Lue keskustelun säännöt.
Vapaaehtoisesti lapseton, miksi ihmeessä?
20.03.2017 |
En halua aiheuttaa riitaa vaan haluan vaan kysyä vilpittömästi miksi et halua lapsia. Kun minä olen tehnyt lapset enkä ole nähnyt elämälleni muuta suuntaa. En tiedä mitä tekisin jos ei olisi lapsia. En keksi muuta tekemistä. Joten mikä on saanut sinut valitsemaan toisin?
Kommentit (395)
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan halunnut hevosta. Onhan ne nättejä eläimiä, mutta kalliita ja työläitä ylläpitää. Harva hankkii hevosta jollei sitä erikseen haluamalla halua. Eikä hevosen haluamattomuus tarkoita että niitä vihaisi tai olisi jotenkin kypsymätön ottamaan vastuuta eläimestä josta huolehtiminen vie suuren osan elämästäsi.
Vaihda hevosen tilalle lapsi.
Tämä. Täsmälleen näin minäkin koen.
Puhumattakaan siitä, että minua ei kiinnosta vähääkään mitkään muskarit, kaverisynttärit, vanhempainillat, läksyjen tarkistamiset... En oikeasti pysty käsittämään miten lapsi toisi elämääni mitään lisäarvoa. Okei, ehkä sitä rakastaa niin maan perkeleesti. En kuitenkaan kaipaa rakkauttakaan tämän enempää: rakastan miestäni suunnattomasti, koiraani kohtuullisesti ja elämää yli kaiken. Lapsetonta, vapaata, omannäköistäni elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jostain syystä jotkut lapsia tehneet miehet tuntuvat suorastaan pillastuvan siitä, ettei joku nainen halua koskaan lapsia, miksi?
Ovat yleensä niitä miehiä, joille sekä nainen että lapset ovat egonpönkittäjiä ja statussymboleja. Monesti tähän liittyy myös käsitykset siitä, että kyky siittää lapsia määrittelee miehen maskuliinisuuden. Onhan se nyt tältä pohjalta ihan hirveä loukkaus, kun joku nainen ei huolikaan heidän ainutlaatuista superspermaansa :D
Miksi kaikki asiat täytyy viedä aina ääripäihin? Tarkoitan siis että esim. tässä lapsikeskustelussa: Ihmiset, joilla on lapsia, perustelevat tekevänsä lapsia esimerkiksi sillä, että lapset ovat kaikki kaikessa, rakkautta lapseen ei voi sanoin kuvailla eikä lapseton voi sitä ymmärtää, elämän tarkoitus on lisääntyä yms... Sitten taas lapseton perustelee että lapset ovat hirveitä huutajia, haluaa järkevää keskustelua,lapset sotkee, elämä muuttuu liikaa, ei saa tehdä mitä haluaa tms...
Miksei vaan voida hyväksyä sitä, että kaikki eivät ajattele asioista samalla tavalla, kaikki eivät halua samoja asioita ja jokaisen oma kokemus esimerkiksi lapsista, elämästä tai vapaudesta on erilainen.
Näin vastaan jos anoppi alkaa joskus lapsia vaatimaan.
Terv. Lapseton n26
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi tätä asiaa jauhetaan ja vouhotetaan vuodesta toiseen? Niinkuin tässäkin keskustelussa on tuotu ilmi, niin ei se vapaaehtoinen lapsettomuus ole enää mikään erikoisuus niinkuin 10 vuotta sitten. Silti tästä pitää jauhaa koko ajan ja joka paikassa. Herää kysymys, miksi? Oikeasti, miksi haluatte aina vääntää tästä aiheesta? Mä uskon että siihen on jokin syy. Aivan kuten kaikkiin ihmisen tunteisiin, niihinkin on jokin syy. Kukaan ei vittuunnu, ärsyynny tai ilostu ilman jotain taustalla olevaa syytä. Mikä on se syy, miksi vapaaehtoisesta lapsettomuudesta pitää jankata?
Äitiydestä kieltäytyminen on uhka perinteiselle naiseudelle ja elämänkaavalle, ja se aiheuttaa monissa konservatiivisissa vanhemmissa hämennystä ja pelkoa. Maailmankuva järkkyy, ja sitä ahdistusta puretaan sitten anonyyminä netissä.
Miksi sitten nämä vanhemmat kokevat tätä hämmennystä ja pelkoa? Voiko taustalla olla se, että rakastavat kyllä lapsiaan, mutta toivoisivat kuitenkin myös jotain muuta elämäänsä. Ikään kuin eivät voisi myöntää sitä, että heistä olisi mukavaa välillä olla ilman niitä lapsia, ja että se lapsi välillä vituttaa, kun ei voi tehdä niitä asioita mitä haluaisi, tai haluaisi omaa aikaa. Tai siis kun eihän tuollaista saa ns. myöntää, tai tulee huonon vanhemman leima. Mielestäni tämä on mielenkiintoinen aihe. Kokevatko nämä lapsettomia nälvivät vanhemmat kuitenkin olevansa jotenkin loukussa lapsen kanssa?
En ole koskaan halunnut lapsia, eli ei vauvakuumetta tmv. En aio hankkia lapsia sen takia että yhteiskunta näin olettaa.
M34
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluaisin oikeastaan lapsen ja pidän lapsista, mutta elämänhallinnassani on puutteita niin ei voi. Lapsissa on liikaa vastuuta. Katson vierestä läheisen vanhemmuutta ja olen todennut, etten jaksaisi sellaista juoksemista ja ramppaamista, joka päivä, ja jos sattuisi omalle kohdalle vielä joku ADHD-lapsi, niin juu ei. Lisäksi pelkään synnyttämistä ja raskautta. Ja sitten kun lapsesta tulee teini, sekin pelottaisi, koska jotkut ihmiset muuttuvat silloin täysin.
Vapaaehtoisesti lapseton koska inhoan vauvoja. En ikimaailmassa ole voinut sietää niitä. Pienenä en edes leikkinyt nukeilla, en edes osannut.
Parikymppisenä piti opetella "täti-ihmisille" sanomaan rumasti kun eivät muuten uskoneet että ei en halua lapsia.
Nyt jo nelikymppisenä olen tyytyväinen, että en ole niitä koskaan halunnut ja miesystävät jotka niitä ovat halunneet niin olen hyvissä ajoin nakannut pellolle. Samoin kun nyt ihmettelen ihmisten itsekkyyttää hankkia lapsia tällaiseen maailmaan, jossa lastensa tulevaisuus on tuhoon tuomittu. Mielestäni lapsia hankkivat ovat itsekkäitä ja välinpitämättömiä ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma lapsi on rakkainta maailmassa, sitä tunnetta on ihan turha yrittää avata ihmiselle, joka ei ole äitiyttä kokenut.
Aliarvioit lapsettomien (ja isien!) älykkyyttä ja empatiakykyä aika reippaasti.
Totta kai lapsi on rakkainta maailmassa useimmille vanhemmille. Sehän on juuri osa ongelmaa. Jos lapseen ei kiintyisi ollenkaan, sen voisi vain antaa pois, kun perhe-elämä ei sitten odotusten mukaisesti ollutkaan kivaa, mutta hei, tulipa kokeiltua.
Nyt sen sijaan ihmiset jäävät loukkuun kahden tunteen väliin: yhtäältä lapseen on voimakas kiintymys, toisaalta on jumissa elämässä, joka menee vastoin kaikkia omia arvoja ja toiveita.
Tämähän on juuri se lapsia katuvien vanhempien perustilanne. Melkein kaikki katuvat vanhemmat rakastavat kyllä lastaan, mutta elämä ei ole vain yhtään sellaista kuin mitä oma onnellisuus edellyttäisi. Kammottava ristiriita.
Niin. Yhtälailla vapaaehtoisesti lapseton voi katua lapsettomuuttaan jossakin vaiheessa. Sitähän tämä elämä on, valintoja. Jos vain annettaisiin ihmisten tehdä ne omat valintansa ja sillä selvä.
En tosiaankaan aliarvioi kenenkään empatiakykyä, mutta kyllähän se nyt on selvää ettei voi tietää, miltä jokin kokemus tuntuu jossei sitä ole kokenut? Ei sillä, että kaikkien pitäisi haluta edes kokea miltä vanhemmuus tuntuu. Mielestäni oikein hakemalla hait konfliktia tekstistäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma lapsi on rakkainta maailmassa, sitä tunnetta on ihan turha yrittää avata ihmiselle, joka ei ole äitiyttä kokenut.
Aliarvioit lapsettomien (ja isien!) älykkyyttä ja empatiakykyä aika reippaasti.
Totta kai lapsi on rakkainta maailmassa useimmille vanhemmille. Sehän on juuri osa ongelmaa. Jos lapseen ei kiintyisi ollenkaan, sen voisi vain antaa pois, kun perhe-elämä ei sitten odotusten mukaisesti ollutkaan kivaa, mutta hei, tulipa kokeiltua.
Nyt sen sijaan ihmiset jäävät loukkuun kahden tunteen väliin: yhtäältä lapseen on voimakas kiintymys, toisaalta on jumissa elämässä, joka menee vastoin kaikkia omia arvoja ja toiveita.
Tämähän on juuri se lapsia katuvien vanhempien perustilanne. Melkein kaikki katuvat vanhemmat rakastavat kyllä lastaan, mutta elämä ei ole vain yhtään sellaista kuin mitä oma onnellisuus edellyttäisi. Kammottava ristiriita.
Niin. Yhtälailla vapaaehtoisesti lapseton voi katua lapsettomuuttaan jossakin vaiheessa. Sitähän tämä elämä on, valintoja. Jos vain annettaisiin ihmisten tehdä ne omat valintansa ja sillä selvä.
En tosiaankaan aliarvioi kenenkään empatiakykyä, mutta kyllähän se nyt on selvää ettei voi tietää, miltä jokin kokemus tuntuu jossei sitä ole kokenut? Ei sillä, että kaikkien pitäisi haluta edes kokea miltä vanhemmuus tuntuu. Mielestäni oikein hakemalla hait konfliktia tekstistäni.
Mielenkiintoinen luenta kommentistani. En kyllä näe tässä keskustelussa mitään konfliktia. Huomautin vain, että (a) kyllä sekä isillä että lapsettomilla voi olla vanhennuudesta ihan hyvä käsitys ja (b) se lapsen rakastaminen ei paljoa auta, jos elämä vanhempana ei ole se elämä, jonka itselleen haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma lapsi on rakkainta maailmassa, sitä tunnetta on ihan turha yrittää avata ihmiselle, joka ei ole äitiyttä kokenut.
Aliarvioit lapsettomien (ja isien!) älykkyyttä ja empatiakykyä aika reippaasti.
Totta kai lapsi on rakkainta maailmassa useimmille vanhemmille. Sehän on juuri osa ongelmaa. Jos lapseen ei kiintyisi ollenkaan, sen voisi vain antaa pois, kun perhe-elämä ei sitten odotusten mukaisesti ollutkaan kivaa, mutta hei, tulipa kokeiltua.
Nyt sen sijaan ihmiset jäävät loukkuun kahden tunteen väliin: yhtäältä lapseen on voimakas kiintymys, toisaalta on jumissa elämässä, joka menee vastoin kaikkia omia arvoja ja toiveita.
Tämähän on juuri se lapsia katuvien vanhempien perustilanne. Melkein kaikki katuvat vanhemmat rakastavat kyllä lastaan, mutta elämä ei ole vain yhtään sellaista kuin mitä oma onnellisuus edellyttäisi. Kammottava ristiriita.
Niin. Yhtälailla vapaaehtoisesti lapseton voi katua lapsettomuuttaan jossakin vaiheessa. Sitähän tämä elämä on, valintoja. Jos vain annettaisiin ihmisten tehdä ne omat valintansa ja sillä selvä.
En tosiaankaan aliarvioi kenenkään empatiakykyä, mutta kyllähän se nyt on selvää ettei voi tietää, miltä jokin kokemus tuntuu jossei sitä ole kokenut? Ei sillä, että kaikkien pitäisi haluta edes kokea miltä vanhemmuus tuntuu. Mielestäni oikein hakemalla hait konfliktia tekstistäni.
Kaikkea voi katua, se on ihan totta. Itse olen ajatellut niin, että kadun mieluummin sitä lapsettomuutta, kuin sitä "vankeutta" jos lapsen hankin. Koska siis sitä lapsen hankintaa ei voi peruuttaa mitenkään, se on lopullista. Tämä siis vain minun näkemykseni ja kokemukseni asiasta.
Tuo on ihan totta, että ei voi tietää miltä jokin kokemus tuntuu, jos ei ole sitä kokenut. Kaikki tunteet ovat kuitenkin subjektiivisia. Joku ihminen kokee esimerkiksi oman vanhempansa kuoleman eri tavalla kuin joku toinen ihminen. Koskaan ei voi sano, että tietää miltä toisesta tuntuu. Myös tuo omaan lapseen koettu rakkaus on subjektiivista. Kaikki kokevat sen eri tavalla, omalla tavallaan.
Minä lapseton nainen en voi millään tietää miltä kenenkin äidin rakkaustuntemuksen omaan lapseen tuntuvat. En mitenkään voi tietää sitä. Kuten eivät ne äidit voi mitenkään tietää, minkälaiset minun tunteeni ovat esimerkiksi puolisoni lapsia kohtaan, puolisoani kohtaan, tai rakasta harrastustani kohtaan. Mitä jos minun harrastukseni tuottaakin minulle yhtä paljon iloa kuin lapsi tuottaa äidilleen? Entä jos minä kykenen rakastamaan toisen naisen synnyttämää lasta? Mielestäni se on typerintä mitä voi toiselle sanoa, että "sinä et tiedä mitään rakkaudesta/aidosta kiintymyksestä/elämän tarkoituksesta, koska sinulla ei ole lapsia".
Minä en koskaan äänestä kd:tä tai vihreitä, vaikka joidenkin mielestä puoluepolitiikkaan vetoaminen on omituista. Onko kysyttävää/perusteltavaa, miksi en äänestä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan äänestä kd:tä tai vihreitä, vaikka joidenkin mielestä puoluepolitiikkaan vetoaminen on omituista. Onko kysyttävää/perusteltavaa, miksi en äänestä?
Miksi et voi äänestää vihreitä? Minun mielestäni voisit ihan hyvin äänestää vihreitä. Tai kd:tä. Et kai vaan jätä kokonaan äänestämättä??
Mt-ongelmat, olisin huono äiti. Lisäksi lasten kanssa on mun mielestä hemmetin tylsää. Mutta kyllä mä lapsia hankin jos kova vauvakuune iskee. Eipä ole koskaan iskenyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi tätä asiaa jauhetaan ja vouhotetaan vuodesta toiseen? Niinkuin tässäkin keskustelussa on tuotu ilmi, niin ei se vapaaehtoinen lapsettomuus ole enää mikään erikoisuus niinkuin 10 vuotta sitten. Silti tästä pitää jauhaa koko ajan ja joka paikassa. Herää kysymys, miksi? Oikeasti, miksi haluatte aina vääntää tästä aiheesta? Mä uskon että siihen on jokin syy. Aivan kuten kaikkiin ihmisen tunteisiin, niihinkin on jokin syy. Kukaan ei vittuunnu, ärsyynny tai ilostu ilman jotain taustalla olevaa syytä. Mikä on se syy, miksi vapaaehtoisesta lapsettomuudesta pitää jankata?
Mä näin keskustelun avauksen ihan puhtaasti uteliaisuutena/mielenkiintona. Minusta aloittajaa vain kiinnostaa että miksi toiset valitsevat erilaisen elämän kuin hän. Lukeudun itse niihin, joilla on sisäänrakennettu halu saada perhe ja voin myöntää että olisin kuvitellut että useammassa vastauksessa olisi ollut mukana jonkinlaista traumaa lapsuudesta. Tämä keskustelu todisti toisin. Minusta on ihan aidosti mielenkiintoista huomata, että ei ole mikään itsestäänselvyys että ihmisillä olisi oletusarvoisesti halua perustaa perhettä. Minulla itselläni se on ja biologia ja evoluutio ovat sille luontaisia selityksiä.
En lukenut koko keskustelua, mutta ainakaan aloitus ei ole minusta mitään nälvimistä.
Tätähän ei saisi sanoa, mutta jos nyt saisin mennä aikakoneella takaisin, en tekisi lapsia. Heitä on kolme, vanhin jo aikuinen, ja pari teiniä. Rakastan heitä, mutta valitsin väärin.
En kaipaa mitään biletyksiä tai matkustelua, omaa tilaa ja vapautta kylläkin. Kaikenlaista vaikeutta on matkalla ollut.
Tätä en ikimaailmassa sanoisi lapslleni, autan ja rakastan heitä, itsenikin kustannuksella. Olisin kuitenkin varmaan ollut onnellisempi ihminen yksin tai lemmikkieni kanssa. Sori.
Alapeukkuja ootellessa.
Minulla ei ole koskaan itseni kanssa tylsää tai tekemisen puutetta (enkä ole edes uraohjus). Pikemminkin tunnit loppuu vuorokaudesta, kuukaudet ja vuodet kuluu ihan liian nopeasti. Arvostan valtavasti vapaa-aikaani ja sitä, että voin tehdä asioita spontaanisti. Vaikka olen akateeminen, palkkani on niin surkea, ettei sillä todellakaan lapsia elätettäisi. En myöskään halua itselleni elämänkumppania. Lapset ovat kivoja, mutten kaipaa sellaisia itselleni. Pidän enemmän eläimistä ja luonnosta. Vaikka suomalaisia on vähän, ihmisiä on kuitenkin liikaa tällä planeetalla. Ihan mielelläni olen lisääntymättä.
Ainoa, mikä minua asiassa välillä vaivaa on muiden (sukulaisten) ihmettely ja lastenlapsia hartaasti toivovien vanhempieni pettymys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi tätä asiaa jauhetaan ja vouhotetaan vuodesta toiseen? Niinkuin tässäkin keskustelussa on tuotu ilmi, niin ei se vapaaehtoinen lapsettomuus ole enää mikään erikoisuus niinkuin 10 vuotta sitten. Silti tästä pitää jauhaa koko ajan ja joka paikassa. Herää kysymys, miksi? Oikeasti, miksi haluatte aina vääntää tästä aiheesta? Mä uskon että siihen on jokin syy. Aivan kuten kaikkiin ihmisen tunteisiin, niihinkin on jokin syy. Kukaan ei vittuunnu, ärsyynny tai ilostu ilman jotain taustalla olevaa syytä. Mikä on se syy, miksi vapaaehtoisesta lapsettomuudesta pitää jankata?
Mä näin keskustelun avauksen ihan puhtaasti uteliaisuutena/mielenkiintona. Minusta aloittajaa vain kiinnostaa että miksi toiset valitsevat erilaisen elämän kuin hän. Lukeudun itse niihin, joilla on sisäänrakennettu halu saada perhe ja voin myöntää että olisin kuvitellut että useammassa vastauksessa olisi ollut mukana jonkinlaista traumaa lapsuudesta. Tämä keskustelu todisti toisin. Minusta on ihan aidosti mielenkiintoista huomata, että ei ole mikään itsestäänselvyys että ihmisillä olisi oletusarvoisesti halua perustaa perhettä. Minulla itselläni se on ja biologia ja evoluutio ovat sille luontaisia selityksiä.
En lukenut koko keskustelua, mutta ainakaan aloitus ei ole minusta mitään nälvimistä.
Juu, ei ole kaikilla itsestäänselvyys tuo lisääntyminen :) Mulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. Ei koskaan sellaista tarvetta synnyttää lapsia. Mä en edes tiedä miltä semmonen vauvakuume tuntuu ja mitä siinä niinkun halutaan (no vauvaa, daa). Jotenkin minussa herättää eläimet enemmän sellaisia hellyystunteita kuin ihmiselapset. Siis että rapsuttelen mieluummin vaikka koiranpentua kun lepertelen vauvalle. Olisi jännä tietää mistä tämä johtuu, onko siihen jokin syy. Lapsia en todellakaan vihaa, ne ovat ihmisiä niinkuin muutkin, eivät herätä suuria tunteita.
N82 kirjoitti:
Minulla ei ole koskaan itseni kanssa tylsää tai tekemisen puutetta (enkä ole edes uraohjus). Pikemminkin tunnit loppuu vuorokaudesta, kuukaudet ja vuodet kuluu ihan liian nopeasti. Arvostan valtavasti vapaa-aikaani ja sitä, että voin tehdä asioita spontaanisti. Vaikka olen akateeminen, palkkani on niin surkea, ettei sillä todellakaan lapsia elätettäisi. En myöskään halua itselleni elämänkumppania. Lapset ovat kivoja, mutten kaipaa sellaisia itselleni. Pidän enemmän eläimistä ja luonnosta. Vaikka suomalaisia on vähän, ihmisiä on kuitenkin liikaa tällä planeetalla. Ihan mielelläni olen lisääntymättä.
Ainoa, mikä minua asiassa välillä vaivaa on muiden (sukulaisten) ihmettely ja lastenlapsia hartaasti toivovien vanhempieni pettymys.
Minulla aika sama, paitsi että minulla on mies. Kaipaan kuitenkin seuraa, en ole täysin sellainen yksineläjäsielu :) Minustakin tuntuu että maailmassa on liian vähän aikaa ja liian paljon kivaa tekemistä :D
Vanhempien pettymys vaivaa minuakin todella paljon. Olen vielä kaikenlisäksi ainut lapsi, joten eivät tule saamaan lapsenlapsia.
Vierailija kirjoitti:
Tätähän ei saisi sanoa, mutta jos nyt saisin mennä aikakoneella takaisin, en tekisi lapsia. Heitä on kolme, vanhin jo aikuinen, ja pari teiniä. Rakastan heitä, mutta valitsin väärin.
En kaipaa mitään biletyksiä tai matkustelua, omaa tilaa ja vapautta kylläkin. Kaikenlaista vaikeutta on matkalla ollut.
Tätä en ikimaailmassa sanoisi lapslleni, autan ja rakastan heitä, itsenikin kustannuksella. Olisin kuitenkin varmaan ollut onnellisempi ihminen yksin tai lemmikkieni kanssa. Sori.
Alapeukkuja ootellessa.
Rohkea olet kun myönnät, enkä todellakaan tuomitse sua :) Kyllä sulla vielä on mukavia leppoisia vuosia edessä, kun lapsesi ovat jo isoja. Mäkin olen tehnyt elämässä muutamia vääriä valintoja, mutta niiden kanssa täytyy vaan elää. No big deal.
Tuskin näet tätä enää kun keskustelu on jo näin pitkällä, mutta kerron silti. Itse haluan lapsen, koska haluan perheen. Haluan elää kaikki ne vaiheet, joita lapsi käy läpi. Kaikkein vähiten kaipaan vauvaa, mutta pakkohan se vauvavaihe on elää jotta lapsen saa. Se "lapsi", jonka haluan on siis se uusi ihminen, uusi perheenjäsen, joka on osa minua ja elämääni, jolle voi kertoa satuja ja tarinoita elämästä, jota opastetaan ja jolle opetetaan elämää. Kaipaan perheenjäsentä jonka kanssa voi hassutella, jolle välillä suutunkin, mutta siitä huolimatta rakastan. Haluan perheenjäsenen joka voi luottaa minuun yhtä vahvasti kuin minä luotan omiin vanhempiini.
Olen nuoresta saakka halunnut lapsen. En tiedä miksi. Tunnen että se on se suunta, johon minun elämäni on tarkoitettu.