En osaa enää edes kuvitella millainen on normaali parisuhde

Ja tämä on lasten etu miten? Jos omakin kuvasi parisuhteesta on häiriintynyt, miten arvelet lasten käsityksille käyneen? Lapsi vasta kuvitteleekin tilanteen normaaliksi; hän tulee omassa elämässään tyytymään samaan, koska siihen hän on tottunut. Kamalimmalta tuossa kuulostaa, ettette ole miehen kanssa edes kavereita, kun ette edes pysty silmiin katsomaan. Ihan turha on kuvitella, että tämä ei jättäisi jälkiä lapsiin. He tulevat sitoutumaan vääriin ihmisiin, koska eivät tunnista rakkautta tai sen puutetta. Miksi haluat lasten kasvavan siihen ymmärrykseen, että parisuhteessa ei ole läheisyyttä ja normaalia kommunikaatiota? Miksi he uskoisivat ansaitsevansa parempaa, kun pitävät tuota normina?

Tuon luettuani, olen taas tyytyväinen että olen yksin. Viimeisin yritelmä kaatui siihen että nainen halusi lapsia, itse en (on jo 1 kpl itselläni). Harmi sinänsä, kun kerrankin oli mukava nainen. Ehkä siitäkin olisi tullut tuollaista kärvistelyä, tai sitten ei.

Meilläkin oli tuommoista, sitten sain itseni repäistyä liitosta pois. Nyt jatkuu kamala läheisyydenkaipuu kun olen yksin. En tiedä osaisinko enää edes ottaa läheisyyttä vastaan jos tuohon vierelle joku tulisi ja jonka uskaltaisin lähelleni päästää.

Helposti otan torjuvan asenteen päälle jos joku edes tulee juttelemaan. On tuo liitto jättänyt aikamoiset tunnevammat minuun. Harmillista :(

Vierailija kirjoitti:

Ja tämä on lasten etu miten? Jos omakin kuvasi parisuhteesta on häiriintynyt, miten arvelet lasten käsityksille käyneen? Lapsi vasta kuvitteleekin tilanteen normaaliksi; hän tulee omassa elämässään tyytymään samaan, koska siihen hän on tottunut. Kamalimmalta tuossa kuulostaa, ettette ole miehen kanssa edes kavereita, kun ette edes pysty silmiin katsomaan. Ihan turha on kuvitella, että tämä ei jättäisi jälkiä lapsiin. He tulevat sitoutumaan vääriin ihmisiin, koska eivät tunnista rakkautta tai sen puutetta. Miksi haluat lasten kasvavan siihen ymmärrykseen, että parisuhteessa ei ole läheisyyttä ja normaalia kommunikaatiota? Miksi he uskoisivat ansaitsevansa parempaa, kun pitävät tuota normina?

Lapsi voi hyvinkin löytää ihmisen joka osaa läheisyyden jne ja oppii sitä kautta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja tämä on lasten etu miten? Jos omakin kuvasi parisuhteesta on häiriintynyt, miten arvelet lasten käsityksille käyneen? Lapsi vasta kuvitteleekin tilanteen normaaliksi; hän tulee omassa elämässään tyytymään samaan, koska siihen hän on tottunut. Kamalimmalta tuossa kuulostaa, ettette ole miehen kanssa edes kavereita, kun ette edes pysty silmiin katsomaan. Ihan turha on kuvitella, että tämä ei jättäisi jälkiä lapsiin. He tulevat sitoutumaan vääriin ihmisiin, koska eivät tunnista rakkautta tai sen puutetta. Miksi haluat lasten kasvavan siihen ymmärrykseen, että parisuhteessa ei ole läheisyyttä ja normaalia kommunikaatiota? Miksi he uskoisivat ansaitsevansa parempaa, kun pitävät tuota normina?

Lapsi voi hyvinkin löytää ihmisen joka osaa läheisyyden jne ja oppii sitä kautta

Miksi tämä pitää jättää sattuman varaan? Eikö ole jo monet kerrat todeksi osoitettu, että ihminen etsiis sitä, mikä on tuttua ja turvallista? Tuollaisessa perheessä kasvanut ei välttämättä edes pysty ottamaan vastaan sitä läheisyyttä vaan saattaa ahdistua kyljessä kiehnäävästä "riippuvaisesta" kumppanista ja vaihtaa tämän siihen kylmään ja etäiseen. Mistä luulet, että johtuu se, että tytöt, joiden äitiä on hakattu parisuhteeessa joutuvat itsekin hakatuiksi? Ja kun eroavat, uusikin mies hakkaa? Ei se ole sattumaa.

Ei ole kenenkään etu elää tuollaisessa perheessä. Liitossa on aina rasitetta ja kompromissia enkä voi käsittää, miksi joku haluaisi sen riesakseen, jos ei saa niitä hyviäkin puolia kuten läheisyyttä ja kumppanuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja tämä on lasten etu miten? Jos omakin kuvasi parisuhteesta on häiriintynyt, miten arvelet lasten käsityksille käyneen? Lapsi vasta kuvitteleekin tilanteen normaaliksi; hän tulee omassa elämässään tyytymään samaan, koska siihen hän on tottunut. Kamalimmalta tuossa kuulostaa, ettette ole miehen kanssa edes kavereita, kun ette edes pysty silmiin katsomaan. Ihan turha on kuvitella, että tämä ei jättäisi jälkiä lapsiin. He tulevat sitoutumaan vääriin ihmisiin, koska eivät tunnista rakkautta tai sen puutetta. Miksi haluat lasten kasvavan siihen ymmärrykseen, että parisuhteessa ei ole läheisyyttä ja normaalia kommunikaatiota? Miksi he uskoisivat ansaitsevansa parempaa, kun pitävät tuota normina?

Lapsi voi hyvinkin löytää ihmisen joka osaa läheisyyden jne ja oppii sitä kautta

Miksi tämä pitää jättää sattuman varaan? Eikö ole jo monet kerrat todeksi osoitettu, että ihminen etsiis sitä, mikä on tuttua ja turvallista? Tuollaisessa perheessä kasvanut ei välttämättä edes pysty ottamaan vastaan sitä läheisyyttä vaan saattaa ahdistua kyljessä kiehnäävästä "riippuvaisesta" kumppanista ja vaihtaa tämän siihen kylmään ja etäiseen. Mistä luulet, että johtuu se, että tytöt, joiden äitiä on hakattu parisuhteeessa joutuvat itsekin hakatuiksi? Ja kun eroavat, uusikin mies hakkaa? Ei se ole sattumaa.

Ei ole kenenkään etu elää tuollaisessa perheessä. Liitossa on aina rasitetta ja kompromissia enkä voi käsittää, miksi joku haluaisi sen riesakseen, jos ei saa niitä hyviäkin puolia kuten läheisyyttä ja kumppanuutta.

Tuossa nyt ei ollut hakkaamisesta kyse. Ja terapia suositeltavampi kun ero suoraan; toisesta usein paljon apua lasten kanssa ja muutenkin.. Ei se yksinkään lasten kanssa olo herkkua ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja tämä on lasten etu miten? Jos omakin kuvasi parisuhteesta on häiriintynyt, miten arvelet lasten käsityksille käyneen? Lapsi vasta kuvitteleekin tilanteen normaaliksi; hän tulee omassa elämässään tyytymään samaan, koska siihen hän on tottunut. Kamalimmalta tuossa kuulostaa, ettette ole miehen kanssa edes kavereita, kun ette edes pysty silmiin katsomaan. Ihan turha on kuvitella, että tämä ei jättäisi jälkiä lapsiin. He tulevat sitoutumaan vääriin ihmisiin, koska eivät tunnista rakkautta tai sen puutetta. Miksi haluat lasten kasvavan siihen ymmärrykseen, että parisuhteessa ei ole läheisyyttä ja normaalia kommunikaatiota? Miksi he uskoisivat ansaitsevansa parempaa, kun pitävät tuota normina?

Lapsi voi hyvinkin löytää ihmisen joka osaa läheisyyden jne ja oppii sitä kautta

Miksi tämä pitää jättää sattuman varaan? Eikö ole jo monet kerrat todeksi osoitettu, että ihminen etsiis sitä, mikä on tuttua ja turvallista? Tuollaisessa perheessä kasvanut ei välttämättä edes pysty ottamaan vastaan sitä läheisyyttä vaan saattaa ahdistua kyljessä kiehnäävästä "riippuvaisesta" kumppanista ja vaihtaa tämän siihen kylmään ja etäiseen. Mistä luulet, että johtuu se, että tytöt, joiden äitiä on hakattu parisuhteeessa joutuvat itsekin hakatuiksi? Ja kun eroavat, uusikin mies hakkaa? Ei se ole sattumaa.

Ei ole kenenkään etu elää tuollaisessa perheessä. Liitossa on aina rasitetta ja kompromissia enkä voi käsittää, miksi joku haluaisi sen riesakseen, jos ei saa niitä hyviäkin puolia kuten läheisyyttä ja kumppanuutta.

Tuossa nyt ei ollut hakkaamisesta kyse. Ja terapia suositeltavampi kun ero suoraan; toisesta usein paljon apua lasten kanssa ja muutenkin.. Ei se yksinkään lasten kanssa olo herkkua ole.

En ole tuo aiempi kirjoittaja, mutta olen samoilla linjoilla, että ei ole kenenkään etu olla tuollaisessa perheessä. Eihän heillä ole 10 vuoteen ollut mitään. Yhtä hyvin voisivat asua omissa kodeissaan lähellä toisiaan. Lapset asuisivat edelleen samassa ympäristössä, vaikka olisikin kaksi kotia. Viikko - viikko systeemillä. Molemmilla olisi aina viikko vapaata lasten hoidosta, ja mahdollisuus löytää kumppani, jonka kanssa oikeasti viihtyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja tämä on lasten etu miten? Jos omakin kuvasi parisuhteesta on häiriintynyt, miten arvelet lasten käsityksille käyneen? Lapsi vasta kuvitteleekin tilanteen normaaliksi; hän tulee omassa elämässään tyytymään samaan, koska siihen hän on tottunut. Kamalimmalta tuossa kuulostaa, ettette ole miehen kanssa edes kavereita, kun ette edes pysty silmiin katsomaan. Ihan turha on kuvitella, että tämä ei jättäisi jälkiä lapsiin. He tulevat sitoutumaan vääriin ihmisiin, koska eivät tunnista rakkautta tai sen puutetta. Miksi haluat lasten kasvavan siihen ymmärrykseen, että parisuhteessa ei ole läheisyyttä ja normaalia kommunikaatiota? Miksi he uskoisivat ansaitsevansa parempaa, kun pitävät tuota normina?

Lapsi voi hyvinkin löytää ihmisen joka osaa läheisyyden jne ja oppii sitä kautta

Miksi tämä pitää jättää sattuman varaan? Eikö ole jo monet kerrat todeksi osoitettu, että ihminen etsiis sitä, mikä on tuttua ja turvallista? Tuollaisessa perheessä kasvanut ei välttämättä edes pysty ottamaan vastaan sitä läheisyyttä vaan saattaa ahdistua kyljessä kiehnäävästä "riippuvaisesta" kumppanista ja vaihtaa tämän siihen kylmään ja etäiseen. Mistä luulet, että johtuu se, että tytöt, joiden äitiä on hakattu parisuhteeessa joutuvat itsekin hakatuiksi? Ja kun eroavat, uusikin mies hakkaa? Ei se ole sattumaa.

Ei ole kenenkään etu elää tuollaisessa perheessä. Liitossa on aina rasitetta ja kompromissia enkä voi käsittää, miksi joku haluaisi sen riesakseen, jos ei saa niitä hyviäkin puolia kuten läheisyyttä ja kumppanuutta.

Tuossa nyt ei ollut hakkaamisesta kyse. Ja terapia suositeltavampi kun ero suoraan; toisesta usein paljon apua lasten kanssa ja muutenkin.. Ei se yksinkään lasten kanssa olo herkkua ole.

En ole tuo aiempi kirjoittaja, mutta olen samoilla linjoilla, että ei ole kenenkään etu olla tuollaisessa perheessä. Eihän heillä ole 10 vuoteen ollut mitään. Yhtä hyvin voisivat asua omissa kodeissaan lähellä toisiaan. Lapset asuisivat edelleen samassa ympäristössä, vaikka olisikin kaksi kotia. Viikko - viikko systeemillä. Molemmilla olisi aina viikko vapaata lasten hoidosta, ja mahdollisuus löytää kumppani, jonka kanssa oikeasti viihtyy.

Eiköhän tässä ole kyse siitä perinteisestä, eli elintaso on rakennettu kahden ihmisen tulojen varaan, eikä siitä haluta luopua. Joillain mammoilla ei ole omaa omaisuutta tai omia tuloja ollenkaan.

Mä olen kasvanut perheessä, jossa ei vanhemmat tunteitaan toisilleen näyttänyt. Ei sitä etenkään ennen perheissä juurikaan tehty.

Ihan on minusta normaali ihminen kasvanut ja osaan itse sitä läheisyyttä antaa ja ottaa. En mikään jatkuva rakkauden tunnustusten jakaja ole, mutta aivan normaali ihminen.

Oman kokemuksen mukaan ottaisin paljon mielummin vanhemmat, jotka ovat yhdessä, vaikka eivät hellyyttä osoittaisikaan toisilleen kuin eronneet vanhemmat.

Näin varsinkin, jos vanhemmat eivät kuitenkaan riitele jatkuvasti ja tulevat toimeen keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Ja tämä on lasten etu miten? Jos omakin kuvasi parisuhteesta on häiriintynyt, miten arvelet lasten käsityksille käyneen? Lapsi vasta kuvitteleekin tilanteen normaaliksi; hän tulee omassa elämässään tyytymään samaan, koska siihen hän on tottunut. Kamalimmalta tuossa kuulostaa, ettette ole miehen kanssa edes kavereita, kun ette edes pysty silmiin katsomaan. Ihan turha on kuvitella, että tämä ei jättäisi jälkiä lapsiin. He tulevat sitoutumaan vääriin ihmisiin, koska eivät tunnista rakkautta tai sen puutetta. Miksi haluat lasten kasvavan siihen ymmärrykseen, että parisuhteessa ei ole läheisyyttä ja normaalia kommunikaatiota? Miksi he uskoisivat ansaitsevansa parempaa, kun pitävät tuota normina?

Ei se noin mene. Omat vanhempani eivät ole koskaan edes hymyilleet toisilleen, ainakaan että olisin nähnyt. Yli 30 vuotta liittoa takana ja ties miten kauan edessä. Ei tuo silti ollut minulle tuomio, että en tajua normaaleista parisuhteista mitään. Näin kuitenkin onnellisia pariskuntia muualla ja aloin tajuta millainen oikea maailma on, kun tarpeeksi vanhaksi kasvoin. Suhteet vanhempiini tosin ovat jääkylmät ja niin saa ollakin. Lapsuus oli ahdistava. Tosin tajusin sen ahdistuksen vasta kun pääsin pois.

Minusta hyvässä parisuhteessa on lämpöä ja aitoa välittämistä. Toisen puolesta tekisi mitä vaan, että hänellä olisi hyvin asiat. Kauniit sanat ja teot.

t. m40

Meillä oli kulissiperhe. Vihalla meidät kasvatettiin. Vaurioiduin siitä ja päädyin huonoihin suhteisiin.

Nyt olen ollut jo vuosia sinkku. Harmittaa, että tajusin aika myöhään vasta etteivät ihmissuhteeni olleet normaaleja lapsuudessa... ja se on haitannut elämääni todella paljon.

Nyt pohdin etten enää aio elää pitkään, koska tilanne on mennyt niin huonoksi. Kulissit näyttä edelleen paljon paremmalta kuin mitä todellisuus on,

Kun kerran olette päättäneet viettää elämäänne käsiraudoilla toisiinne kahlittuna niin miksi ette yritä tehdä siitä mukavampaa? Pariterapia tulee ekana mieleen.

No mutta miehes kuitenkin elättänyt sua. Sitähän sinä olet halunnut. Lopeta valittaminen!