Lue keskustelun säännöt.
Mä olen kasvattanut ylivertaisia tyttöjä, liiankinko?
21.02.2017 |
Mulla on kolme tytärtä, kauniita ja lahjakkaita ovat olleet pienestä asti. Ovat olleet tasaisen hyviä liikunnassa, pääsivät heittämällä musiikkiopistoon, kuvis on ollut kymppi ja en oiken keksi asiaa, mitä eivät osaa. Peruskoulun päättärit ovat oleet väliltä 9,5-9,9. Tämä ei ole suuren puuramisen tulos vaan ovat luontaisesti hyviä. Kavereita on ja harrastuksia.
Mutta, mutta. Poikaystäviä ei ole näkynyt kellään, iät 15-20v. Eivätkä kuulemma ole tyttöihin päin kallellaan myöskään, mitä ihmettä: olenko epäonnistunut kasvatuksessa, kuka näille ikinä pärjää?
Kommentit (22)
No sepä just ja sama juttu, miksei se tunne tule? Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ne on niin fiksuja etteivät löydä tasoistaan seuraa.
Miksi pitäisi vielä tulla mitään tunnetta kehenkään? Ei oo sun asia. Jos mä ja siskoni vertailukohtana,( oltiin yhtä lahjakkaita,) niin hyvin pitkään saat odottaa. Lopeta hölmöilysi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No se olisikin helppo ymmärtää, mutta kun edes ei, vaan kaikkien rakastamia ja nättejä. Jopa tosi nättejä, yksi ehkä vähän ujo. AP
Miten niistä olis tullu tunnevammaisia, iloja ja suruja on ollut ihan normaalisti, mutta ei mitään suurempaa. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Liiankinko ei taida olla suomea...liianko voisi olla parempi sana. ..no saivarteluhan tämä.
Minulla on samanlainen tyttö. Lahjakas ja kaunis, mutta joskus vähän mustavalkoinen ja jyrääväkin. Tietää mitä tahtoo ja on lojaali niille, jotka ovat hänelle lojaaleja. Ei ole kamalan sosiaalinen, vaikka aina on pärjännyt kaveriporukassa hyvin.
Ajattelen, että kumppanilta vaaditaan aika samoja henkisiä ominaisuuksia ja sitten kun se oikea löytyy, se on menoa. Tuskin tulee mitään vaihtuvia seurustelukumppaneita olemaan kun ystävätkin ovat harvoja ja valittuja ja ikuisia :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sä oot vaikea ja ikävä äiti. Valitettavasti sen huomaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samanlainen tyttö. Lahjakas ja kaunis, mutta joskus vähän mustavalkoinen ja jyrääväkin. Tietää mitä tahtoo ja on lojaali niille, jotka ovat hänelle lojaaleja. Ei ole kamalan sosiaalinen, vaikka aina on pärjännyt kaveriporukassa hyvin.
Ajattelen, että kumppanilta vaaditaan aika samoja henkisiä ominaisuuksia ja sitten kun se oikea löytyy, se on menoa. Tuskin tulee mitään vaihtuvia seurustelukumppaneita olemaan kun ystävätkin ovat harvoja ja valittuja ja ikuisia :)
Ihan kun olisit mun 17-vuotiastani kuvaillut! Samanlaisia ajatuksia asian suhteen myös täällä.
Luulin jo, että tää on mun tekemä alotus. Mutta mun tytöt on vähän eri sorttia. Rohkeita ja sanavalmiita. Antaa nuorten elää nuoruutensa. Kyllä ne sydänsurut kerkiää myöhemminkin kokea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No enhän mä niille tästä puhu, vaan täällä ihmettelen. Kovasti vaan mummeja ja kummeja kiinnostaa, kun ei sulhoja näy. AP
Mikä kiire tuon ikäisillä on löytää seurustelukumppani?
Mietipä tätä. Meistä kaikki sisarukset alkoivat seurustella vasta yli 30-vuotiaina ja esikoinen on tullut parille meistä noin 35-vuotiaana. Räjähtääkö pääsi tätä miettiessä? Mitä teimme väärin?
Ei kukaan pysty panostamaan kaikkeen samanaikaisesti. Äiti kuulostaa kovin vaativalta.
Vai mummoja kiinnostaa. Näytä mulle mummo, joka toivoo lapsenlapsensa seurustelevan jo teininä...
Vierailija kirjoitti:
Mikä kiire tuon ikäisillä on löytää seurustelukumppani?
Justiin näin. Olisit onnellinen, että sinulla on tyttöjä, jotka osaavat nauttia elämästään ilman pakollista ripustautumista jonkun karvanaaman käsipuoleen.
Minulla on kaksi upeaa, ihanaa, lahjakasta ja fiksua tytärtä. Toinen alkoi seurustella ensimmäisen kerran 24-vuotiaana, ja siihen mennessä oli jo mm. ostanut oman asunnon ja hankkinut ammatin... ja on nykyisin 32-vuotiaana naimisissa saman kaverin kanssa. Lapsia ei ole. Toinen tyttäreni taas aloitti ensimmäisen seurustelun jo 16-vuotiaana, on kärsinyt monet rakastumiset ja monet sydänsurut (no, alle viidet kuitenkin), nyt 28-vuotiaana on jo 4 vuotta seurustellut saman nuorenmiehen kanssa.
Mutta kumpikin tyttäristäni pärjää varmasti aina. Molemmat vävyni ovat fiksuja aikuisia ihmisiä, en ole yhtään pahoillani että tytöt eivät ole huolineet ensimmäistä kaveria joka vastaan kävelee.
Miksi jonkun kundin täytyisi heille pärjätä? Minä tuossa iässä valikoin poikaystävät tasan tunteen perusteella, eli olinko ihastunut vai enkö ollut. Sillä ei ollut mitään väliä, mikä on koulutus tai muut seikat, ainoastaan se ihastuksen tunne oli tärkein. Olen ollut aina tällainen.