Erittäin hyvä analyysi keskiluokan olosuhteista nykyään

Voitko referoida, kun en ole tilaaja

Oletko samaa mieltä? Jos olet, kuulut Juha Siltalan mielestä keskiluokkaan.

Tärkeintä keskiluokalle on suunta. Se on eteenpäin, koko ajan vähän parempaan, turvaan. Kesätyöstä vakituiseen työhön, vuokra-asunnosta ensimmäiseen omaan kotiin, kovan työn jälkeen eläkkeelle.

Mutta nyt keskiluokan usko on koetuksella. Sitä pelottaa.

Keskiluokka pelkää putoamista, Siltala sanoo. Se on nähnyt, että ahkeruus palkitaan yt-neuvotteluilla, opiskelu pätkätöillä, pitkä työura potkuilla. On juostava kovempaa pysyäkseen paikallaan. Turvaan ei pääsekään.

Tästä kertoo Siltalan uusi kirja Keskiluokan nousu, lasku ja pelot, joka julkaistaan ensi viikolla.

Vielä 1980-luvulla palkkioon riitti pienempikin ponnistelu. Vähälläkin koulutuksella pääsi siisteihin sisätöihin, sai arvostusta, alaisia, omakotitalon, kesä­mökin ja pitkän kesäloman. Nyt keskiluokkaan on Suomessakin entistä vai­keampi nousta, ja sieltä pudotaan entistä useammin.

Vaikka talous kääntyisi nousuun, se tuskin entiseen tapaan nostaisi kaikkia. Saksassa on täystyöllisyys, mutta maahan on syntynyt matalapalkkainen luokka ja joka viides työntekijä ansaitsee siellä alle kymmenen euroa tunnissa. Samalla, kun saksalaisten kotitalouksien keskimääräiset tulot ovat kasvaneet, alimman kymmenyksen tulot ovat pienentyneet. Kaikki eivät saa osaansa kasvusta.

KUN keskiluokka Suomessa muodostui vuosina 1966–1990, tulot kasvoivat eniten köyhimmillä. Sen jälkeen kehitys kääntyi ympäri. Eniten ovat kasvaneet jo valmiiksi hyvinvoivien tulot. Se on sitä eriarvoistumista.

Keskiluokan ahdinko on suurinta Yhdysvalloissa, missä palkat ovat irtaantuneet tuottavuuden kasvusta. Tämä ei Siltalan mukaan ole teknologisen kehityksen sanelemaa, vaan riippuu työtekijöiden poliittisesta tinkimisvoimasta. Se on kaikkialla heikentynyt, kun pääomat liikkuvat vapaasti rajojen yli ja lakko-oikeus on siksi menettänyt tehonsa.

SILTALA on psykohistorioitsija, ja kiinnostavaa on se, miten hän näkee lisääntyneen epävarmuuden tunteen vaikuttaneen ihmisiin.

”Vaikka mindfulnessin harjoittaminen ja Trumpin äänestäminen vaikuttavat olevan eri planeetoilta, niissä on kyse samasta asiasta: yrityksestä palauttaa kontrolli.”

Eikä Trump ole ainoa poliitikko, joka tämän tarpeen ymmärtää. Take back control. Ota asiat takaisin omiin käsiin. Se oli Britannian EU-eroa ajaneiden tärkeimpiä vaalilauseita.

”Brexitin hallitseva mielikuva oli, että sulkemalla rajat saadaan asiat takaisin hallintaan.”

Suomessa eliitti ruokkii Siltalan mielestä tällaista menetyksen tunnetta loputtomalla uhkailulla kilpailukyvyn menettämisestä.

”Sen mukaan jos ei vielä olekaan menetetty kaikkea, niin pian menetetään. On tehtävä enemmän, halvemmalla ja pidempään. Eikä sekään välttämättä riitä.”

Vähemmästäkin tulee avuton olo. Siihen oloon populismi on yksi lääke.

Siltalan mukaan Donald Trump on etevästi onnistunut muuttamaan kannattajansa uhriutumisen toiminnaksi. Hän on taitava tunnejohtaja.

”Ihmistä jäytää eniten sitomaton, vapaana leijuva ahdistus. Kun sen muuttaa taisteluksi, olotila on helpottunut.”

SUURIN osa keskiluokasta ei kuitenkaan halua lähteä mukaan mihinkään taisteluun. Ainakaan osana mitään porukkaa.

Kun yhteiskunta keskiluokkaistui, siitä tuli entistä yksilöllisempi. Laumaa tarvittiin suojaksi vähemmän. Sotien jälkeen lisääntynyt vauraus höllensi siteitä uskontoon, lapsuudenperheeseen ja kansakuntaan, Siltala luettelee. Lopulta myös poliittisiin puolueisiin. Yksilöitä erottavat piirteet ja valinnat korostuivat.

”Ei tarvinnut elämän taisteluun enää niin panostaa.”

Nyt ehkä taas pitää, mutta se tehdään yksin.

Keskiluokka on reagoinut asemansa muuttumiseen ennen kaikkea keskiluokkaisesti: sopeutumalla, yrittämällä noudattaa sääntöjä ja hyväksymällä, että näin maailma nyt makaa.

Vanhemmat yrittävät saada lapsensa hyviin harrastuksiin ja kouluihin, jotta he myöhemmin pärjäävät kilpailussa työpaikoista, joita ei enää tutkintotodistuksella saa.

”Samaan tapaan kuin enkelit skolastikkojen teorioissa tungeksivat neulankärjellä, kaikki yrittävät meritoitua niihin viimeisiin hyviin ammatteihin”, Siltala sanoo.

Hän ei kuitenkaan usko, että koulutus tuo armon. Myös koulutettu väki, ylemmät toimihenkilöt, kokevat asemansa uhatuksi. Valmista ei tule koskaan.

”Hyvä esimerkki tästä on iäkkäät johtajat, jotka harrastavat triathlonia ja yrittävät osoittaa nuoremmilleen, että kykenevät yhä kilpailuun.”

Lopulta yksilön kilpailukykytekijät kuitenkin loppuvat. Jos tulee tyrmätyksi tarpeeksi monta kertaa, sitä alkaa etsiä vikaa itsestään, vetäytyy ja masentuu. 1980-luvulla syntyneistä useampi on hakenut apua terapeutilta kuin ammattiliitosta.

”Jokainen käyttäköön mitä tahansa treeniä triathlonista joogaan, kunhan oma olo siitä kohenee. Mutta jos sillä aletaan korvata työsuhdeturvaa, eläketurvaa, kollektiivisia neuvotteluoikeuksia ja elämän ennakoitavuutta, ollaan pettävällä maaperällä.”

Yksilöllistymisen kääntöpuoli on se, että nyt on helppo syyttää itseään siitä, jos ei pärjää työelämässä. Se johtuu tietenkin siitä, että on valinnut väärin tai ei ole ponnistellut tarpeeksi. Tai on vain vääränlainen ihminen.

”Se on hyvin olemuksellista. Olemukseni on vääränlainen, jos en pärjää kilpailussa, jossa kaikkien muiden uskotellaan pärjäävän.”

Yksilöt mittaavat omaa arvoaan laskemalla kulkemiensa askelten määrää tai Instagram-tykkäyksiä.­

Siltala viittaa Bruce­ S. McEwenin tutkimuksiin siitä, että ihmisen suurin pelko on joutua sosiaalisen arvioinnin kohteeksi.

”Mitäs tässä ajassa muuta tehdään kuin pisteytetään?”

Ihmisiä opetetaan lapsesta asti dokumentoimaan ansionsa. Koskaan ei tiedä, mistä on hyötyä cv:ssä.

Siltalan mielestä vallalla on ääretön minäihanne, joka on ihmiselle suorastaan sadistinen. Maallistumisen vuoksi ei uskota enää tuonpuoleiseen, kaiken hyvän on pakko toteutua tässä ja nyt. Elämään yritetään mahduttaa kaikki mahdollisuudet, jotka ikinä saattaisivat tulla kysymykseen.

Siltalan mielestä nyt unohtuu, että elämä on harvoin huipputasoa ja että elämä on aina äärellistä. Se päättyy.

SILTALALLA on maine synkistelijänä, ja nythän tässä jo päästiinkin sadismiin ja kuolemaan.

Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen. Keskiluokka on löytänyt myös muita selviytymiskeinoja kuin populismin ja loputtoman kilvoittelun.

Yksi on omien odotusten tarkistaminen. Jos ei odota palkintoa, ei voi pettyäkään. Jos rahaa on vähän, köyhäilystä voi tehdä hyveen. Jos työnantajaan ei ole luottamista, voi keskittyä perheeseen tai ystäviin.

Haluan ehdottomasti lukea tämän teoksen. Siltala puhuu asiaa. 

En kuulu keskiluokkaan vaan alaluokkaan. Mutta lapsuudenperheeni riipaisi keskiluokan ala osaa. Kyseinen artikkeli on paljon puhuva. Kiitos että kopioit sen tänne. Huomaan että siinä on paljon itseänikin koskettavia teemoja. Se kertoo hyvin rehellisesti tämän päivän yhteiskunnasta. Ja ihmisistä.

Toisaalta kannattaa muistaa, että kyse on Siltalan kirjan markkinoinnista. Nuo ovat mielipiteitä, näkökulmia, kokemuksellisia havaintoja, eivät mitään ehdotonta faktaa. Siltalan kuvaama keskiluokkakin on yllättävän urbaania väkeä, jos hänen kirjoituksiaan verrattaisiin tilastoihin. Keskiluokkaiselle helsinkiläiselle sangollinen puolukoita on saavutus, keskiluokkaiselle äänekoskelaiselle ihan tavallinen elokuisen lauantain puuhastelu.

70-luvulla syntyneet keskiluokkaiset ovat suurten ikäluokkien lapsia, jotka eivät koskaan ole päässeet ohi siitä traumasta, että heidän vanhempansa elivät tiukan jälleenrakennuksen ajan ja saattoivat päätyä palkkatöihin jo 15v iässä. Lapsille tarjottiin sitten kaikki mahdollinen, mutta kun mikään ei riitä!

Jos kirjoittaa synteesiä tästä ajasta, niin ehdottoman faktan tuottaminen voi olla aika mahdotonta. 

Eikä Siltalan tarvitse mahduttaa yhteen teokseen kaikkia mahdollisia näkökulmia.

Moni tänne referoitu asia koskettaa itseäni ja tuntemiani. Yhä pienenevälle osalle maailma on herkkuja tarjoava smörgåsbord, ja muut tarpokoon pätkätöiden suossa miten taitaa. 

Mutta kuten Siltala toteaa, kaikki on omista valinnoista ja yksilön ominaisuuksista kiinni. Jokainen voi ajan hengen mukaisesti syyttää itseään, vaikka sen mielensärauhoittamisjoogan jälkeen. 

Terv. akateeminen pätkätyöläinen

Siltala on valitettavasti oikeassa. Hän kiteyttää hyvin ne tunnemaisemat, joissa elämme yhteiskunnallisten muutosten seurauksena.

Koska Suomessa monista duunaritöistä sai hyvää palkkaa ennen ja sellaisten perheiden lapset kouluttautuivat korkeakouluissa, nekin ovat osa keskiluokkaa tässä kuviossa. Siltalan kirjoitukset koskevat siis aika montaa meistä.

Surullista on, että politiikka, joka on johtanut tähän tilanteeseen, oli selkeää jo 1990-luvulla. On vaan tuntunut, ettei sen kääntämiseksi ole voinut tehdä mitään. Kohta eriarvoistuminen takia vain eliitti ja vauras luokka päättävät kaikesta.

Ainoa vaihtoehto tälle järjestelmälle on jonkinlainen uusvasemmistolaisuus tai -sosialismi, joka palauttaisi vallan kansalle, toisi takaisin demokratian suuryrityksiltä ja vastaisi teknologian ja globaalistumisen haasteisiin uudella ideologialla. Kuten Espanjan Podemos.

Ongelmana on vaan se, että samaan aikaan kasva toisaalla oikeistovoimat ja äärioikeistokin. Joten nykyisenkaltainen parlamentarismi ei välttämättä takaa että tälläinen puolue pääsee kunnolla vaikuttamaan asioihin edes eduskunnassa.

Vierailija kirjoitti:

Siltala on valitettavasti oikeassa. Hän kiteyttää hyvin ne tunnemaisemat, joissa elämme yhteiskunnallisten muutosten seurauksena.

Koska Suomessa monista duunaritöistä sai hyvää palkkaa ennen ja sellaisten perheiden lapset kouluttautuivat korkeakouluissa, nekin ovat osa keskiluokkaa tässä kuviossa. Siltalan kirjoitukset koskevat siis aika montaa meistä.

Surullista on, että politiikka, joka on johtanut tähän tilanteeseen, oli selkeää jo 1990-luvulla. On vaan tuntunut, ettei sen kääntämiseksi ole voinut tehdä mitään. Kohta eriarvoistuminen takia vain eliitti ja vauras luokka päättävät kaikesta.

Ainoa vaihtoehto tälle järjestelmälle on jonkinlainen uusvasemmistolaisuus tai -sosialismi, joka palauttaisi vallan kansalle, toisi takaisin demokratian suuryrityksiltä ja vastaisi teknologian ja globaalistumisen haasteisiin uudella ideologialla. Kuten Espanjan Podemos.

Ongelmana on vaan se, että samaan aikaan kasva toisaalla oikeistovoimat ja äärioikeistokin. Joten nykyisenkaltainen parlamentarismi ei välttämättä takaa että tälläinen puolue pääsee kunnolla vaikuttamaan asioihin edes eduskunnassa.

Voi jeesus mitä aivopierua, suorastaan aivoripulia. Jos ongelma on liika kontrolli ja se että ne harvat joilla vielä on rahaa kuristetaan verotuksella hengiltä niin ratkaisusi on vielä suurempi kontrolli ja vielä ankarampi verotus sen sijaan että korjattaisiin ihan toiseen suomeen. Suomessa ei todellakaan ole vajausta vasemmistoaattesta joten sitä ei todellakaan tarvita yhtään lisää. Lisäksi nykyinen anarkovasemmisto on väkivaltaisempi ja fasistisempi kuin ne fasistit joilla nuo koittavat kansaa pelotella. 

Punavihreiden ja anarkistien kannattaisi keskittyä itsensä elättämiseen eikä unelmoimaan ja valittamaan.

Keskiluokkaisesta perheestä kotoisin olevana keskiluokkaisena olen huolissani oman lapseni tulevaisuudesta. Hän ei ole koulussa huippusuorittaja vaan keskitasoa, ja koulu menee sinänsä hyvin. Onko hänen tulevaisuutensa kilpailuilla työmarkkinoilla nuppineulan nokassa jo menetetty? ap

Vierailija kirjoitti:

Jos kirjoittaa synteesiä tästä ajasta, niin ehdottoman faktan tuottaminen voi olla aika mahdotonta. 

Eikä Siltalan tarvitse mahduttaa yhteen teokseen kaikkia mahdollisia näkökulmia.

Moni tänne referoitu asia koskettaa itseäni ja tuntemiani. Yhä pienenevälle osalle maailma on herkkuja tarjoava smörgåsbord, ja muut tarpokoon pätkätöiden suossa miten taitaa. 

Mutta kuten Siltala toteaa, kaikki on omista valinnoista ja yksilön ominaisuuksista kiinni. Jokainen voi ajan hengen mukaisesti syyttää itseään, vaikka sen mielensärauhoittamisjoogan jälkeen. 

Terv. akateeminen pätkätyöläinen

Siltala nimenomaan EI totea tuollaista, ettäkö kaikki olisi yksilöstä itsestään kiinni. Se nimittäin ei missään nimessä ole sitä.

Mutta väittämällä, että se muka on vain yksilöstä itsestään kiinni, voidaan kätevästi piilottaa isojen yhteiskunnallisten päätösten vaikutukset.

Esimerkiksi nykyhallituksen isojen säästöpäätösten vaikutuksia ei siten saisi arvostella, koska yksilö itse vastuussa.

Vierailija kirjoitti:

Siltala on valitettavasti oikeassa. Hän kiteyttää hyvin ne tunnemaisemat, joissa elämme yhteiskunnallisten muutosten seurauksena.

Koska Suomessa monista duunaritöistä sai hyvää palkkaa ennen ja sellaisten perheiden lapset kouluttautuivat korkeakouluissa, nekin ovat osa keskiluokkaa tässä kuviossa. Siltalan kirjoitukset koskevat siis aika montaa meistä.

Surullista on, että politiikka, joka on johtanut tähän tilanteeseen, oli selkeää jo 1990-luvulla. On vaan tuntunut, ettei sen kääntämiseksi ole voinut tehdä mitään. Kohta eriarvoistuminen takia vain eliitti ja vauras luokka päättävät kaikesta.

Ainoa vaihtoehto tälle järjestelmälle on jonkinlainen uusvasemmistolaisuus tai -sosialismi, joka palauttaisi vallan kansalle, toisi takaisin demokratian suuryrityksiltä ja vastaisi teknologian ja globaalistumisen haasteisiin uudella ideologialla. Kuten Espanjan Podemos.

Ongelmana on vaan se, että samaan aikaan kasva toisaalla oikeistovoimat ja äärioikeistokin. Joten nykyisenkaltainen parlamentarismi ei välttämättä takaa että tälläinen puolue pääsee kunnolla vaikuttamaan asioihin edes eduskunnassa.

Meillähän on jo nyt uussosialismi vallalla. Helsinkiläinen kahden lapsen työtön perhe saa vuodessa yli 32 000 euroa yhteiskunnalta tekemättä mitään. Riittää, että ei tee töitä ja suostuu asumaan pääkaupungissa.

Koskaan ennen suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole jaettu niin paljon hyväosaisuutta kuin nyt - tosin ongelmana on se, että veronmaksajien osana on vain maksaa niille, jotka haluavat hyödyt eli paljon vapaata aikaa työnteon sijaan. Kannustusloukkuun vedoten voi kieltäytyä mistä tahansa työstä, koska vapaa-aika katsotaan tärkeämmäksi kuin työnteko. Palkansaajalle jää työstään käteen vähemmän kuin sille, jonka hän joutuu elättämään.

Kadehditulla 50-luvulla kaupanmyyjä asui kimppakämpässä yksiössä työkaverinsa kanssa, nyt täytyy olla lasitettu parveke ja kaksio.Miksi ihmeessä ei suostuta sanomaan ääneen sitäkin tosiseikkaa, että elintaso on noussut huimasti, eniten työttömillä.

Palautan tietoon ja kokemukseen perustuvia käytännöntaitoja kunniaan.  Opetan siis lapsilleni miten säilyttää mahdollisimman hyvä elintaso, jossa saa laatua, kun karsii tarpeettoman suurta määrää pois. Se on jo huomattu, että elitistit hankkivat tuotteensa aivan muilla tavoin kuin perusteollisuudelta. Entä jos osaakin tehdä kestäviä, toimivia  ja esteettisiä tuotteita itse ja on aikaa siihen?