Helpottavaa kun äitiä ei enää ole

Kaikki äidit nyt eivät vaan ole kuvakirjojen ja äitienpäiväkorttien lempeitä ja rakastavia ja rakastettavia ihmisiä. Suru äidin kuoleman jälkeen haihtui aika pian. Paljon enemmän surin myöhemmin veljeni kuolemaa.

Oma äitini oli drama queen, joka ei tullut oikein toimeen kenenkään kanssa. Sai aina pelätä, että alkaa riehumaan vieraiden ihmisten edessä. Kateellinen omille lapsilleen, mistä johtuen oli myös ilkeä. Ihmiset soittelivat minulle, kun äitini oli jälleen kerran pahoittanut jonkun mielen. Lopulta ymmärsin, että en ole vastuussa hänen tekemisistään ja katkaisin välit.

Niistä ympyröistä irrottautuminen oli elämäni paras päätös.

Vierailija kirjoitti:

Että voiko ihmisen elämä mennä niin, että otat vastaan vanhempiesi itkupotkuraivareita vastaan ikävuodet 2-60. Sitten vihdoin helpotus ja oma elämä alkaa.

Aikuiseksi voi kasvaa myös vähän aikaisemmin, ja ihan itse.

Vierailija kirjoitti:

Jokohan ap kertoo mitä sen äiti on tehnyt??

Äidillä oli mielenterveydellisiä ongelmia ja hän kiusasi minua minun eri tavoin.

On se vaan kamalaa jos pitää noin tuntea. Itse suren isäni poismenoa ajoittain vieläkin 15 vuoden jälkeen. Minusta oli kovin surullista, että isäni kuoli niin nuorena ja äkillisesti. Eikä minun isäni edes ollut poikkeuksellisen hyvä isä. Ihan tavallinen vaan mutta on surullista menettää vanhempansa vaikka niin kaikille yleensä jossakin vaiheessa tapahtuu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että voiko ihmisen elämä mennä niin, että otat vastaan vanhempiesi itkupotkuraivareita vastaan ikävuodet 2-60. Sitten vihdoin helpotus ja oma elämä alkaa.

Aikuiseksi voi kasvaa myös vähän aikaisemmin, ja ihan itse.

Tää on tyypillinen tapa syyllistää. Välistä kun en ehdi avuksi vanhemmilleni he käyttää juuri tota, kasva aikuiseksi. No ikää on jo sen verran, että tuommoiselle ei ole mitään perustetta.