Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka eivät ole ikinä pitäneet sisaruksestaan?
18.02.2017 |
Olen aina kokenut pikkuveljeni ärsyttävänä.
En hirveästi kaipaa seuraa.
Jo lapsena inhosin häntä.
Olin aina tyytyväinen, kun hän oli vähintää poissa kuulo ja näkö etäisyydeltä.
Olisin ollut tyytyväinen jos olisin vain elänyt vanhempieni kanssa kolmistaan...
En todellakaan olisi kaivannut, mitään toista pentua perheeseemme.
Olin aina iloinen, kun veli oli paljon leireillä tai ulkona, mutta aina, kun tuli takaisin niin ajattelin, että eiiiiiiiii!!!
Haaveilin aina ajoista, kun pääsen tekemään mukavia asioita ilman, että veljeni on mukana.
Koska vanhempani vaativat aina, että veljen on päästävä mukaan kaikkialle.
En tosiaankaan olisi edes halunnut häntä mukaan.
En oikein osaa sanoa mikä tässä veljessä ärsytti minua, mutta hän vain oli ärsyttävä ja väsyttävä.
Tuntui, että hän vain ylimääräinen häiritsijä elämässäni.
Kaiken päälle myöhemmällä iällä alkoi ilkeilemään minulle.
Minä olin nolo eikä minulla ollut kavereita.
Vielä vittumaisemmaksi asian teki sen, että veli oli suosittu ja alkoi pyöriä mun tuttujen porukassa ja haukkui ja naureskeli minulle...
Vihaamisessa ei ole kyse kuitenkaan kateudesta sillä pidin häntä jo hyvin inhottavana ennen noita aikoja.
Tuo vielä plussattuna tuohon teki hänestä vielä pari astetta vittumaisemman.
En sinäänsä toivonut veljelle pahaa, mutta toivoin, ettein olisi tarvinnut nähdä häntä.
Muita jotka ajattelevat samoin?
Kommentit (10)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on aina ollut tosi etäinen suhde luuseri-isoveljeeni. On normaalia, että kaikilla ei ole mitään Carl Larsson-postikorttisisaruussuhdetta. Varsinkin jos vanhempienkin välinen ihmissuhde on ollut ihan surkea.
Olen tyytyäinen, että olen pystynyt selviytymään aikuiseksi edes jossain määrin täysjärkisenä.
En pidä siskoni seurasta, en ole koskaan pitänyt vaikka olemme aika samanikäisiä. Toivon hänelle 100% pelkkää hyvää, mutta jo watsap-viesti häneltä ihan normijutuista saattaa usein ärsyttää. Häpeän tätä jonkin verran.
N30
En pidä sisarestani, yhteistä on vaan historia lapsuusperheessä ( ei niin kiva historia, yhdessä selvittiin ongelmavanhemmusta). Tullaan ok toimeen, mutta varmaankin sen takia että nähdään vaan pari kertaa vuodessa, eikä olla somessa tekemisissä. Toivon hänelle kaikkea hyvää, mutta läheisiä emme tule koskaan olemaan ja se on ok meille molemmille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En pidä sisarestani, yhteistä on vaan historia lapsuusperheessä ( ei niin kiva historia, yhdessä selvittiin ongelmavanhemmusta). Tullaan ok toimeen, mutta varmaankin sen takia että nähdään vaan pari kertaa vuodessa, eikä olla somessa tekemisissä. Toivon hänelle kaikkea hyvää, mutta läheisiä emme tule koskaan olemaan ja se on ok meille molemmille.
Ja mun ikäni on 45.
Mulla on 2 velipuolta äitipuolen omia, 1 veli äidin ja toisen miehen yhteinen ja 2 veljeä jotka ovat samaa lihaa ja verta (niin mun vanhemmat ovat eronneet ja isällä on uus vaimo)
Mulla on erilaiset välit kaikkien veljien kanssa:
(Isovelipuoli): olemme etäisiä ja vaihamme pari sanaa, mutta emme toisia vihata vaa meillä on jäätävät välit
(Pikkuvelipuoli): olemme samanlaisia juttua riittää, mutta pikkuveli on sosiaalisempi siksi on hankala lähestyy
(Eri pikkuvelipuoli): olemme kuin yö ja päivä. Silti en paljoo ole viettänyt aikaa kun on nuorin , vaikka rakastankin veljeäni olisin halunnut olla parempi isosisko...
(Isoveli): sosiaalinen, empaattinen ja opimistinen senkaa emme ikinä olla tapeltu ja tulemme hyvin toimeen, jos me kinataan erimielisyydestä se ei ikinä mennyt fyysisen kiusaamiseksi kun molemmat tiedetään osataan puhua asiallisesti asiat läpi
(Pikkuveli): samanlainen kuin minä. Syrjäytynyt, viihtyy omissa oloissa, isä on läheisin niin kuin mullakin ja me jutellaan mistä tahansa vaikeista asioista ja jaamme pahat olomme jos emme uskaleta muille puhuu.
Tässä on henkilöt ketkä ovat pysynyt elämässäni pitkään ja kaikki mun veljet ovat erin ikäisiä ja erinlaisia. Aluksi vitutti miksi joudun olemaan jatkuvasti yksin, koska veljeni ja velipuolet olivat keskenään, jos halusin olla niitten seurassa ketkään eivät tykänyt leikkii munkaa nukeilla tai kattoo animaatioita kanssani, vaa katoimme kaikki yhdessä scifi tai sotaelokuvia, jos en halunut kattoo mun piti keksiä muuta tekemistä yksin. Oli kavereita ketkä olivat tyttöjä mutta ärsytti tuoda tyttökavereita jotka jauhaavat tyttöjen juttuja kun totuin olla poikien seurassa missä ei puhuttu henkisii tai tunteiluja.
Nyt kun me vanhemmat ikäiset sisarukset olemme täys-ikäisiä meillä on erilainen elämä kuin lapsena nyt jouduin olemaan enemmän itsekseni että en tutustunut velipuoliin kunnolla, kun omat veljet tietävät musta kaiken ja siksi ärsytti minuu härnättiin.
No, kai kaikki sisarukset ja veljet olemme erinlaisia ja persoonaltamme erinlaisia. Silti pidän kaikista yhtä paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä? Sisarruus on paras asia minkä vanhemmat voi lapsilleen antaa.
En vihaa siskoani. Minusta hän on todella kaunis. En ole koskaan ollut myöskään kateellinen hänelle, jos olisi vähemmän ikäeroa niin luultavasti silloin olisin saattanutkin.
Hänen syntyessään minulla oli kuitenkin jo ihan muuta hommaa kun tapella äidin huomiosta.
Jostain syystä en vain kestä häntä toisinaan. Hän on hyvin hemmoteltu, ei ymmärrä rahan päälle (nämä toki vanhempieni syytä) mutta pahinta on ehkä hänen järjettömän lyhyt pinna.
Ne raivarit on ollu pikkulapsesta asti jotain aivan kamalaa. Rumaa tekstiä tulee hirveästi ja kaiken pitäisi mennä juuri niinkuin hän haluaa.
Jossain keskustelussa joku mainitsi exän siskon, jonka jumalaisiin hiuksiin meni hirvikärpänen...se olisi voinut olla minun pikkusiskostani kirjoitettu.
Ja ne jutut joita hän kertoilee ovat välillä aivan toooosi väsyttäviä.
Pahinta on, että hän jumaloi minua ja pitää minua kauneimpana ihmisenä ja mahtavana isosiskona liibalaaba :/ Tuntuu pahalta, kun en kestä hänen seuraansa ja juttuja.
Odotan jo sitä päivää, että hän aikuistuisi ja oppisi kantamaan hieman vastuuta. Silloin ehkä jaksaisin hänen seuraansakin paremmin.
Haluan hänelle vain kaikkea hyvää ja on hän minun oma rakas pieni siskoni. Kaikesta huolimatta autan häntä kaikessa ja olen tukena, mutta en vain jaksa hänen seuraansa sen kummemmin :(
Olihan ne joskus ärsyttäviä ja riitoja oli, mutta en minä nyt sentään vihannut heitä...
Onkohan tuo nyt ap ihan normaalia enää? Ei kuulosta enää ihan terveeltä.