Lapsiperhearjen ihanuudet - onko niitä?

Voin kertoa että niin oli minullakin erittäin negatiivisia kokemuksia ja mitä olin vierestä seurannut lapsiperhearkea. Ainakin oma mieleni muuttui täysin kun saimme lapsen! Ensinnäkin lapsi on niin rakas ja ihana, hän kehittyy joka päivä ja hänen kehitystään on hienoa seurata. Pelkkä lapsen seurassa oleminen on mukavaa, voimme leikkiä ja ulkoilla yhdessä. Synttärit ja joulut ja muut juhlat ovat nyt oikeita juhlia :)

Onpa vaikea kysymys.. En ole koskaan edes miettinyt lapsiperhearkea negatiivisena asiana,  siihen vain kuuluu erilaisia juttuja kuin kahden aikuisen perheessä.

Olen tietysti väärä ihminen vastaamaan tähän kysymykseen, koska meillä on maatila ja siinä olen kiinni 24/7 eli ei voi noin vain lähteä minnekään. Lapsiakin on ajankuluessa tullut 7, joten en tiedä sellaisesta "kahden litran kattila" elämästä yhtään mitään..

Siis kaikki riippuu siitä, mitä sinä elämältäsi haluat ja kuinka sitä vietät nykyään. Jos arvostat rauhaa ja omaa tekemistä ja menemistä, niin lapset eivät sovi kuvaan, mutta jos suunnittelet ja mietit tekemisiäsi niin miksei. Miehelläkin voi olla omat mietteet lapsista ja heidän hoitoon osallistumisesta.

Ei minun elämääni ole lapset suuresti heilauttaneet, ovat vain tuonee siihen uusia vivahteita.

Sain ekan lapseni 33 v ja etukäteen olin varma että elämä lasten kanssa on jitetnkun ankeaa ja vaikeaa. No ei ollut.

Lapsi muuttaa kaiken mutta ei mitään. Lapsen jälkeen kaikissa asioissa tulee ottaa lapsi huomioon mutta ei tarvitse mennä lapsi edellä. On hyvä luoda vankat perussäännöt joista pidetään kiinni mutta muuten olla joustava ja utelias.

Lasten kanssa on kiva harrastaa ja touhuta. Täytyy ymmärtää että pikkulapsivaihe on lyhyt ja silloin kannattaa elämään asennoitua niin että kaikkeen ei ole aikaa ja mahdollisuutta. Kotielämästä kannattaa tehdä mukavaa ja miellyttävää eikä harmitella sitä.

Asenne ratkaisee tässäkin!

Minulla on varmaan aika jo kullannut monia muistoja, kun lapseni ovat täysi-ikäisiä, nuoria aikuisia jo. Mutta lapsiperheen ihanuudet ovat nyt mielessäni muistoina sellaisina pikkuisina annospaloina, mukavina vapaan viikonlopun (olemme olleet aina vuorotyöläisiä) herkkuaamiaisina, joilloin lapset saivat olla mukana laittamassa kullekin jotain spesiaalisyötävää, tai pyörälläajamisen oppimispäivä, legorakentelua. Meillä oli onnea, ei juurikaan sairastelua, ei muutenkaan vaikeuksia taloudellisesti, joten ei ole ollut raskaita aikoja. Vauva-ajat ovat jo niin kaukana takanapäin, että niitä en tohdi enää hehkuttaa, olen luultavasti unohtanut ikävät puolet melko tehokkaasti. Olihan se hienoa juuri se kasvun ja kehityksen todistaminen.

Mielestäni elämä muuttui kyllä aika paljon lasten saamisen myötä, mutta niin sen minusta piti mennäkin.  

Minä saan suunnatonta iloa, kun lapset oppivat uusia asioita. Esim. nuorempi 3-vuotias oppi hienosti luistelemaan tänä talvena, on tosi innostunut kirjaimista ja numeroista. Miltei päivittäin on hauskoja hetkiä uusien oivallusten parissa. 

Elämänpiiri on myös laajentunut puisto- ja naapurikontakteineen valtavasti. Tämä on hyvä vaihe, kun lapset ovat jo monella tapaa omatoimisia -- pukevat ja riisuvat pienen avun kanssa itsenäisesti, käyvät vessassa, syövät itse jne. 

Ihan pienten kanssa on raskaampaa, mutta hyvällä muistelen ihan vauva-aikojakin. Kohta siihen on paluu. Kesällä syntyy kolmas. 

Jos miehesi mielestä lapsensaaminen ei muuta elämää mitenkään, älä ryhdy ollenkaan. Olet ihan yksin vauvanhoidossa kun miehesi lojuu työpaikalla "ylitöissä", kääntyy kotona hakeakseen pesemäsi urheiluvarusteet ja jatkaa matkaa harrastuksiinsa. Sitten kun ei olisi töitä tai harrastuksia, hänen on päästävä rentoutumaan kavereiden kanssa ravintolaan tai viikonlopuksi jonkun kaveriporukan mökille.

Keskustele miehesi kanssa valmis suunnitelma lapsen hoidon vuorottelusta ensimmäisen kolmen vuoden ajalle, suunnitelkaa myös se, miten kotihoito rahoitetaan, ja kuka maksaa kulut.

Lapsen ilo, nauru, uuden oppiminen. Se hetki, kun tajuan olevani lapselleni se tärkein. Joka aamu lapsi herää hymyillen vierestäni, eikä aamuherätys haittaa. Se valtava rakkauden määrä, mitä voi kokea lasta kohtaan <3

Vierailija kirjoitti:

Jos miehesi mielestä lapsensaaminen ei muuta elämää mitenkään, älä ryhdy ollenkaan. Olet ihan yksin vauvanhoidossa kun miehesi lojuu työpaikalla "ylitöissä", kääntyy kotona hakeakseen pesemäsi urheiluvarusteet ja jatkaa matkaa harrastuksiinsa. Sitten kun ei olisi töitä tai harrastuksia, hänen on päästävä rentoutumaan kavereiden kanssa ravintolaan tai viikonlopuksi jonkun kaveriporukan mökille.

Keskustele miehesi kanssa valmis suunnitelma lapsen hoidon vuorottelusta ensimmäisen kolmen vuoden ajalle, suunnitelkaa myös se, miten kotihoito rahoitetaan, ja kuka maksaa kulut.

Olemme asiasta jo jonkin verran keskustelleet. Jos saisimme vauvan, palaisin töihin kun vauva täyttää vuoden ja mieheni jäisi sitten hoitamaan lasta kotiin. Hän haluaisi itse jäädä (ainakin nyt omien sanojen mukaan).

Olen monet kerrat läksyttänyt miestäni ja hänen kavereitaan illanistujaisissa (ovat muuten 29-30v lapsettomia vielä mutta pitkissä suhteissa) kun miehet ovat naureskelleet ettei arki muutu ja kuinka on väärin jos työssä käyvä isä joutuu työpäivän jälkeen hoitamaan lasta eikä saa levätä. Tähän olen todennut, että milloin se äidin lepoaika sitten on ja milloin isä luo vauvaan suhdetta.

Meillä kotona on siis kaksi ääripäätä - minä liian realistisena ja mies omassa kuplassaan.

T.AP

Yhdyn edelliseen kommenttiin, lapsi on oltava sinun ja miehen yhteinen toive ja molemmat ymmärtävät, että vastuu on sekä isällä että äidillä. Työn ja lapsiperhearjen yhdistäminen on vaikeaa.

Lasten saaminen muuttaa elämää paljon, asiat saa uusia tärkeysjärjestyksiö. Oman lapsen kasvun ja kehityksen seuraaminen on huikean ihanaa. En itsekään potenut mitään suurta vauvakuumetta, mutta rakkaus lapsiin (2kpl) syntyi helposti.

Nyt omat lapset jo teinejä, täytyy sanoa että en vaihtaisi tätä pikkulapsiaikaan, vaikka omat kuviot on murkkujenkin kanssa. Joka iässä on haasteet ja ilot

Rakkaus. Mitä tahansa lapsi tekee, rakastat häntä. En tiennyt aiemmin voivani rakastaa toista ja antaa anteeksi, vaikka kuinka hankaloittaisi elämääni.

Miksi aloitukseni saa alapeukkuja?

Tiedän kyllä, että kyse on pitkälti asenteesta - ja sitä yritän itsessäni muuttaa ja saada näkökulmaa niihin positiivisin asioihin joita varmasti on enemmän kuin negatiivisia, kun niin monet lapsia tekevät.

T. AP

Päivääkään en vaihtaisi pois ☺ Elämäni parhaat muistot syntyvät pienten taaperoiden kanssa.

Kyllä ne lapset on tässä paras puoli. Ne on ihania ja rakkaita. Ne on enimmäkseen kuitenkin mukavia, joskus tietysti käyttäytyvät kuin ,noh, keskenkasvuiset kakarat mutta se kuuluu asiaan.

Pikkulapsiperheen arjessa ei sinänsä ole juuri mitään hohdokasta kotitöineen ja kuskaamisineen, samaa rutiinia päivästä toiseen. Hauskuutta siihen tuo lasten kanssa yhdessä tekeminen ja normaalirutiineja pilkkovat retket, uimareissut ja lapsivapaat hetket.

Just tänään iloa tuo kun totesin aamulla että pesin jo 4-5koneellista pyykkiä eilen niin nyt ei tarvi siihen ryhtyä, lisäksi mies näköjään siivosi keittiön eilen. Ihana päivä sitäpaitsi ulkona, aamupalan jälkeen lähdetään lähimetsiin tonkimaan luontoa ja etsimään kevään merkkejä.

Rakkaus lasta kohtaan.

Mutta arki on raskaampaa joka kantilta katsottuna. Ei omaa aikaa, jatkuvaa passaamista ja palvelemista, lapsen tarpeisiin vastaamista, omien tarpeiden syrjään laittamista. Joutuu unohtamaan paljon itseään, omia toiveita, haluja, tarpeita. Parisuhde kärsii, ihan tilastollisestikin onnellisuus laskee.

Ihmiset pitävät erilaisista asioista. Moni pitäisi arkeana ihan hirveänä, minulle tämä on ihan toteutunut unelma. Juuri tätä olen halunnut. Käyn töissä, tulen kotiin, pienin alkaa heti selittää mitä koulussa on tapahtunut ja tunkee läksykirjoja tarkistettavaksi ennen kuin saan takkia pois päätä. Teen perusruokaa, lapset auttavat yleensä (joskus saa isompaa käskeä). Syödään. Vien lapsia harrastuksiin, joka ilta jotain. Välillä jään odottamaan tai käyn kaupassa. Kotona kotitöitä. Nykyisin osa hoituu lastenkin toimesta, kunhan muistaa muistuttaa (pienempi hoksaa itsekin). Iltapala. Sauna miehen kanssa aika usein. Telkkaria ja juttelua hetki. Pienemmälle iltasatu. Nukkumaan. Yön jälkeen aamupala pöytään ja moikat lapsille. Mies työskentelee "eri rytmissä", joten häntä ei arkena hirveästi näe. Hakee kyllä lapsia joskus harrastuksista töistä tullessaan klo 19-20. On ollut lasten ollessa pieniä tosi kätevää, että isä on aamuisin kotona, eikä lasten tarvitse lähteä yksin kouluun.

Onhan midänkin perheessä niitä valokuvissa näkyviä "postikorttihetkiä". Kun koko perhe punaposkisina käristää makkaraa laavulla, on käymässä museossa, rannalla tai kesäisessä hupilandiassa. Näitä kuvia on kiva katsoa ja niistä tilanteista varmaan jää monenlaista mieleen lapsillekin. Mä en kuitenkaan erityisesti odota noita viikon tai vuoden huippukohtia, vaan tuo edellä kuvattu tavisarki on sitä ihanaa minulle. Kahdenkeskinen juttelu lapsen kanssa autossa tai saunassa on ihan suosikkejani.

Ne omat lapset on vaan niin upeita (ihan taviksia varmaan muiden silmissä). En erityisemmin ole kiinnostunut muista lapsista, mutta omat vaan on niin ihania ja suhde heihin on minulle tosi tärkeä. Eli arki on ihanaa noin kokonaisuutena! Joku toinen pitäisi tätä tappavan tylsänä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ne lapset on tässä paras puoli. Ne on ihania ja rakkaita. Ne on enimmäkseen kuitenkin mukavia, joskus tietysti käyttäytyvät kuin ,noh, keskenkasvuiset kakarat mutta se kuuluu asiaan.

Pikkulapsiperheen arjessa ei sinänsä ole juuri mitään hohdokasta kotitöineen ja kuskaamisineen, samaa rutiinia päivästä toiseen. Hauskuutta siihen tuo lasten kanssa yhdessä tekeminen ja normaalirutiineja pilkkovat retket, uimareissut ja lapsivapaat hetket.

Just tänään iloa tuo kun totesin aamulla että pesin jo 4-5koneellista pyykkiä eilen niin nyt ei tarvi siihen ryhtyä, lisäksi mies näköjään siivosi keittiön eilen. Ihana päivä sitäpaitsi ulkona, aamupalan jälkeen lähdetään lähimetsiin tonkimaan luontoa ja etsimään kevään merkkejä.

Tässäpä ydin: parasta lapsiperheessä ovat lapsivapaat hetket ja iloa tuo kun pesi jo eilen kaikki 5 koneellista pyykkiä 😂 Alkoi naurattamaan, mutta hyvin realistinen kuvaus.

Minusta tässä on usein se sävy, näissä keskusteluissa, että lapsen hoitamisesta tehdään "kilpailu" tai "työ". Jos miettii miten kahdestaan asuvat parit elävät, he kuitenkin kai enimmäkseen ajattelevat ja haluavat sanoa elävänsä yhdessä, tekevänsä asioita yhdessä (no tietysti opiskelut ja työt tehdään "itse") mutta muu aika on sitä yhteistä elämää. Sitten kun mietitään lapsen saamista elämä muuttuukin jo ajatuksissa "äidin elämäksi", äiti hoitaa ja isä sitten "auttaa" ja "osallistuu" ja kummankin pitää saada omaa aikaa. 

Jos ajattelisi, että kun lapsi on tullut perheeseen, olisi se yhteinen elämä lapsen kanssa. Ei olisi sitä, että vuoronperään nyt hoidetaan sitä lasta, vaan elettäisiin yhteistä perhe-elämää. Se voi kuulostaa sanojen vääntelyltä, mutta minusta siinä on eroa. Ja se voi vaikuttaa siihen, miten ylipäätään ajattelee lapsiperhe-elämästä. Kun se on heidän kaikkien yhteistä elämää, ei lapsen ympärillä vuoronperään hyörivien aikuisten piirileikkiä, että kuka tätä kääröä nyt "joutuu hoitamaan". 

4

Sä keskityt nyt ehkä vähän liikaa siihen vauva ja taaperoaikaan, ei se lapsi ikuisesti ole vauva ja arki helpottuu kyllä. Parisuhteelle ekat pari vuotta on hankalia kyllä mutta sekin menee kyllä kun kumpikin luottaa siihen ettei se oo pysyvä tila vaan yksi elämänvaihe, myötä- ja vastamäessä ja silleen

Mitä ihmettä??

Sulla on käynyt ihme tsäkä, jos et ketään lapsiperhettä tunne.

Lapset mitään vitun lemmikkejä ole, joita sulle mainostetaan; tää rotu ei kuolaa, tästä ei lähde karvaa, tää on hyvin perhekeskeinen....

Haista nyt pitkä paska lapsellinen eukko.

Voi voi. Lapsen hankinta-arvo perustuu tässä ap:n suhteessa siis saavutettuihin hyötyihin verrattuna menetettyihin etuihin.. ehkä parempi olla hankkimatta teidän lapsia.. eniten huvittaa "sovitut asiat" kuten minä olen vuoden kotona ja sitten mies on sen ja sen verran. Kertoo juuri siitä, että ei ole edes tietoa mistä pitäisi puhua ennen lasten hankintaa.

Aloittakaa siitä, että rakastatteko toisianne niin paljon, että pysytte yhdessä vaikka olisitte molemmat samalla hetkellä kuoleman väsyneitä, kyllästyneitä ja toisianne loukanneita? Pystyttekö sanomaan muulle maailmalle hetkeksi hei hei ilman riitaa tai just tuota "mikään ei muutu" asennetta. Hyväksyttekö ettei huoletonta päivää enää tule. Kestättekö ajatuksen et väsymys ei ole mikään tekosyy olla tekemättä mitään vaan se nyt vaan on olotila joka kestää noin 2 ekaa vuotta välillä pahemmin välillä vähemmän. Miksi haluatte lapsia? Mitä omasta mielestänne on vanhemmuus? Missä olette ajatelleet joustaa ja missä ette? (Koska nämä ei joustot on sitten pahimmat riidat sitten)

Meillä on kahdesta lapsesta huolimatta ihana elämä, mitään en vaihtaisi. On omaa aikaa, parisuhdeaikaa ja perheaikaa. Luonnollisesti perheaikaa ylivoimaisesti eniten. E vaihtaisi pois.