitinä mielenkiintosta lukea naisten elämistä ilman äitiyttä, koska sitä on niin vaikea kuvitella omalle kohdalle. Ainoa mitä en näissä keskusteluissa (netissä tai muuten) ymmärrä, on tapa puhua lapsista rääkyvinä/kuvottavina jne. Miksei voi vaan sanoa ettei pidä lapsista tai halua niitä. En minäkään halua lemmikkejä ja ole mikään tajuttoman eläinrakas, mutta ei ole tarvetta puhua eläimistä äänekkäinä/likaisina/vastenmielisinä. Voin vaan todeta, että ei oo mun juttu.

Olen 38-vuotias, enkä ole koskaan halunnut perustaa perhettä, olen tiennyt sen pienestä lähtien. Elän ja asun yksin, miehen jätin monta vuotta sitten.

En koe olevani ollenkaan yksinäinen, tarvitsen paljon tilaa ja omaa aikaa. Eli viihdyn yksin ja keksin kyllä kaikenmoista tekemistä vapaalla ollessani. Viikot kuluvat mukavasti töiden merkeissä, saan olla aivan tarpeeksi ihmisten kanssa tekemisissä. :)

Nuorempana joutui asiaa enemmän selittelemään, että miksi ei lapsia ole. Nyt kun ikää on melkein 50, niin on helpompaa. Itse en edes pidä lapsista ihan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta enkä ikinä ole niitä halunnutkaan. Minulla ei ole puolisoa tms, mutta en silti tunne, että olisin jotain menettänyt tai elämästä puuttuisi jotain.

50+ ikää, avioliitossa, mies matkatöissä. Koiran kanssa kotona, en työelämässä. Eli olen paljon yksin, mutta en tunne yksinäiseksi itseäni, viihdyn itsekseni, en edes pystyisi olemaan jatkuvasti saman katon alla jonkun jatkuvasti jotain vaativan/tarvitsevan kanssa. Säännöllisen epäsäännöllisesti tietysti tulee kavereita tavattua.

Eikö lasten kanssa parisuhteessa muka voi olla yksinäistä? Jossain oli joskus artikkeli, että seurassa sitä vasta voikin olla yksinäinen. Jos parisuhde ei ole ihan sitä, mitä toivoi, jos lapset eivät ole ihan sitä mitä toivoi, jos kumpienkaan kanssa ei suju.

Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin. Yksin lähtevä oot...

No tänään ainakin tuli tossa just äsken vähän nussittua...Ihan kivaa oli !

Onko ihan joka päivä pakko tehdä näitä aloituksia, että miksi olet vela jne? Ettekö te tosiaan tunne kuin perheellisiä?

No, mä olen nelikymppinen ja tällä hetkellä yksin kotona, olen tänään käynyt urheilemassa, lounaalla ravintolassa, siivonnut kotona, tehnyt hyvää ruokaa ja nyt katson telkusta leffaa ja juon punkkua. Mies on poikkeuksellisesti töissä mutta tulee kohta kotiin. Elämäni ei siis varmaankaan ole kovin ihmeellistä, ihan normaalia arkea mutta totta kai kaikki vapaa-aika on käytettävissä itseen. 

Työaveri mainitsi että pääsee tänään ekaa kertaa kahteen vuoteen miehensä kanssa kahdestaan ulos, olivat menossa leffaan, ravintolaan ja yöksi hotelliin. Olen varmaan itsekäs mutta omalle kohdalleni en pystyisi edes kuvittelemaan tuollaista tilannetta. Nostan hattua kaikille jotka kykenevät lapsiperhe-elämään ja pysyvät tolkuissaan, ei vaan ole mun juttu.

Kiinnostais sinkku velojen ajatuksia yksinäisyydestä.

t. vela mutta tahdottomasti sinkku