Lue keskustelun säännöt.
Mä olen kasvattanut ylivertaisia tyttöjä, liiankinko?
21.02.2017 |
Mulla on kolme tytärtä, kauniita ja lahjakkaita ovat olleet pienestä asti. Ovat olleet tasaisen hyviä liikunnassa, pääsivät heittämällä musiikkiopistoon, kuvis on ollut kymppi ja en oiken keksi asiaa, mitä eivät osaa. Peruskoulun päättärit ovat oleet väliltä 9,5-9,9. Tämä ei ole suuren puuramisen tulos vaan ovat luontaisesti hyviä. Kavereita on ja harrastuksia.
Mutta, mutta. Poikaystäviä ei ole näkynyt kellään, iät 15-20v. Eivätkä kuulemma ole tyttöihin päin kallellaan myöskään, mitä ihmettä: olenko epäonnistunut kasvatuksessa, kuka näille ikinä pärjää?
Kommentit (22)
Komppaan vähän 21:stä ,sama fiilis että rakkautta ei voi pakottaa. Itse olen jo 25 v nainen eikä silti miestä, en tiedä onko noilla tyttöjesi/minun/ihmisen yleensä ominaisuuksilla sen kannalta mitään tekemistä, tai suoraan sanottuna uskon että ei. Ja siis olen onnellinen jos rakastun ja rakastan ja minua rakastetaan niin sitten se on menoa ja tarkoituskin, mutta jos niin ei käy, olisin varmaan senkin asian kanssa ok. En kyllä ole koskaan ollutkaan haku päällä, ihastuksia kyllä on tullut vastaan. Mullakin oli 9,09 keskiarvo, musiikkiopistoon en päässyt, tiedä johtuiko siitä että soitin silloin pianolla Apulantaa, ja kuviksesta minulla oli vain yksi kymppi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä kysymys. On asioita joita ei voi järjellä selittää. Ehkä kukaan tyttäristäsi ei vain ole kohdannut sitä itselleen mieluisinta. Itse olen poika tai sanosinko paremmin nuori mies ja seurustelin ensimmäisen kerran vasta ylioppilaaksi päästyäni, eikä kenelläkään ollut aisan kanssa mitään ongelmaa.. Ja ennen sitä meno oli sen verta aktiivista, että en yksinkertaisesti tiedä, mihin väliin siinä olisi kenenkään kanssa ehtinyt seurustella, Vaikka kyllähän sitä aina tuppaa löytämään aikaa sellaiselle, minkä kokee tärkeimmiksi asioiksi....
Niin se on kai osaksi hieman nytkin. Itse olen sinkku, mutta toisin kuin ennen niin tällä hetkellä tuntuu toisinaan sille, että sinkkuuteni on paljon isompi ongema muille kuin minulle itselleni. Toki olisi hurmaavaa kohdata ja / tai löytää "Se" oma rakas -rakkaimpani. Mutta toisaalta olen ja olen ollut aika hyvä "hukkaamaan" itseni kaiken näköiseen muuhun toimintaan; opiskelua, töitä, urheilua....
Olenko sitten jonkun mielestä itsekäs, kun en jaksa käyttää aikaani ja energiaani kumppanin etsimiseen. Vai olenko vain sinisilmäinen hölmö, kun uskon ja luotan että kohtaan ja tapaan sen toisen puoliskoni sitten kun sopiva aika koittaa; miksi siis kiirehtiä?
Niin ja tietysti toivon, että sitten jsokus vielä kohtaan "Sen" omasta mielestäni parhaimman itselleni, niin hänellä olisi toivoaksen vastaavasti suunnilleen samansuuntaisia tuntemuksia minua kohtaan. En oikein usko, että paras ja optimaalsin parisuhde syntyisi niin, että kuvittelsin voivani yksin pakottaa toisen olemaan oma ihanarakas 2. puoliskoni.
Eikä tämä tarkota sitä, ettenkö tiedostaisi sianalla sitä, että rakkaus -niin juuri se mystinen ja käsittämätön - rakkaus toista kohtaan- niin se vaatii usein alati sekä pienempää että isompaa huoehtimista ja kärsivällisyyttä.