Sureeko myös huonojen hirviövanhempien kuolemaa?

Ei sure.

Suree kyllä sitä omaa olematonta lapsuuttaan, mutta hirviön kuolema on vain vapautus. Lopullisesti se kummallinen uhkan tunne on poissa.

Samantapainen tausta itsellä. Suren joskus, että jäin ilman huolenpitoa ja rakkautta ja turvaa, ja äitiä on joskus ikävä. Niitä hyviä pieniä hetkiä. Isä ei edes puhunut minulle lapsuudessani, häntä kohtaan en tunne ikävää, vain pelkoa. Olin helpottunut kun sain oman perheen ja lapset ja varauksetonta rakkautta. Tavallaan kauheiden vanhempien kuolema on suuri vapauttava helpotus.

Olen menettänyt rakkaan ja huolehtivan vanhempani ja se sattui ja sattuu edelleen vuosia myöhemmin. Kun hirviövanhemmasta aika joskus jättää, se on mulle vain että "aha, hyvä, vihdoinkin" -tyyppinen ajatus. Olen tätä asiaa myös itse pohtinut paljon.

Yllättävän moni suree, sitten kun se aika todella tulee eteen, vaikka ennen vanhempien kuolemaa kuvittelee toisin. Suru ei ole selkeä, eikä looginen, eikä ansaittu, eikä sitä koskaan sure vain yhtä asiaa.

Moni joka ei ole ollut väleissä vanhempiensa kanssa, eikä edes halunnut olla, jka on luovuttanut kaiken tivon ja todennut, että vaälit poikki on parempi, suree silti ja kaikesta huolimatta kuoleman jälkeen sitä, että enää se ei ole edes oma valinta, että viimeisetkin olemattomat mahdollisuudet ovat menneet

Minulla ei ole kokemusta hirviövanhemmista, mutta molempien vanhempien kuolemasta kyllä. 

Uskon kyllä, että suree. Ellei niitä vanhempia, niin ainakin sitä huonoa lapsuutta tai sitä, etteivät välit vanhempiin parantuneet ennen heidän kuolemaansa. 

Uskon kovasti suremisen parantavaan voimaan. Sillä pääsee vaikeiden kokemusten yli, ne eivät jää katkeroittamaan mieltä. Sureminen ei ole kovin pop ja siihen pitää nykyään ehkä suhtautua kuin johonkin suoritteeseen: "Vanhemman kuolema, suruaika n. 9 kk,. Koiran kuolema, suruaika n. 12 kk." Kuolemalla ei kuitenkaan ole mitään etikettiä, vaan sen edessä kaikki tunteet ovat sallittuja. Niiden torjuminen on haitallista, niiden tunteminen vie eteenpäin. 

En surrut äitini kuolemaa. 

En tuntenut yhtään mitään, en katkeruutta, en helpotusta. Sama kuin olisin lukenut jonkun tuiki tuntemattoman Veli-Pekka Virtasen kuolinilmoituksen lehdestä. 

Nyt varmaan herää ajatus, että olen läpeensä tunteeton ja kylmä ihminen. En kuitenkaan ole. Tunnen vahvojakin rakkauden ym. tunteita muita ihmisiä kohtaan. Jossain vaiheessa aikuisuutta vain ymmärsin, että häntä ei ole minulle olemassa. 

Siksi en noteerannut kuolemaakaan. 

Doninoiva, mielenterveysongelmansa minulle siirtäneen lähivanhempani kuolema tulee olemaan helpotus. Kyllä minä silti surisin, jos en muuta niin ainakin menetettyjä vuosiani.

Vierailija kirjoitti:

Ei sure.

Suree kyllä sitä omaa olematonta lapsuuttaan, mutta hirviön kuolema on vain vapautus. Lopullisesti se kummallinen uhkan tunne on poissa.

Oma äitini koko väkivaltaisen isän kuoleman helpotuksena, vaikka ei ollut häntä vuosiin tavannut. Siihen asti pelkäsi isän aina ilmestyvän jostain, vaikka oli itse jo yli 30-v.

Omat tunteeni vanhempiani kohtaan on sekoitus kaikkea. Vanhempani joivat koko lapsuusajan ja oli myös väkivaltaa. Tunnen katkeruutta, syyllisyyttä siitä etten itsekkään niin välitä heistä, sääliä. En tiedä miltä tuntuu kun heistä aika jättää. Varmaan tyhjältä.

Ap tässä vielä. Pitää vain kommentoida vielä se, että huonoon perheeseen syntyminen on oikeasti todella tragedia. Lapsena jäät vaille turvaa ja rakkautta, aikuisena jäät vaille vanhempien tukea, apua ja välittämistä. Lapsesi jäävät ilman rakastavia bälittäviä isovanhempia. Ja vanhempiesi kuoltuakin saat vielä kasailla itseäsi ja trauma ei kokonaan poistu koskaan.

Rakastavien vanhempien lasten on aivan mahdotonta kuvitella että ei olisi vanhempia tukena, turvana, apuna ja peruskalliona.

Meillä rikotuilla lapsilla ei ole peruskalliona ja tulena muuta kuin oma itsemme. Niin lapsena kuin aikuisenakin. Olen siitä tavattoman surullinen sillä niin ei saisi olla. Jokainen ansaitsisi rakastavat vanhemnat elämäänsä.

Tsemppiä kanssasisarille!

Surin kyllä pari kuukautta mutta tavallaan kuolema oli myös helpotus.

Mun miehellä on ollut kauhea lapsuus, molemmat vanhemmat aivan mielenvikaisia sadisteja. Sitä ovat kyllä edelleen, mutta ei olla tekemisissä. Alkuun minua hätkähdytti se välinpitämättömyys millä mieheni vanhempiinsa suhtautuu, ihan sama kuolevatko, ihan sama mitä tekevät. Kai se on ainoa keino pysyä järjissään, katkaista kaikki tunnesiteet.

Jokainen vuosi lisää henkistä etäisyyttä, tuskin tulen kovasti suremaan kun jäljellä ei ole mitään surettavaa. Ahdistaa jo etukäteen ajatus, että toisen vanhemman kuollessa ensin, jälkimmäinen ilmestyy oveni taakse  vaatimaan "kohteensa" eli minut henkiselle väkivallalle.

Ehkä en ns. surrut perinteisellä tavalla väkivaltaisten alkkisvanhempien kuolemia, mutta jotenkin täytyi käsitellä aika pitkään. Myöhemmin tuli helpotus. Kukaan ei voi ulkopuolelta sanoa, että pitäisi käyttäytyä ja tuntea tietyllä tavalla. Tavallisessa perheessä kasvanut ei välttämättä ymmärrä poikkeavia reaktioita ja saattaa suhtautua moralisoivasti. Toki oma hankaluutensa on ainoalla lapsella, joka joutuu hoitamaan perunkirjoitukset ym. yksin. Voimia kaikille asian kanssa kamppaileville.

Vierailija kirjoitti:

Ei sure.

Suree kyllä sitä omaa olematonta lapsuuttaan, mutta hirviön kuolema on vain vapautus. Lopullisesti se kummallinen uhkan tunne on poissa.

Niin, sitä suree koko elämänsä jo sitä ettei ole 'vanhempia'. Kun äitini kuoli, surin vain sitä että jouduin jaksamaan perintöasioita ja hautajaisjärjestelyjä.

Isäni hautajaisissa kyllä itkin. Itkin hänen surkeaa elämäänsä, sitä että minulla ei ollut koskaan rakastavaa isää, elämän mielettömyyttä. En kuitenkaan tuntenut häntä kohtaan ihmisenä oikeastaan mitään. Suru ei kestänyt pitkään. Lähinnä se nosti minussa elämäntarkoitukseen liittyviä henkilökohtaisia pohdintoja.

Äitini kohdalla alkaa myös tulla ikää ja sairauksia. Eniten pelkään hänen joutumistaan avun varaan. Olen ainoa lapsi. Hän ei ole huolehtinut minusta ja en tunne mitään halua olla tekemisissä. En tiedä miten siitä tunnemyrskystä selviän ja käynkö sitten katsomassa, jos hän joutuu laitokseen. Nuorempana ajattelin hänen kuolemansa olevan helpotus. Mutta nykyään kun emme ole tekemisissä, en ole enää ajatellut asiaa.

Minulta on kuollut myös rakkaita läheisiä. Se suru on aivan toisessa mittakaavassa ja syvyydessä, kuin mitä kykenen tuntemaan vanhempiani kohtaan. 

Ap tässä vielä, kiitos vastauksista. Näiden myötä itsekin havahduin siihen, että aikanaan vanhemman kuolema voi pulpauttaa paskan pintaan. Nimittäin kun toinen paskavanhemmista kuolee, niin on todellinen vaara että jäljellejäänyt alkaa ahdistelemaan lapsiaan taas. Vanhemmillani on välit poikki kaikkialle oman mahdottoman käytöksen takia - sisaruksiinsa, naapureihin, entisii tuttaviin. Eihän leskellä ole oikein ketään jonka puoleen kääntyä.

Vaikka en ola nyt 10v aikana ollut lainkaan yhteydessä vanhempiini, en siis ole nähnyt/puhunut/soitellut, niin jotenkin tiedän, että se kumpi leskeksi jää, aloittaa syyllistämisen, manipuloimisen ja marttyrinnin.

En aio alkaa hulluja vanhempiani sen enempää hyysäämään, en vain kestä sitä, sillä kohtelu aikuisenakin oli smaa kuin lapsena. Voitteko kuvitella, isäni kävi käsiksi ja yritti TUKISTAA ja kurittaa minun ollessani 30v aikuinen!? Vain totaalisen hullu luonnevikainen kokee oikeudekseen kurittaa aikuista lastaan samalla lailla kuin pikkulapsena.

Ei sure. Surut on jo surtu.

Olen ajatellut, että käsittelen omien vanhempien aiheuttamia traumoja tavalla ja toisella koko elämäni loppuun saakka. Sinänsä ne ei arkielämässä vaikuta, koska olen laittanut välit poikki ja yritän vain elää omaa elämääni. Mutta kaikki isot tapahtumat nostavat tunteita ja uusia muistojakin nousee vielä pintaan. Siinä mielessä en ihmettelisi, jos kaikki paska vielä nousee esiin hirviövanhemman kuollessa. Varmaan kesto ja laajuus riippuu siitä, kuinka hyvin on pystynyt käsittelemään asioita aiemmin. Joku pystyy olemaan välinpitämätön, mutta itse en ole koskaan pystynyt siihen.

Vierailija kirjoitti:

Yllättävän moni suree, sitten kun se aika todella tulee eteen, vaikka ennen vanhempien kuolemaa kuvittelee toisin. Suru ei ole selkeä, eikä looginen, eikä ansaittu, eikä sitä koskaan sure vain yhtä asiaa.

Moni joka ei ole ollut väleissä vanhempiensa kanssa, eikä edes halunnut olla, jka on luovuttanut kaiken tivon ja todennut, että vaälit poikki on parempi, suree silti ja kaikesta huolimatta kuoleman jälkeen sitä, että enää se ei ole edes oma valinta, että viimeisetkin olemattomat mahdollisuudet ovat menneet

Minä ainakin surin samalla omaa lapsuuttani ja sitä, millainen äiti minulla oli. Ja ettemme koskaan päässeet siitä eteenpäin eikä mikään muuttunut. 

Samaan aikaa se oli vapauttavaa myös. Ja jännästi antoi tilaa myös positiivisemmille muistoille.