Oletko itse muuttunut tai tunnetko ketään, jonka luonne on muuttunut suuresti aikuisiällä?

exä,

kiltistä, mukavasta ja luotettavasta tuli katkera, kyyninen, rahan perään juokseva tai jopa ahne..

Lapsuutensa ja nuoruutensa tuntien voin sanoa että narsistiset piirteet tulivat esiin nyt neljänkympin kynnyksellä.. ja niin voimakkaasti että päätin erota.

Olen muuttunut ekstovertistä introvertiksi. En totaalisen kokonaan, mutta selvästi kuitenkin. Muut ihmiset eivät enää oikeastaan kiinnosta minua enkä ole kiinnostunut heidän puheistaan tai asioistaan. Suoritan sosiaaliset tilanteet edelleen sujuvasti, mutta se syö minua. Tuntuu myös, että asiat on jo koettu, enkä tunne tarvetta toistaa niitä. Esim. konsertit ja yleisötapahtumat, ovat keskenään niin samanlaisia etteivät ne enää minua kiinnosta. Nähty mikä nähty. Olen siis myös paljon pessimistisempi ja kyynisempi. Toisaalta en ole enää niin naiivi ja hyväuskoinen höynäytettävä. En myöskään riko itseäni enää työelämän vuoksi, vaan suojelen itseäni enemmän ja viis veisaan siitä jos joku ajattelee että olen työtävieroksuva laiskuri. Ennen välitin kovastikin siitä mitä muut minusta ajattelevat, en enää. Itsehän minä elämäni ja oloni tiedän ja muiden ihmisten ohikiitävät ajatukset minusta eivät tunnu enää missään. Itsetunto on vahvistunut.

Olen ollut masentunut yli puolet elämästäni, sehän se. Ja osittain ihan vaan aika on tehnyt tehtävänsä.

Melkein kaikki muuttuvat vanhetessaan melko paljonkin. Itse olen nykyään rauhallisempi ja monella tavalla kypsempi.

Olin iloinen ja avulias, nykyään kyyninen ja pessimisti. Syynä: huonot valinnat eli otin kroonisen pettäjän puolisokseni.

En tiedä oliko alkoholinkäytön lopettaminen 35-vuotiaana syy vai seuraus, mutta olen kuin toinen ihminen nykyisin.

N41

Mä olen itse muuttunut kyllä, osan voisi varmaan laittaa ihan aikuistumisen piikkiin, mutta suurimmat muutokset tapahtuivat, kun aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa 6 vuotta sitten. Olin teininä/nuorena aikuisena useissa isoissa kaveriporukoissa, käytin alkoholia joka viikonloppu, olin todella äänekäs ja huomionhakuinen jne. Parisuhde kyllä tasoitti mua paljon ja alkoa en käytä enää ollenkaan viihdemielessä, kun mieskään ei niin tee, ei tarvitse hakea huomiota jokaiselta vastaantulevalta mieheltä ja kaveripiirikin on supistunut huomattavasti ja vain läheisimmät kaverit jääneet ja olen nykyään melkoinen kotihiiri :)

Sana kirjoitti:

Muutuin kolmekymppisenä "olosuhteiden riepottelemasta", ahdistuneesta ja helposti hätääntyvästä tasapainoisemmaksi, rauhallisemmaksi ja iloisemmaksi. Muutos tapahtui uskoon tulemisen myötä ja oli nopea, mutta tähän asti koetun perusteella näköjään pysyvä.

Minä myös koin kolmekymppisenä vastaavanlaisen muutoksen, tosin ilman uskoon tuloa. Varsinkin tuo yllättävä iloisuus tuntuu jännältä, vaikkakin kivalta. Olin kai kuvitellut, ettei iloisuus kuulu aikuisuuteen.

Psykoterapian, omien vahvuuksien, parempien selviämiskeinojen opettelemisen ja "oman paikan maailmassa" löytymisen myötä minusta on tullut avoimempi, valoisampi ja paljon vähemmän arka ja murehtiva. Toisaalta ajattelen, että tämä on lähempänä luontaista perustemperamenttiani, nuorena aikuisena olosuhteet vain olivat pitkään niin stressaavat, ettei sillä ollut tilaa kukoistaa.