Oletko koskaan soittanut puhelinkopista tai jonottanut vuoroasi puhelinkoppiin?
Se kolikoiden keräys, miettiminen miten pitkään puheluun ne riittävät ja se puhelinkopin joskus kusinenkin haju. Kuitenkin parhaita hetkiä viikossa, kun kotiin soitin äitille että ihan hyvin menee..=)
Ja se ärsytys kopin ulkopuolella, kun jonkun puhelu vain kesti ja kesti. Olin kateellinen, miten sen kolikot voikin riittää niin pitkään puheluun.
Kommentit (30)
Illan hämärässä lämpimässä kesäyössä, oi niitä aikoja. Viileä luuri, stadilaisen puhelinkopin jäljittelemätön haju. Puhelinluettelo repaleisine sivuineen. Kopin seinään kajalilla vetäisty numero. Soittoja miehille ja frendeille, treffien sopimista. Ja samoin se ilmoitus bänistä. "Mä oon täs vähän miettiny..."
Aika vähän tuli puhelinkopeista soiteltua mitään oikeita puheluita. Mut joskus 12-vuotiaana keksin, että kopeista voi soittaa naisille ilmaisiin senssinumeroihin, niihin sit kavereiden kanssa soiteltiin vaikka kuinka. Ihan täydestä tuntui menevän esimurrosikäisten poikien hiljainen ääni naisen äänestä... Myöhemmin on vähän käynyt sääliks niitä puhelun toisessa päässä olleita miehiä, jotka on kuitenkin maksaneet ihan selvää rahaa puheluistaan. Sovittiin treffejäkin ties minne, ukkoparat on ajelleet pahimmillaan satoja kilometrejä olemattomien naisten perässä.
Muistan palelemisen näissä puhelinkopeissa.
Kehitystä ja pieniä taskupuhelimia ennusteltiin jo 70-luvulla.
Vierailija kirjoitti:
Olen paljon!
Hauska kysymys ap.
Myös ulkomailla reissatessa soitin puhelinkopeista äidille ehkä pari kertaa viikossa :).
Kai äidit silloinkin olivat sydän syrjällään lastensa perään, mutta ei ollut vaihtoehtoja.
Joskus nuoruudenaikainen poikaystävä soitti eräältä reissulta veljelleen lätkätuloksia. Rähisin kun se söi matkabudjettia :D.
N49v
Olin just saanut ajokortin ja kun ajelin töistä omaan kotiini, piti pysähtyä kotini läheiselle puhelinkopille soittamaan äidille, että olin päässyt kotiin ilman kolaria. Siinä kopilla oli usein jonoa, kun vieressä oli talo, jossa asui paljon opiskelijoita. Kerran kopissa oli joku puusilmä lavertelemassa, kuulin ulos asti, että jaaritteli ja kikatteli jotain tyhjänpäiväistä. Jono ulkopuolella kasvoi kasvamistaan, mutta se ei tätä, murteesta päätellen, savolaisneitoa häirinnyt. Lopulta kiskaisin oven auki ja komensin sen ulos, manaten mielessäni ihmiskunnan typeryyttä ja äitini hölmöyttä.
Joo, pilapuheluita soitettiin kaverin kans kun oltiin ihan pikkutyttöjä.
Kyllä! Opiskeluaikoina käytin puhelinkorttia ja niitä (tyhjiä) vaihtelemalla sai puhuttua vaikka miten pitkään. Luksusta oli kun soluasunnossa oli yhteiskäytössä kolikkopuhelin sisällä :) 93-97
Toki, ja paljon. Turun pääpostin eli Posti-ja Telelaitoksen tiloissa oli vieläpä semmoinen puhelinkoppirivistö, kiinteitä, äänieristettyjä koppeja, joihin mentiin soittamaan ja sitten maksettiin kassatädille puhelun hinta. Ei ollut kustannuspaineita.
Puhelinkoppien aluset tuli myös pikkupoikana pengottua, sieltä löytyi aina pudonneita kolikoita.
Yhden markan arvoisen puhelun pystyi soittamaan ilmaiseksi Abloyavaimella, ja koska rikos on vanhentunut, niin voin sen kertoa:
Abloyavain laitettiin kuulokkeen mikrofoniosan säleiköstä siten että se kosketti sisällä olevaa metallia.
Valittiin numero
Kun toisessa päässä vastattiin niin Abloyavaimella kosketettiin kuulokekoukkua. Tämä sitten maadoitti jonkun piirin ja linja avautui. Tällä "AbloyMarkalla" ehti paikallispuhelua pitää jonkin aikaa, eli sopia tapaamisesta ym.
Voi nuoruuden koiruutta...
Vierailija kirjoitti:
Kun soitin poikaystävälle armeijaan, kesken kaappitarkastuksen 😂
Sotilaskodissa oli yksi kolikkopuhelin ja pelkästään alokkaita oli samalla linnakkeella yli sata. Sotilaskotiin päästettiin vain muutamana iltana viikossa sitten kun aliupseerit olivat syöneet munkkinsa ja soittaneet omat puhelunsa. Puhelinjono oli usein niin pitkä, että monelta jäi soittomahdollisuus saamatta. Muutenkaan ei tullut mieleen kauheasti luritella lemmestä tai muustakaan, kun selän takana seisoi 40 nuorta miestä vuoroaan odottamassa. Siihen aikan armeijassa ei yksityisyytä tunnettu muutenkaan, vasta vuosia myöhemmin Elisabeth Rehnin aloitteesta WC-pyttyjen väliin pystytettiin sermit.
Vielä 2000-luvun alussa oli puhelinkoppeja, myös kolikoilla toimivia. Jouduin pari kertaa käyttämään.
Talvella koppi huurustui ja siinä oli kuurankukkia. Siellä oli tosiaan lievä virtsan haju. Kaikki äänet kopin sisällä kuuluivat terävinä, esim. kolikoiden laskeminen, takin suhina, luurin irrottaminen. Kopin seinät eristivät yllättävän hyvin ulkopuolisia kaupungin ääniä.
Käytin puhelinkoppia vain hätätilanteessa, esim. jos kännykälleni oli käynyt jotain ja piti soittaa vanhemmille. Se kun äitini vastasi langan toisessa päässä, toi onnistumisen tunteen. Koin nimittäin puhelinkopista soittamisen aina vähän epävarmaksi (entä jos puhelin on rikottu? kolikkoautomaatti ei toimi? puhelin ei enää kuulu verkkoon?).
Olen soittanut, koskaan ei tarvinnut jonottaa. Iskä osti mulle aina puhelinkortin, jolla sain soitettua kotiin tai työpaikalle, jos oli tarvetta. Vuonna 2001 sain oman kännykän ja niin loppu puhelinkoppien tarve. Silloin taisi viimeiset kopitkin hävitä.