Muita, jotka eivät vauvakuumeile, vaan lapsen saaminen on ollut "ihan sama"?
Olemme aina mieheni kanssa ajatelleet, että "yksi lapsi voisi olla kiva sitten joskus". Toisaalta ajatus lapsesta on kiva, toisaalta olen jo 35v, joten aikaa ei hirveästi varmaan ole ja tiedostamme, ettei lasta välttämättä enää saa. Sekään ei sinänsä tunnu pahalta ajatukselta, olisimme varmasti onnellisia kahdestaankin, vaikka varmasti lasta rakastaisimme hirveästi, jos sellainen meille suotaisiin. Kunnollista vauvakuumetta ei ole koskaan ollut.
Onko tämä "kiva jos saadaan, mutta ei haittaa, jos ei saada" huono lähtökohta lapsen hankkimiselle? Siitä olemme jo keskustelleet, ettemme ainakaan yrittämällä yritä (siis etsi ovulaatiota tms) emmekä hakeudu hoitoihin, jos lasta ei ala kuulua.
Jotenkin tuntuu, että "kaikki" ikäisemme todellakin yrittämällä yrittävät raskautta, jopa omasta mielestäni vähän pakkomielteisesti, mutta löytyisikö täältä muita samalla tavalla ajattelevia?
Kommentit (11)
Kiva, että on muitakin ja onnea vauvasta!
Ap
Sama täällä. Ikäkin sama kuin sinulla. Lapsi tulee, jos tulee. Jos ei, niin elämä on aika helppoa ja rentoa lapsettomana. Olen miettinyt,, olenko jotenkin kylmä ihminen, kun en pode järisyttävää vauvakuumetta. Lähipiirissä on naisia, joille lapsettomuus oli tosi kova paikka. Vuosien yrittämisen jälkeen kuitenkin onnistuivat. Minun oli vaikea samaistua siihen suruun, vaikken tietenkään kommentoinut mitään sellaista.
Meillä oli hyvin samanlainen tilanne, olin juuri täyttänyt 35v, kun jätimme ehkäisyn pois. Meni noin vuosi ja gynen kanssa tuli asia puheeksi, hän suositteli hoitoihin hakeutumista ja jotain lieviä hormonihoitoja, mutta kieltäydyin molemmista, koska ei oikeasti olisi haitannut vaikkemme lasta olisi saaneetkaan. Tulisin sitten kuitenkin raskaaksi suhteellisen pian tämän jälkeen ja nyt meillä on hyvin rakas puolivuotias vauva :) Eli minusta ei ole ollenkaan outoa ajatella noin vaan pidän itseäni hyvin onnekkaana, koska säästyin paljolta stressiltä ja surulta verrattuna ihmiseen, joka haluamalla haluaa lasta ja jolle lapsettomuus olisi katastrofi.
Täällä myös yksi samalla lailla ajatteleva pari. Me jätimme myöskin ehkäisyn pois ja poika tuli. Kiva kun tuli mutta oltaisiin selvitty ilmankin. Yksi riittää.
Hep. Minä sain lapsen suunnitellusti 22-vuotiaana, ja näin jälkeenpäin ajatellen olisin voinut olla aivan yhtä onnellinen myös lapsettomana. Äitiyttä on kestänyt nyt 16 vuotta (+raskaus), ja vaikka olen siihen tottunut, ei se ole tuonut mitään järisyttäviä onnentunteita, lähinnä siksi, että huolta ja vaikeuksia on ollut niin paljon enemmän. En koskaan saanut vauvakuumetta ja lapsiluku jäi yhteen. Olen tyytyväinen siitä, että kasvatustyö alkaa olla tehty.
Sama täällä, ikä ja kaikki. Tästä on nyt aika tarkalleen 8v kun noiden asioiden kanssa painiskelin... tulin sitten ekasta yrityksestä raskaaksi ja tuossa lattialla istuu maailman rakkain ekaluokkalainen ja katsoo telkkua❤. Niin ihanaa oli se vauva sitten kuitenkin saada että haluttiin tehdä vielä toinen. Sain kaksi ihanaa tyttöä joista olen onnellinen.
Meillä oli asenne "tulee jos on tullakseen", ei mitään isoa hinkua lisääntymiselle, mutta elämäntilanne sellainen, ettei haittaakaan. Napsahti heti kun jätin pilerit pois, joten kai se oli tarkoitettu.
Parin kuukauden päästä la ja raskaus ollut todella helppo tähän mennessä. En silti osaa hehkuttaa uusia vauvanvaatteita tai itkeä ihanille lastenvaunuille. Olen kuitenkin onnellinen ja ilmassa on sellaista positiivista jännitystä mitä lapsi tuo tullessaan. Miehen kanssa keskusteltu ja varauduttu ns. Pahimpaan koliikkien ja muiden suhteen. Koemme, että onnelliset ja virkeät vanhemmat ovat kulmakivi hyvälle pikkulapsiajalle. Mies on työtön, joten kykenee ottamaan todella paljon osaa vauvaankin.
Olen alle 30-vuotias.
Mukava kuulla, että niin monella on ollut samanlaisia mietteitä! Ehkä sitten eniten ääntä pitävät ne kunnolla haluamalla lasta haluavat, tai sitten vaan suurin osa tuttavapiiristäni kuuluu vain tuohon ryhmään.
Ap
Näin vähän aiheen ohi, mutta minusta oli aika erikoista miten joka taholta tuntui tulevan painostusta mennä hoitoihin tai edes selvittämään, miksei lasta kuulu. Gynenikin epäili, että tulisin katumaan päätöstä myöhemmin. Ja siskoni (jolle erehdyksissä kerroin asiasta) oli sitä mieltä, että jos lasta haluaa oikeasti, on valmis hoitoihin.
Ehkä tässä on taustalla juuri tuo, että monelle lapsettomuus olisi niin suuri suru, etteivät he ymmärrä, ettei se ole sitä kaikille.
4
Nro 3 täällä vielä. Vaikka lapsettomuus ei ole mulle kipeä aihe, en silti tykkää kun töissä puolitutut kyselevät, että jokos sinä kohta jäät äitiyslomalle. Mitä tuohon pitäisi vastata? Haluavatko he referaatin seksielämästäni vai? Sekin ärsyttää, että lasten hankkimista pidetään naiselle itsestäänselvyytenä. Ei mun mieskollegoilta udella tuollaisia.
Me ajateltiin juuri noin. Jätettiin ehkäisy pois sillä asenteella että jos tulee vauva niin hienoa, jos ei niin sekin on täysin ok. Kahden kuukauden päästä olin raskaana ja nyt meillä on maailman ihanin, rauhallisin ja hymyilevin tyttövauva ja jokainen päivä tuntuu upealta lahjalta. Lapsen saaminen olikin elämäni paras asia. :)