Sureeko myös huonojen hirviövanhempien kuolemaa?

Alla olevasta 'kuinka kauan suru kestää vanhemman kuoleman jälkeen' ketjusta tuli mieleen kysymys jota ole pohtinut paljon. Eli sureeko hirviövanhemmankin kuolemaa?
Minulla itselläni on hirveät vanhemmat' erityisesti sadistinen, väkivaltainen isä ja täydellisen tunnekylmä ja piittaamaton äiti. Lapsuuteno oli kauhea. Tunnekylmä rakkaudeton koti, jatkuva pelko ja uhka päällä ja isän väkivalta oli silmitöntä. Väkivalta oli arvaamatonta ja isän omaa 'raivonpurkua', eli ylikiltit hiljaiset lapset eivät voineet sitä estää tai ehkäistä.
Koko aikuisikäni (nyt olen 40v) olen surrut sitä että minulla ei koskaan ole ollut vanhempia. Lienee sanomatta selvää että vanhempani eivät viitsi olla isovanhempiakaan. Eivät ole koskaan edes nähmeet kahta nuorinta lasta ja ikinä eivät ole missään mitenkään auttaneet tai huomioineet.
Odotan että kuolisivat pois ja uskon että kuolema on helpotus. He ovat kohdelleet minua niin julmasti, törkeästi ja rikollisesti että tuollaisille paskiaisille ei olisi koskaan pitänyt suoda lapsia.
Miten muut joilla samanlaista taustaa? Surtitko vanhemman kuolema? Oliko se helpotus?
Haluan siis korostaa että tottakai itsekin surisin rakastavia vanhempia. Mutta omani eivät ole koskaan olleet tukena, tai mitenkään rakastaneet tai toivoneet lapselleen mitään hyvää. Päin vastoin yrittivät vain nujertaa ja alistaa lapsensa.