Lue keskustelun säännöt.
Onko muilla parisuhteessa olevilla tällaista "elämäntapaa"?
11.03.2017 |
Olen asunut mieheni kanssa vuoden yhdessä, seurustelua on takana 2 vuotta. Olen tänä aikana nähnyt miehen kavereista muutaman. Pelkästään piti tervehtiä. Kumpikaan meistä ei mielellään haluaisi toista kertaa siihen tilanteeseen, että minä näkisin hänen kavereitaan.
Mieheni syy on se, että suurin osa kavereista on vain sellaisia tuttavia joihin ei ole erityistä suhdetta. Joten turha minuakaan on heille esitellä. Lisäksi mies pitää ajatusta ahdistavana. Minunkin mielestäni olisi liian ahdistavaa nähdä miehen kavereita. Sain traumoja jo siitä tervehtimisestä. Itselläni ei kavereita ole.
Onko kenelläkään muilla samanlaisia ajatuksia ja kokemuksia?
Kommentit (34)
Vierailija kirjoitti:
No ei ole. Me vietetään aikaa molempien kavereiden kanssa. Osa miehen kavereista on nykyään mun kavereita, tapaan ilman miestä. Samoin mun kavereilla voi olla viestittelyä/neuvojen/avun kyselyä mun mieheltä. 3 vuotta yhdessä.
Ihan kivalta tavalta kuulostaa. :) Varmaan suurin osa parisuhteista tuollaisia. Ei sillä ulkopuolisiin ole vaikutusta, jokainen elää siten mikä tuntuu hyvältä. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiinnostaisi muuten tietää miksi aloitus sai paljon alapeukkuja, onko siinä jotain jota ette hyväksy tai ymmärrä? Onko aihe ns kielletty? ap
No, varmasti sovitte toisillenne hyvin, jos kummankin mielestä on ahdistavaa tervehtiä ihmisiä.
8 vuotta suhdetta takana. Emme vietä aikaa yhdessä kummankaan kavereiden kanssa. Molemmat tapaa kaverinsa ja sukunsa ihan itsekseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulistatte vähän omituisilta tyypeiltä, sinä sekä miehesi. Vaikea kuvitella ettei tapaisi miehen kavereita pidemmässä parisuhteessa. Huh huh, kaikenlaisia tyyppejä näköjään löytyy ...
:D Eihän tää alottaja tosissaan voi olla, provo, mutta aikamoisia tyyppejä jos ei kummallakaan oo hyviä ystäviä. Köyhää elämää sanoisin. Ystäväthän on elämän suola kumppanin lisäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa lähinnä sinun elämäntavaltasi, koska sinulla ei muutenkaan ole kavereita. Etkö halua kavereita? Onko sinulla joskus ollut sellaisia? Ne asiat alkoivat eniten mietityttää.
Loukkaantuisin, jos mieheni ei haluaisi esitellä minua kavereilleen, mutta jos et itsekään halua heitä tavata niin teidän tapauksessanne varmaan hyvä ratkaisu.
Vierailija kirjoitti:
No, varmasti sovitte toisillenne hyvin, jos kummankin mielestä on ahdistavaa tervehtiä ihmisiä.
Niin, onhan tästä sosiaalisten tilanteiden pelosta aina harmia (minulla myös normaalia vaikeampi valikoiva puhumattomuus todettu lapsena) mutta onneksi löytyi mies joka ymmärtää. Yhdessä ollaan saatu halua olla välillä rohkeampia, tuemme toisiamme vaikeissa tilanteissa.
Eivätpä muuten miehen kaveritkaan ole minua halunneet nähdä, joskus kyselleet miksei minua otettu mukaan juomaan kaljaa (en juo alkoholia). Kuulema juoruja myös liikkuu, ihmetellään piilotteleeko mies minua. Välillä tunnen vihaa tuollaisia ihmisiä kohtaan. Keskittyisivät omaan elämäänsä. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No me ei myöskään vietetä toistemme kavereiden kanssa aikaa. Ollaan kyllä tavattu, mutta aikaa ei vietetä.
10 v. yhdessä. Joku kaveripariskunta kyllä vois olla ihan kiva, mutta ei vaan ole klikannut kenenkään kanssa niin.
Erikoistahan tuo on, mutta jos molemmat haluaa elää noin, niin mikäs siinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö teillä kummallakaan ole ystäviä? Miehen kavereiden moikkaaminen oli ahdistavaa? Olette varmaan vähän omituisia tyyppejä. Mutta eipä siinä mitään. Mieheni kanssa seurusteltu 6v ja suurimmaksi osaksi molemmat tapaa omia kavereitaan yksin. Mutta kyllä minä välillä mieheni kavereita nään kun tulevat esim peli-iltaa pitämään meille.
Vierailija kirjoitti:
Kuulistatte vähän omituisilta tyypeiltä, sinä sekä miehesi. Vaikea kuvitella ettei tapaisi miehen kavereita pidemmässä parisuhteessa. Huh huh, kaikenlaisia tyyppejä näköjään löytyy ...
Omituisen tyypin määritelmä =Pelkää sosiaalisia tilanteita? Ok... Outoa että tällä palstalla on keskusteluja joissa ihmiset kertovat olevansa ujoja/introverttejä ja saavat sitten paljon ymmärrystä. Kun kerron konkreettisen esimerkin haukutaan hulluksi. Tämä keskustelu on todiste siitä, että ihmiset eivät hyväksy erilaisuutta (joka ei edes lakia riko). Kaikki lytätään mitä ei itse tunne ja tee. Ei yllätä. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tarkoituksella jättää kertomatta, mikä niissä kavereissa on niin ihmeellistä. Jos avaat asiaa, niin voidaan kommentoida.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, varmasti sovitte toisillenne hyvin, jos kummankin mielestä on ahdistavaa tervehtiä ihmisiä.
Niin, onhan tästä sosiaalisten tilanteiden pelosta aina harmia (minulla myös normaalia vaikeampi valikoiva puhumattomuus todettu lapsena) mutta onneksi löytyi mies joka ymmärtää. Yhdessä ollaan saatu halua olla välillä rohkeampia, tuemme toisiamme vaikeissa tilanteissa.
Eivätpä muuten miehen kaveritkaan ole minua halunneet nähdä, joskus kyselleet miksei minua otettu mukaan juomaan kaljaa (en juo alkoholia). Kuulema juoruja myös liikkuu, ihmetellään piilotteleeko mies minua. Välillä tunnen vihaa tuollaisia ihmisiä kohtaan. Keskittyisivät omaan elämäänsä. ap
Tää olis kannattanut kertoa heti aloitusviestissä, selventää aika paljon asiaa. Tosin arvasin kyllä, että varamaan jonkulainen ongelma taustalla, koska kuulostaa niin erikoiselta. Voisko se miehesi vaikka selittää, että sulla tällaiset diagnoosit, siksi at halua tavata? Vai pahentaisiko se vaan juoruamista?
Ap, eläkää omaa elämäänne teille sopivalla tavalla. On hienoa, että olette löytäneet toisenne ja tuette toisianne.
Saatte olla juuri niin paljon omissa oloissanne, kun haluatte. Ette tarvitse siihen lupaa av-raadilta :-)
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa lähinnä sinun elämäntavaltasi, koska sinulla ei muutenkaan ole kavereita. Etkö halua kavereita? Onko sinulla joskus ollut sellaisia? Ne asiat alkoivat eniten mietityttää.
Loukkaantuisin, jos mieheni ei haluaisi esitellä minua kavereilleen, mutta jos et itsekään halua heitä tavata niin teidän tapauksessanne varmaan hyvä ratkaisu.
En halua kavereita. Mieheni riittää mainiosti. En silti tukahduta häntä seurallani, hän saa olla ihan niin paljon yksin/poissa kotoa kuin haluaa. Koulukavereita oli alakoulussa. Silloin olin vielä suht normaalilla tavalla sosiaalinen.
näistä asioista onkin hyvä puhua puolison kanssa. Joskus käy niin ikävästi, että molemmilla on päinvastaiset käsitykset jostakin. Välillä mietin suuttuvatko kaikki jos en näe mieheni kavereita, mutta sitten muistutan itseäni siitä että saan itse tehdä valintoja. ap
No. Noin lyhyestä viestistä tulee jo outo olo. Kun teillä ei ole sosiaalista verkostoa parisuhteen ulkopuolella, puhumattomuutta ja sinulla vielä selektiivinen mutismi, niin onhan tossa isoja riskejä parisuhdedynamiikkaan. Käännytte sisäänpäin ja koette sitten uhkaksi muiden aivan normaalin ihmetyksen. Tai sitten ne miehen kaverit eivät ole hyvää seuraa. Tuossa on riskejä, että valtasuhteet vääristyy parisuhteessa. Todennäköisesti elämässänne on muitakin riskitekijöitä, mielenterveysongelmia, toimintakyvyn alentumaa, työttömyyttä, toimeentulon ongelmia, traumaattista lapsuutta, hankalia perhesuhteita ja kesken jääneitä koulutuksia. Tämän kaiken vuoksi on tärkeää, että sinä heräät tosiaan pohtimaan tilannetta. Olisi hyvä, jos voisit jotekin vaihtoehtoisia reittejä pitkin koettaa solmia kontakteja toisiin ihmisiin. Vaikka netin kautta. Tai teet itsellesi säännöllisiä rutiineja, joiden vuoksi liikut pois kodista ja teet muita juttuja kuin olet tämän kumppanin kanssa. Siis tyyliin käyt kirjastossa, ryhdyt harrastamaan jotain, missä ei välttämättä sitten tarvitse olla sinulle vaikealla tavalla kontaktissa, mutta teet jotain omaa, mistä tulee hyvä olo ja siellä on muita ihmisiä. Vaikka jollekin voimauttavan valokuvauksen kurssille tai maalaamaan? Jotain, että ilmaiset itseäsi. Se suhde kumppaniin ei riitä. Jotta se voisi kukoistaa, tarvitset sen ulkopuolisen kiinnostuksen, kiintopisteitä, ihmissuhteita, intohimon, ystäviä, jotain ja oman identiteettisi sopusoinnussa kaikkien näiden kesken. Tsemppiä matkaan!
Vierailija kirjoitti:
Eikö teillä kummallakaan ole ystäviä? Miehen kavereiden moikkaaminen oli ahdistavaa? Olette varmaan vähän omituisia tyyppejä. Mutta eipä siinä mitään. Mieheni kanssa seurusteltu 6v ja suurimmaksi osaksi molemmat tapaa omia kavereitaan yksin. Mutta kyllä minä välillä mieheni kavereita nään kun tulevat esim peli-iltaa pitämään meille.
Mieheni parhaita kavereita voi kai kutsua ystäviksi. Eivät kyllä näe päivittäin ja puheenaiheet harvoin syvällisiä. Moikkaaminen on ahdistavaa jos joutuu koko ajan miettimään minne katsoo, millä äänensävyllä pitää tervehtiä, miten tilanteesta pääsee pois jne. Pelkään vaan ihmisiä ja häpeän puhumista vieraiden kuullen. Aika perus sosiaalisten tilanteiden pelko ja puhumattomuus kyseessä. Ei herätä ihmetystä niissä jotka ovat asiasta tietoisia.
Miehen kavereita näinkin sen vuoksi kun päätettiin yhdessä kutsua heidät tänne viettämään peli-hetkeä. Minä olin huoneessani (ovi auki) peloissani, mitä he ajattelevat minusta. Nyt melkein vuoden päästä tapahtumasta hävettää koko vierailu suunnattomasti. Nykyisin miehelläni ei ole konsolia jolla tykkäävät pelata, joten pelaamisen varjolla ei voisi enää kutsua vierailijoita. Mikä tavallaan on helpottavaa. Ahdistaa kuitenkin se, että sosiaaliset normit pakottavat näkemään vieraita ihmisiä. Pitää joko unohtaa normit tai joutua tulevaisuudessa kokemaan tosi noloja tilanteita. ap
No ei ole. Me vietetään aikaa molempien kavereiden kanssa. Osa miehen kavereista on nykyään mun kavereita, tapaan ilman miestä. Samoin mun kavereilla voi olla viestittelyä/neuvojen/avun kyselyä mun mieheltä. 3 vuotta yhdessä.