Pitkässä parisuhteessa elävät - kysymys teille

Niinhän sitä ensimmäisessä, 20-vuotiaana aloitetussa avoliitossa kävi, että kasvettiin yhdessä aikuisiksi ja valitettavasti erilleen. Tämä 30:nä aloitettu on kestänyt jo tuplasti pidempään. Ja näin näyttää menneen suurimmalla osalla kavereistanikin.

Eipä sitä voi tietää etukäteen.

Se minuakin kiinnostaisi.

Minä olin alle parikymppinen, kun aloitimme seurustelun. Tuosta on aikaa yli 30 vuotta. Kumpikin on muuttunut, mutta onneksi ei väärään suuntaan. Välillä oli vaikeita vuosia, mutta niistä päästiin yli ja parisuhde voi hyvin.

Minusta on kyllä hyvä, että naimisissa ei ole pakko olla vaan voi erota, jos parisuhteessa voi huonosti. Hampaat irvessä yhdessä pysyminen ei saa aikaan kuin onnettoman perheen lapsia myöten.

Arvomaailma on kuitenkin aika sama. Menin naimisiin 20-vuotiaana ja nyt olen 49. Ehkä olemme osanneet keskustella asioista ja olemme antaneet tilaa toisillemme. Toisinaan tuntuu siltä, että rakastuu aina uudelleen. Toisen on oppinut tuntemaan todella hyvin, mutta silti on opittavaa. Ei voisi kuvitella aloittaa alusta jonkun toisen kanssa. Se olisi sama kuin opetella viinin maistelu nollilta.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin alle parikymppinen, kun aloitimme seurustelun. Tuosta on aikaa yli 30 vuotta. Kumpikin on muuttunut, mutta onneksi ei väärään suuntaan. Välillä oli vaikeita vuosia, mutta niistä päästiin yli ja parisuhde voi hyvin.

Minusta on kyllä hyvä, että naimisissa ei ole pakko olla vaan voi erota, jos parisuhteessa voi huonosti. Hampaat irvessä yhdessä pysyminen ei saa aikaan kuin onnettoman perheen lapsia myöten.

Onneksi olkoon! Kyllä se liitto vaatii työtä ja yhteen hiileen puhaltamista. Mikäli molemmat eivät huolla liittoa, ei se tule toimimaankaan. Avioliitto ei sovi ihmiselle, joka haluaa uusia kokemuksia ja ei ole valmis mukautumaan suhteeseen. Välillä toisen on annettava periksi.

Kaikki muuttuvat läpi elämän, ei kai se ole tarkoituskaan pysyä samanlaisena. Tärkeintä lienee se, että muututaan samaan suuntaan.

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä nyt 7v vuodet 23-30 ja olen kyllä muuttunut hyvin paljon mutta niin on miehenikin.

Tulevaisuus on tuntematon.

Vaimoni ei ole kaverini, bestikseni tai muukaan sielunkumppani. Ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaan. Meillä on yhtäläiset arvot ja rakennamme tulevaisuutta yhteisin voimin. Niin ja pannaan myös, koska olemme eläimiä.

Tuuria tarvitaan.

Itse rakastuin sielunkumppaniini ja hän minuun 15-vuotiaana. Olimme toisillemme ensimmäiset. Ihme kyllä selvisimme itsenäistymisen vuodet, opiskelut, vanhemmiksi tulemisen, talon rakentamisen, velat.

Emme selvinneet toisen puolison bipolaaritaudista, joka vaaransi myös lapsia.

Ei minulta ole kysytty, että rakastanko vaan tahdonko rakastaa. Vastasin myöntävästi ja yhä yli 25 vuoden jälkeen kyse on enemmän tahtomisesta kuin tunteesta.

Olemme aikuistuneet yhdessä, vanhentuneetkin. Meillä on yhteinen arvopohja, samankaltainen lapsuus - tällaiset lapset leikkivät yhdessä parhaiten. Olemme oppineet hyväksymään toistemme virheet ja toisaalta ilahtuneet jokaisesta ylllätyksestä, joita näiden vuosien jälkeen vieläkin on.

Minulla olisi monta syytä erota, jos niin päättäisin tehdä, mutta paljon enemmän syitä olla eroamatta. Ei kukaan takaa, että seuraava kumppani olisi unelmieni prinssi, mutta takuuvarmasti tämä nykyinen on tuttu ja turvallinen kartanonherra.

Kyllä elämän loppuun asti kestävää rakkautta on - joutsenilla. Mutta mitä tuollaista kannattaa etukäteen murehtia? Jos on toiseen rakastunut niin ei kai siinä muutakaan voi kuin katsoa mitä siitä tulee?

Yhteiset tavoitteet, molempia tyydyttävä arki, toisen lievien kriisien sietäminen ja asioista keskusteleminen . Olemme olleet yhdessä pian 19 v, tapasimme kun olin 25 ja mies 22.

Tietysti myös jälkeläisen kasvatus yhdistää.

Anteeksi kun vastaan tähän, vaikka erosin juuri. Olimme 17-vuotiaista 37-vuotiaiksi asti yhdessä. Loppuajat me olimme vain kavereita. Olen aika pettynyt siihen, että rakkaus ei säilynyt loppuelämän. Kai siitä ei pidetty tarpeeksi huolta... Nyt pohdin, oliko se edes oikeaa rakkautta. Jos rakastaa toista, niin eikö silloin tee kaikkensa, että suhde voi hyvin ja molemmat ovat onnellisia.

Vierailija kirjoitti:

Yhteiset tavoitteet, molempia tyydyttävä arki, toisen lievien kriisien sietäminen ja asioista keskusteleminen . Olemme olleet yhdessä pian 19 v, tapasimme kun olin 25 ja mies 22.

Tietysti myös jälkeläisen kasvatus yhdistää.

Ja huumori ja erotiikan ylläpito.-ed.

Tapasin mieheni 19-vuotiaana, ja menimme melko nopeasti naimisiin. Olemme olleet yhdessä yli 15v, mikä ei itseasiassa ole edes kovin pitkä aika verrattuna siihen, kuinka paljon meillä toivottavasti on vielä edessä yhteisiä vuosia.

En koe muuttuneeni hirveän paljon ihmisenä. Edelleen olen kiltti, spontaani, vilkas, itsepäinen ja, kuten edellä joku mainitsikin, arvotkin on aika samanlaiset kuin 19-vuotiaana. Huumorintajukin on pysynyt samanlaisena. Olemme hyvin erilaisia, mutta jotenkin ollaan onnistuttu kasvamaan samaansuuntaan. Ehkä johtuu siitä, että arvot on alusta asti olleet molemmilla samanlaisia, mikä kompensoi meidän erilaisuutta. Myös se, että kun nuorena mentiin yhteen ja kaikesta puhuttiin alusta asti tosi paljon, ollaan muokattu molemmin puolin toisiamme enemmän itsemme kaltaisiksi. 

Vähän off topic, mutta mielestäni on naiivia olettaa, että toinen on sama ihminen vielä 20 vuoden päästäkin, oli naimisiin menty nuorena tai vanhana. Oleellista on nimenomaan muuttua yhdessä.

Olemme olleet yhdessä 12v ja nyt olemme 30v. Ollaan kasvettu yhdessä lapsista aikuisiksi(??). Minä olen muuttunut vähemmän kunnianhimoiseksi ja mies paljon minua kunnianhimoisemmaksi. Kun abivuonna tavattiin vaadin itseltäni kuusi ällää ja nyt olen oppinut, ettei tarvitse suorittaa elämää ja olla paras. Mies oli lintsaava amispoika ja nyt se on vastuullinen perheenisä. Tietysti ollaan muututtu. Mitä käytännössä erilleen kasvaminen tarkoittaa?

Nro 4 jatkaa: moni mainitsi huumorintajun ja se onkin tärkeää. Meillä nauretaan paljon ja meillä on paljon juttuja, jotka aukeavat vain meille, muille niitä ei kannata selittää.

Jotkut kasvaa erilleen, jotkut yhteen. Mutta se vaatii kyllä molempien osapuolten halun ja sitoutumisen. Yhteinen arvomaailma on mielestäni kaiken perusta.

N41, yhdessä oltu kohta 19 vuotta josta naimisissa liki 16 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt, että miten ihmiset kykenevät välttämään "erilleen kasvamisen"? Jos melko nuorena tutustuu puolisoonsa niin väkisinkin ihmiset muuttuvat. Ja oikeastaan ihminen muuttuu läpi koko elämänsä. Mitä jos puoliso (tai ihminen itse) onkin kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä ihan toisenlainen ihminen ja silloin tajuaa, että ei tämä ihminen ole ollenkaan sellainen jota voin rakastaa.

Tahtoisin uskoa läpi elämän kestävään rakkauteen, mutta en tiedä onko se realistista.

Myös rakkaus muuttuu. Eikä se ainakaan itselläni edes ole nykyää ehtoja siitä millainen toisen tulisi olla jotta voin häntä rakastaa, hän kuten itsekin olen rakastettava sellaisena kuin on. Jokaisessa on virheitä ja asioita jotka ehkä itse haluaisi olla toisin, mutta ne asiat ei tee hänestä yhtään vähemmän rakastettavaa.

Olin 15-v ja mieheni 16-v, kun aloimme seurustelun. Yhdessä nyt yli 40 vuotta, joista naimisissa yli 35 v.

Yhdessä olemme kasvaneet, kehittyneet ja aikuistuneet. Arvomaailma meillä on samanlainen ja yhteistä toinen toistemme syvä kunnioitus. Kun yhdessä ja samassa suhteessa pystyy yhdistämään sen, että olen miehelleni vaimo, rakastajatar, ystävä ja lastemme äiti ja vastaavasti hän on minun mieheni, rakastajani, ystäväni ja lastemme isä, on pitkällä avioliitolla vankka pohja.

Yhä edelleen näiden vuosikymmenten jälkeen käy usein lävitseni väristys: kuinka tuota miestä rakastankaan!

Emme ole kuin paita ja peppu, meillä on omia harrastuksia ja omia ystäviä, matkustelemme myös erikseen emmekä pyri rajoittamaan toisiamme, kunhan yhteisiä pelisääntöjä noudatetaan. Mutta silti kaikkein parasta on olla yhdessä, harrastaa yhdessä ja matkailla yhdessä!