Lue keskustelun säännöt.
Ystävä ei vaan jätä miestään. Miksi monet jäävät huonoon suhteeseen?
27.02.2017 |
Vietin viikonlopun erään ystäväni kanssa. Hän avautui miehestään, kuten on tehnyt ainakin viimeiset kaksi vuotta, ellei enemmän. Mies ei ole koko tuona aikana osannut sanoa, rakastaako ystävääni enää. He elävät melko erillään toisistaan, eivätkä vietä vapaa-aikaansa yhdessä. Ovat kuin sisko ja veli. Mies on mielestäni raukkis, sillä hän on ottanut esiin sen että epäilee tunteitaan, mutta ei pitkänkään ajan kuluessa ole yrittänyt tehdä asialle mitään.
No, mies tekee mitä tekee, mutta ystäväni sitten... Hänkään ei ole tyytyväinen suhteeseensa, mikä ei ole todellakaan mikään ihme. Hän ei tunne että häntä rakastetaan, saati kunnioitetaan. Siitä huolimatta hän ei voi itse päättää mitä haluaa, vaan edelleen odottaa ja odottaa että mies päättää! Miksi?? Heillä ei ole edes lapsia, eivät ole naimisissa ja asuvat vuokralla (=ei asuntolainaa). MIKÄÄN ei sido ystävääni mieheensä. Ikääkin vasta n. 30 vuotta, joten vielä olisi aikaa aloittaa alusta.
Jos haluatte kysyä että miksi minä tänne kirjoitan enkä puhu ystävälle, niin olen puhunut kyllä. En ole tietenkään sanonut suoraan että hänen pitäisi erota (minä kyllä eroaisin tuossa tilanteessa), mutta olen kehottanut useasti häntä tekemään päätöksen itse miehenkin puolesta, kun tuo ei kerran osaa päättää. Silti hän ei sitä tee.
Miksi kukaan haluaisi jäädä pidemmäksi aikaa surkeaan suhteeseen, kun ei ole mm. lapsiakaan? Yksin eläminen on sata kertaa parempi vaihtoehto kuin jatkuva suru ja turhautuminen huonossa suhteessa.
Kommentit (7)
Jotkut vain yksinkertaisesti pelkäävät yksinoloa niin paljon, että jäävät mieluummin onnettomaan näennäissuhteeseen kuin eroavat. Ovat mieluummin yksin yhdessä. Ihan ymmärrettävää ja inhimillistä tavallaan, mutta luultavasti olisivat kyllä molemmat onnellisempia jos päästäisivät toisistaan irti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siihen on jo "panostettu".
On muutenkin arka ja huono päättämään? Itse olen harkinnut viimeiset kymmenen vuotta kotikaupungista pois muuttoa. Ja viimeiset 5v asunnon vaihtoa. Jotkut ei osaa tehdä päätöksiä, ellei ole ihan pakko. Ystäväsi mielestä eroaminen olisi luovuttamista.
Ei hän kovin arkakaan ole. Luulen, että hän edelleen pohtii kumpi olisi helpompaa, tämän suhteen parantaminen vai uuden etsiminen. Mutta kun tämä huono vaihe on kestänyt jo muutaman vuoden, niin en minä näe kauheasti toivoa koko hommassa. Parempi erota 30-vuotiaana kuin 40- tai 50-vuotiaana.
Ap
Sitä yksinolon pelkoa mäkin veikkaan. Tai tiedän, että kaverilleni se on suurin paha mitä elämässä voikaan olla, että hän jää yksin, ilman miestä.
Hän jäi leskeksi jokunen vuosi sitten ja ennen hautajaisia jo alkoi puhua, että miten hän osaa olla naisena. Saako hän enää ikinä miestä? Hautajaisten jälkeen lähti samana iltana jo baariin ja löytyihän sieltä seuraa.
Tuollai jatkoi seuraavan puolivuotta ja sitten onni potkas. Hän salamarakastui, mies muutti seuraavana päivänä näiden yhteiseen kotiin ja alkoi isännäksi ja isäksi.
Kyseessä on 2 lapsen äiti ja oli hyvässä duunissa, ura. Ei käyttänyt ennen alkoholia, nyt käyttää.
Hän sai tuntuvan henkivakuutussumman ja sillä elevät, kumpikaan ei käy töissä, juovat ja tappelevat. Ottaa turpiin tältä uudelta upeelta ja rahat valuu kankkulan kaivoon. Sossu on kahdesti hakenut lapset. Ilmaan on heitetty uhka, että seuraavalla kerralla lapset ei enää tulekaan kotiin kuin kyläilemään.
Pahimmat kielet puhuukin, että se mies häipyy sen siliän tien, kun rahat on loppu. Uutta matoa koukkuun.
Olen puhunut kaverin kanssa, hänen vanhempansa on, hänen veljensä on, naapurinsa, muut ystävät ja lapsetkin vedonneet äitiinsä. Ei mitään tolkkua. Hän on vaan niin "rakastunut", hänellä on ihanan intohimoinen suhde.
Pakkohan sen on olla naisen epävarmuutta ja tuota itekseen jäämisen pelkoa. Aivan käsittämätöntä, että vieraannuttaa kaikki läheiset ja lapsensa tämän suuren rakkauden edessä.
Jotenkin vaan pitää jaksaa ja yrittää ymmärtää.
Minä olin tuollainen surkea roikkuja ensimmäisessä vakavassa suhteessani ja koen lopullisen itsenäistymiseni tapahtuneen vasta tuon suhteen päätyttyä. Kokemus oli hyvin opettavainen ja olen onnellinen, että se tapahtui 24-vuotiaana eikä myöhemmin. Itsenäistä elämää aloittelevat kolmekymppiset ovat jotenkin koomisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toivossa on hyvä elää.
Helpompi kuin tehdä asialle aktiivisesti jotain.
Siihen on jo "panostettu".
On muutenkin arka ja huono päättämään? Itse olen harkinnut viimeiset kymmenen vuotta kotikaupungista pois muuttoa. Ja viimeiset 5v asunnon vaihtoa. Jotkut ei osaa tehdä päätöksiä, ellei ole ihan pakko. Ystäväsi mielestä eroaminen olisi luovuttamista.