Miten jatkuva muuttaminen vaikuttaa lapsiin?

Ei ole juuria oikein mihinkään, ei jäljellä olevia lapsuudenystäviä ja ihmisiin tutustuminen alkaa olla vaikeampaa kun takaraivossa on jo ajatus, että kohta taas lähdetään.

Kävin peruskouluni seitsemässä eri koulussa, muutettiin pahimmillaan vuoden välein.

Tiedät, aloittaja, sen jo näemmä itsekin, että lapsen perusturvahan siitä kärsii, huomaa tyylistäsi kirjoittaa. Tämän lisäksi lapsen kyky muodostaa pitkäaikaisia, nimenomaan läheisiä ihmissuhteita kärsii myös. Toisaalta lapsi oppii selviytymiskeinoja toimia uusissa, yllättävissä tilanteissa ja uusien ihmisten kanssa sekä miten luoda uusia, läheisempiä ihmissuhteita. Eli jotakin plussaakin lapsi siitä saa. Mutta kuka tahansa ihminen kaipaa tiettyä vakiintuneisuutta elämäänsä, muuten ei pysty ikäänkuin rauhoittumaan itsensä kanssa kunnolla ja tietynlainen stressitila säilyy koko ajan.

Nyt ei ole aikaa etsiä lähteitä, mutta netistä löytyy paljon aiheesta. Uusimpien tutkimusten mukaan usein muuttaneilla lapsilla on huomattavasti korkeampi riski aikuisena sairastua psyykkisesti sekä tulla alkoholi- ja huumeriippuvaiseksi. Mitä vanhempi lapsi on muuton aikana, sen vahingollisempaa lapsen psyykelle. Sen sijaan muuton syillä tai perheen varallisuudella ei ollut erityistä vaikutusta, kuten aiemmin oli luultu.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole juuria oikein mihinkään, ei jäljellä olevia lapsuudenystäviä ja ihmisiin tutustuminen alkaa olla vaikeampaa kun takaraivossa on jo ajatus, että kohta taas lähdetään.

Kävin peruskouluni seitsemässä eri koulussa, muutettiin pahimmillaan vuoden välein.

Minulla sama.

En oikein viitsi edes tutustua uusiin ihmisiin.

Juttelen kyllä jotain, mutta en halua tutustua syvemmin enkä antaa itsestäni mitään toiselle. Takaraivossa kun on pelko,  että tämäkin ihminen häipyy ja katoaa kuitenkin. On hirveän kuluttavaa ja raskasta vaihtaa jatkuvasti läheisiä ihmisiä, siinä hajottaa itsensä. Helpommalla pääsee kun pitää kaverisuhteet pinnallisina.

Lapsuuskodissani asiaa pahensi vielä se, että sukulaisuussuhteita pistettiin välillä jäihin aivan yllättäen. Yhtäkkiä ei saanutkaan tavata kivoja serkkuja eikä muita läheisiä sukulaisia aikuisten riitojen takia. Parhaat ystävät saattoivat kadota yllätten kuin tuhka tuuleen. Kyllä se on jälkensä jättänyt.

Teini-iässä mietin, että en halua tutustua enää koskaan keneenkään, sillä kaikki kuitenkin katoavat elämästäni.

Me ollaan asuttu 16v samassa paikassa ja tytöllä on kavereita jotka tuntenut päiväkodista.

Nämä ovat todellisia ystävyyssuhteita ja uskon, että ovat aikuisenakin ystäviä. Omat parhaimmat ystävät ovat juuri niitä joihin tutuistuin jo hiekkalaatikolla. Nämä ystävyyssuhteet eivät katkea, vaikka olisi pitkä aika välissä ettei nähdä.

Vierailija kirjoitti:

Tiedät, aloittaja, sen jo näemmä itsekin, että lapsen perusturvahan siitä kärsii, huomaa tyylistäsi kirjoittaa. Tämän lisäksi lapsen kyky muodostaa pitkäaikaisia, nimenomaan läheisiä ihmissuhteita kärsii myös. Toisaalta lapsi oppii selviytymiskeinoja toimia uusissa, yllättävissä tilanteissa ja uusien ihmisten kanssa sekä miten luoda uusia, läheisempiä ihmissuhteita. Eli jotakin plussaakin lapsi siitä saa. Mutta kuka tahansa ihminen kaipaa tiettyä vakiintuneisuutta elämäänsä, muuten ei pysty ikäänkuin rauhoittumaan itsensä kanssa kunnolla ja tietynlainen stressitila säilyy koko ajan.

Allekirjoitan tämän. Olen nyt 30v, koko lapsuuden ja peruskoulun ajan muutimme 1-2vuoden välein. Olen mainio uusiin ja yllättäviin tilanteisiin sopeutumisessa (ja mm. siksi erinomainen ammatissani), mutta parisuhteiden ja pitkien ystävyyssuhteiden ylläpitäminen on haastavaa. Oli jo lapsena todella juureton ja levoton olo joka on jatkunut tähän päivään saakka. Olen myös kärsinyt mielenterveysongelmista.

Lapsen pitäisi ehdottomasti saada asua suht samalla alueella ainakin kouluikä putkeen. Toki tämä ei aina ole mahdollista, mutta siihen tulisi pyrkiä.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän lapseni päiväkodin kautta perheen joka muuttaa jatkuvasti, noin vuoden välein. Miten tällainen vaikuttaa lapsiin? Jos 6-vuotias on muuttamassa jo viidenteen asuntoon elämänsä aikana pelkästään vanhempien vaihtelunhalun takia niin aika juurettomalta tuntuu.

En nyt oikein usko, että mikään perhe pelkästään vanhempien vaihtelunhalun takia muuttaa jatkuvasti, jos siis muuttavat niin pitkä matkoja, että koulut ja päiväkodit vaihtuu. Ei se hupia ole vanhemmillekaan. Työkuviot siihen päälle. Ulkopuolelta voi muodostaa vääriä johtopäätöksiä tuntemattomien ihmisten motiiveista.

Hiukan ohi aiheen, mutta pisti silmään pieni pahansuopuus.

Mieheni lapsuudenperhe muutti paljon, eikä asunut yhdessä paikassa kuin 1/2 - 3 vuotta. En huomaa miehessäni mitään traumoja tuosta (ja hän on kaikkea muuta kuin levoton tyyppi), mutta itse hän sanoo, että ahdisti aina vaihtaa koulua, eikä oikeen ollut kunnollisia kavereita. Aina kun hän ehti tutustumaan kunnolla johonkin, piti taas vaihtaa koulua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän lapseni päiväkodin kautta perheen joka muuttaa jatkuvasti, noin vuoden välein. Miten tällainen vaikuttaa lapsiin? Jos 6-vuotias on muuttamassa jo viidenteen asuntoon elämänsä aikana pelkästään vanhempien vaihtelunhalun takia niin aika juurettomalta tuntuu.

En nyt oikein usko, että mikään perhe pelkästään vanhempien vaihtelunhalun takia muuttaa jatkuvasti, jos siis muuttavat niin pitkä matkoja, että koulut ja päiväkodit vaihtuu. Ei se hupia ole vanhemmillekaan. Työkuviot siihen päälle. Ulkopuolelta voi muodostaa vääriä johtopäätöksiä tuntemattomien ihmisten motiiveista.

Hiukan ohi aiheen, mutta pisti silmään pieni pahansuopuus.

Pahansuopuus? Voi ei. En oikein muutenkaan osannut kysymystä muotoilla, eli puutetta mulla on varmasti lähinnä verbaalisissa taidoissa. :) Esitin kysymyksen lähinnä lasten kannalta, kun sain kuulla etteivät ole innoissaan muutosta, enkä itse tunne aihetta hyvin. Motiivina ei ole muu kuin vaihtelunhalu.

Itse inhoan muuttamista yli kaiken, siinä on ihan hirveästi työtä eikä koskaan voi tietää tekeekö hyvän siirron. En ikimaailmassa jaksaisi pakata ja purkaa vuoden välein. Enkä kotiutuisi aina uudelleen ja uudelleen vain lähteäkseni taas vuoden päästä seuraavaan.

En oikein usko että lapsiperhe muuttaa vain vaihtelun halusta, vaikka se ulkopuoliselle voi siltä näyttääkin kun ei tiedä syitä.

Me olemme muuttaneet monta kertaa lapsen kanssa,mutta saman kaupungin sisällä. Lapsella on säilynyt samat kaverit ja sama koulu ym. Syitä tähän on mm.ero,levoton talo ja asuinympäristö, muutto isompaan jne.

Lapsi on omien sanojensa mukaan vain tykännyt muuttaa. Ei ole oireillut mitenkään,vaan ollut aina innoissaan muutosta. Mikään ideaalitilanne tämä ei tietenkään ole(minusta), mutta en usko että oma lapsi tästä on kärsinyt. Joku muu olisi voinut kärsiä kovastikin.

Olin pitkään on-off-suhteessa miehen kanssa, joka lapsena oli muuttanut kuulemma jatkuvasti. Olivat olleet sekä Suomessa että Ruotsissa ja muuttaneet niiden sisällä, ja välillä maasta toiseen ja takaisin. Miehellä oli muitakin syitä joista henkiset ongelmat voivat johtua, mutta sanoi itsekin että muuttaminen ahdisti: heti kun alkoi kotiutua, piti lähteä. Ihmissuhteissa pysyminen ja luottamus olivat hänelle todella vaikeita. Ja tuntui ettei hän ollut rauhallinen ja levossa koskaan.

Mies itse sanoi, ettei muuttaminen ollut perheelle mikään pakko: töitä olisi ollut vanhassa paikassakin, mutta yhtäkkiä vaan piti vaihtaa maisemaa kun vanha kyllästytti. Miehen isä oli vanhoilla päivillään aivan samanlainen, eli halusi hetken asuttuaan taas muualle, vaikka ei olisi oikein jaksanutkaan enää.

Ainakin minusta se syrjäänvetäytyvän, kyynisen ja sitoutumisongelmaisen. Ihan perseestä, aina menetti kaverit ja oli luokassa se uusi oppilas.