Lue keskustelun säännöt.
Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?
18.02.2017 |
Millaista elämäsi on nyt?
Muutenkin kokemukset aiheesta kiinnostavat, joten sana on vapaa.
Kommentit (782)
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä, jos jotakin haastavan lapsen/monta lasta omaavaa itsenäistä introverttiäitiä kaduttaa lastenteko. Saa kaduttaa ja saa sen ääneen myöntää. Toivoisin vaan, että lapsettomat eivät tekisi tästä yhteenvetoa että KAIKKIEN perhe-elämä on kamalaa ja kaikki äidit katuvat oikeasti lapsiaan. Minä olen tehnyt yhden lapsen ja elämä on ollut sekä on edelleen oikein mukavaa. Kukaan ei riitelöi,riehu, metelöi tai vaadi jatkuvaa huomiotani. Vaikka vaikeita päiviäkin on ollut, pääasiassa elämä on mukavaa ja lapsi on tuonut mukanaan vain positiivisia asioita.
Tämäpä juuri. Masennutti lukea ketjua läpi, joitakin positiivisia jotka yrittivät tarjotatoisenlaisia ajattelumalleja mutta sitten sakki joka vaan haluaa jumia tunteessaan, paskaksi meni elämä kun lapsen tein. No, jokainen tyylillään, ehkä tuo sellainen Aina Inkerien tapa tulla onnelliseksi? Kuitenkin kun lukee niin kannattaa tsekata peukkujen määrä, esim. sinun jolle vastaan viestiin näytti tulleen seisemän alapeukkua. Ei kauhean montä äitiä kuitenkaan, sama noissa tarinoissa, ei noita katuvia äitejä kovin montaa tänne kirjoittele: se tuskastunut joka ei telkkaria saa rauhassa katsoa kun mies ei iltatoimissa pidä lapsia tarpeeksi hiljaisena, ADHD-lapsen äiti jne. Jospa suurin osa suomalaisista kuitenkin olisi tyytyväisiä elämäänsä, ainakin niin tutkimukset väittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ohis, mutta luuleeko jotkut ihan tosissaan, että vaikka koulu- tai teini-ikäiset lapset voi tuosta noin vaan "antaa pois" parempaan kotiin? Sehän olisi aivan kamala ratkaisu sekä lasten itsensä puolesta (adoptio, sijoituksesta puhumattakaan, on aina traumaattinen kokemus), että vanhempien, jotka joutuisivat kestämään ratkaisun tuottaman sosiaalisen häpeän. Vai voisiko sitä vaan ilmoittaa kavereilleen ja sukulaisilleen ohimennen, että annoin muuten tuossa lapset adoptioon?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä, jos jotakin haastavan lapsen/monta lasta omaavaa itsenäistä introverttiäitiä kaduttaa lastenteko. Saa kaduttaa ja saa sen ääneen myöntää. Toivoisin vaan, että lapsettomat eivät tekisi tästä yhteenvetoa että KAIKKIEN perhe-elämä on kamalaa ja kaikki äidit katuvat oikeasti lapsiaan. Minä olen tehnyt yhden lapsen ja elämä on ollut sekä on edelleen oikein mukavaa. Kukaan ei riitelöi,riehu, metelöi tai vaadi jatkuvaa huomiotani. Vaikka vaikeita päiviäkin on ollut, pääasiassa elämä on mukavaa ja lapsi on tuonut mukanaan vain positiivisia asioita.
Tämäpä juuri. Masennutti lukea ketjua läpi, joitakin positiivisia jotka yrittivät tarjotatoisenlaisia ajattelumalleja mutta sitten sakki joka vaan haluaa jumia tunteessaan, paskaksi meni elämä kun lapsen tein. No, jokainen tyylillään, ehkä tuo sellainen Aina Inkerien tapa tulla onnelliseksi? Kuitenkin kun lukee niin kannattaa tsekata peukkujen määrä, esim. sinun jolle vastaan viestiin näytti tulleen seisemän alapeukkua. Ei kauhean montä äitiä kuitenkaan, sama noissa tarinoissa, ei noita katuvia äitejä kovin montaa tänne kirjoittele: se tuskastunut joka ei telkkaria saa rauhassa katsoa kun mies ei iltatoimissa pidä lapsia tarpeeksi hiljaisena, ADHD-lapsen äiti jne. Jospa suurin osa suomalaisista kuitenkin olisi tyytyväisiä elämäänsä, ainakin niin tutkimukset väittää.
Mitä toisenlaisia ajattelumalleja? Voinko mä affirmoida tämän tunteen pois?
P.S. Tutkimusten mukaan lapsiaan katuu pieni, mutta kuitenkin olemassaoleva prosentti vanhemmista. Miksi juuri tässä yhdessä ketjussa nämä katujat eivät saisi avautua, miten se on elämäänsä tyytyväisiltä vanhemmilta pois?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D
Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.
Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"
Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.
Mutta ei.
Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:
- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.
- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.
- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)
- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)
- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti
- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät
- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia
- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*
- Katuva äiti pilaa lapsensa
- Katuva äiti on suorittajaäiti
- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu
- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta
- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)
Ja mitäs muuta?
Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.
Äidin katumus on uhka. Kenelle? Miksi? Jostakinhan kumpuaa tarve selittää se oireeksi jostakin muusta. Se ei kertakaikkiaan ole vaihtoehto, että joku äiti voisi kokea äitiytensä virheeksi. Erehtyminen on inhimillistä ja ketjun katuvat äidit elävät tekojensa seurausten kanssa...ja tuntevat itsensä huonoiksi äideiksi.
Katumuksen olemassaolosta ei haluta edes kuulla. Olisiko jopa niin, että vanhemmuuden täydelliseen onneen tulee särö, jos antaa tietoisuuteensa mahtua senkin vaihtoehdon, että kaikki eivät koskaan samoin?
No minusta se, että nainen jumittuu katumaan äitiyttään on lähinnä uhka lapsen itsetunnolle. Jos jumittuu tuohon ajatukseen: elämäni olisi ollut paljon onnellisempaa ilman lapsia, niin siinähän alitajuisesti syyttää viattomia lapsiaan omasta virheestään. Aikuisempaa olisi pilkkoa tuo vanhemmuus osiin, miettiä mikä siinä vastenmielisintä on ja mikä mukavinta ja yrittää noin löytää oma tapa olla vanhempi. Ja jos vaan inhoaa koko hommaa ihan liikaa ei se ero ja etävanhemmuus ole huono vaihtoehto. MIkä asia tässä maailmassa menee just oman halun mukaan? Ja on älyllistä epärehellisyyttä syyttää lasten hankkimista esteeksi esim. urakehitykselle, matkoille jne. Jopa se tv:n katselu onnistuu lasten kanssa. Mutta jatkakaa, ketju menee koko ajan yksiäänisemmäksi kun elämäänsä tyytyväiset kyllästyvät lukemaan valitusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D
Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.
Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"
Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.
Mutta ei.
Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:
- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.
- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.
- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)
- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)
- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti
- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät
- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia
- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*
- Katuva äiti pilaa lapsensa
- Katuva äiti on suorittajaäiti
- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu
- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta
- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)
Ja mitäs muuta?
Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.
Äidin katumus on uhka. Kenelle? Miksi? Jostakinhan kumpuaa tarve selittää se oireeksi jostakin muusta. Se ei kertakaikkiaan ole vaihtoehto, että joku äiti voisi kokea äitiytensä virheeksi. Erehtyminen on inhimillistä ja ketjun katuvat äidit elävät tekojensa seurausten kanssa...ja tuntevat itsensä huonoiksi äideiksi.
Katumuksen olemassaolosta ei haluta edes kuulla. Olisiko jopa niin, että vanhemmuuden täydelliseen onneen tulee särö, jos antaa tietoisuuteensa mahtua senkin vaihtoehdon, että kaikki eivät koskaan samoin?No minusta se, että nainen jumittuu katumaan äitiyttään on lähinnä uhka lapsen itsetunnolle. Jos jumittuu tuohon ajatukseen: elämäni olisi ollut paljon onnellisempaa ilman lapsia, niin siinähän alitajuisesti syyttää viattomia lapsiaan omasta virheestään. Aikuisempaa olisi pilkkoa tuo vanhemmuus osiin, miettiä mikä siinä vastenmielisintä on ja mikä mukavinta ja yrittää noin löytää oma tapa olla vanhempi. Ja jos vaan inhoaa koko hommaa ihan liikaa ei se ero ja etävanhemmuus ole huono vaihtoehto. MIkä asia tässä maailmassa menee just oman halun mukaan? Ja on älyllistä epärehellisyyttä syyttää lasten hankkimista esteeksi esim. urakehitykselle, matkoille jne. Jopa se tv:n katselu onnistuu lasten kanssa. Mutta jatkakaa, ketju menee koko ajan yksiäänisemmäksi kun elämäänsä tyytyväiset kyllästyvät lukemaan valitusta.
Kuka on jumittunut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä, jos jotakin haastavan lapsen/monta lasta omaavaa itsenäistä introverttiäitiä kaduttaa lastenteko. Saa kaduttaa ja saa sen ääneen myöntää. Toivoisin vaan, että lapsettomat eivät tekisi tästä yhteenvetoa että KAIKKIEN perhe-elämä on kamalaa ja kaikki äidit katuvat oikeasti lapsiaan. Minä olen tehnyt yhden lapsen ja elämä on ollut sekä on edelleen oikein mukavaa. Kukaan ei riitelöi,riehu, metelöi tai vaadi jatkuvaa huomiotani. Vaikka vaikeita päiviäkin on ollut, pääasiassa elämä on mukavaa ja lapsi on tuonut mukanaan vain positiivisia asioita.
Tämäpä juuri. Masennutti lukea ketjua läpi, joitakin positiivisia jotka yrittivät tarjotatoisenlaisia ajattelumalleja mutta sitten sakki joka vaan haluaa jumia tunteessaan, paskaksi meni elämä kun lapsen tein. No, jokainen tyylillään, ehkä tuo sellainen Aina Inkerien tapa tulla onnelliseksi? Kuitenkin kun lukee niin kannattaa tsekata peukkujen määrä, esim. sinun jolle vastaan viestiin näytti tulleen seisemän alapeukkua. Ei kauhean montä äitiä kuitenkaan, sama noissa tarinoissa, ei noita katuvia äitejä kovin montaa tänne kirjoittele: se tuskastunut joka ei telkkaria saa rauhassa katsoa kun mies ei iltatoimissa pidä lapsia tarpeeksi hiljaisena, ADHD-lapsen äiti jne. Jospa suurin osa suomalaisista kuitenkin olisi tyytyväisiä elämäänsä, ainakin niin tutkimukset väittää.
Mitä toisenlaisia ajattelumalleja? Voinko mä affirmoida tämän tunteen pois?
P.S. Tutkimusten mukaan lapsiaan katuu pieni, mutta kuitenkin olemassaoleva prosentti vanhemmista. Miksi juuri tässä yhdessä ketjussa nämä katujat eivät saisi avautua, miten se on elämäänsä tyytyväisiltä vanhemmilta pois?
Esimerkiksi sivuilla 20-23 on tukea ja ymmärrystä tarjottu myös ei katuvilta. Tai ainakin yritetty. Mutta sitten on näitä joitka vaan haluavat velloa siinä, että kaikki on kurjaa, elämä meni ohi ja nyt on pakko saada katua!! Koska se on tabu!!! Tukea voi antaa niin monella tavalla ja sitä on täälläkin yritetty. Aika vähissä on mikään lynkkausmeininki ollut, agressiivisempia tekstejä nämä katuvat kirjoittavat. Mutta jos tämä tosiaan on "haluan velloa itsesäälissä ja saada oikeutuksen olla huono äiti" ketju niin minä jättäydyn pois. Jos joku niistä rakentavammin asiaa ajatteleva katuva haluaa keskustella tunnoistaan niin saa aloittaa oman ketjun. Tulen varmasti ymmärtämään tunnettasi ja keskustelemaan siitä, mitä asialle voisi tehdä. Joskus sen oman tunteen pallottaminen voi tuoda juuri sen oikean näkökulman, jolla tilanne voisi vaikka helpottaa. Jos siis pystyy ymmärtämään etteivät lapset ole mikään hutiostos.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D
Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.
Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"
Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.
Mutta ei.
Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:
- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.
- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.
- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)
- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)
- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti
- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät
- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia
- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*
- Katuva äiti pilaa lapsensa
- Katuva äiti on suorittajaäiti
- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu
- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta
- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)
Ja mitäs muuta?
Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.
Äidin katumus on uhka. Kenelle? Miksi? Jostakinhan kumpuaa tarve selittää se oireeksi jostakin muusta. Se ei kertakaikkiaan ole vaihtoehto, että joku äiti voisi kokea äitiytensä virheeksi. Erehtyminen on inhimillistä ja ketjun katuvat äidit elävät tekojensa seurausten kanssa...ja tuntevat itsensä huonoiksi äideiksi.
Katumuksen olemassaolosta ei haluta edes kuulla. Olisiko jopa niin, että vanhemmuuden täydelliseen onneen tulee särö, jos antaa tietoisuuteensa mahtua senkin vaihtoehdon, että kaikki eivät koskaan samoin?No minusta se, että nainen jumittuu katumaan äitiyttään on lähinnä uhka lapsen itsetunnolle. Jos jumittuu tuohon ajatukseen: elämäni olisi ollut paljon onnellisempaa ilman lapsia, niin siinähän alitajuisesti syyttää viattomia lapsiaan omasta virheestään. Aikuisempaa olisi pilkkoa tuo vanhemmuus osiin, miettiä mikä siinä vastenmielisintä on ja mikä mukavinta ja yrittää noin löytää oma tapa olla vanhempi. Ja jos vaan inhoaa koko hommaa ihan liikaa ei se ero ja etävanhemmuus ole huono vaihtoehto. MIkä asia tässä maailmassa menee just oman halun mukaan? Ja on älyllistä epärehellisyyttä syyttää lasten hankkimista esteeksi esim. urakehitykselle, matkoille jne. Jopa se tv:n katselu onnistuu lasten kanssa. Mutta jatkakaa, ketju menee koko ajan yksiäänisemmäksi kun elämäänsä tyytyväiset kyllästyvät lukemaan valitusta.
Niinpä, näin kouluttamattomana ex-yksinhuoltajna olen todennut että parasta minulle (ei välttämättä lapselleni ) oli äidiksi tuleminen.Kun katson elämääni taaksepäin voin vain todeta, etten koskaan olisi saanut sitä mitä sain lapsen myötä.Heikon älyni vuoksi en olisi pystynyt juurikaan kouluttautumaan ja persoonallisuushäiriön vuoksi kaikki ihmissuhteeni katkesivat, joten ainut onnellisuutta ja merkityksellisyyttä tuova asia oli äitiys.Muuten olisin ollut täysin yksin koko elämäni.Sen sijaan että "kadun menneisyyttäni", kuten eräs vanhus asian omalla kohdallaan ilmaisi, voin muistella onnen ja ilon hetkiä.Mutta toki helppoa lasta on helppo rakastaa.Myönnän, että katuisin varmaankin, jos tietäisin että ilman lasta minusta olisi mahdollisesti tullut Nobelisti tai jos olisin joutunut kamppailemaan esim. lapsen oppimishäiriön tms. ongelman kanssa, koska loppujen lopuksi olen äärettömän itsekäs ja mukavuudenhaluinen.Ja onnekas:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D
Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.
Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"
Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.
Mutta ei.
Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:
- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.
- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.
- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)
- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)
- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti
- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät
- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia
- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*
- Katuva äiti pilaa lapsensa
- Katuva äiti on suorittajaäiti
- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu
- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta
- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)
Ja mitäs muuta?
Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.
No, minusta vanhemmassa on oikeasti tunnepuolella jotain "vikaa" jos katuu omia lapsiaan eikä aidosti kykene heitä rakastamaan. Voit selittää että se on ihan normaalia, mutta ei se ole.
Tai sitten sinulla on ymmärryspuolessa jotain vikaa, kun 30-sivuisen ketjun luettuasi ole huomannut, että nämä äidit kyllä rakastavat lapsiaan. Mutta rakkaus ei ole tämän ketjun aihe.
En usko että sellaista voi rakastaa mitä katuu. Nämä äidit pitävät lapsiaan virheenä, jota toivovat etteivät olisi tehneet ja toivovat ettei näitä lapsia olisi ikinä syntynytkään. Se ei ole rakkautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D
Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.
Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"
Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.
Mutta ei.
Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:
- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.
- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.
- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)
- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)
- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti
- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät
- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia
- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*
- Katuva äiti pilaa lapsensa
- Katuva äiti on suorittajaäiti
- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu
- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta
- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)
Ja mitäs muuta?
Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.
Äidin katumus on uhka. Kenelle? Miksi? Jostakinhan kumpuaa tarve selittää se oireeksi jostakin muusta. Se ei kertakaikkiaan ole vaihtoehto, että joku äiti voisi kokea äitiytensä virheeksi. Erehtyminen on inhimillistä ja ketjun katuvat äidit elävät tekojensa seurausten kanssa...ja tuntevat itsensä huonoiksi äideiksi.
Katumuksen olemassaolosta ei haluta edes kuulla. Olisiko jopa niin, että vanhemmuuden täydelliseen onneen tulee särö, jos antaa tietoisuuteensa mahtua senkin vaihtoehdon, että kaikki eivät koskaan samoin?No minusta se, että nainen jumittuu katumaan äitiyttään on lähinnä uhka lapsen itsetunnolle. Jos jumittuu tuohon ajatukseen: elämäni olisi ollut paljon onnellisempaa ilman lapsia, niin siinähän alitajuisesti syyttää viattomia lapsiaan omasta virheestään. Aikuisempaa olisi pilkkoa tuo vanhemmuus osiin, miettiä mikä siinä vastenmielisintä on ja mikä mukavinta ja yrittää noin löytää oma tapa olla vanhempi. Ja jos vaan inhoaa koko hommaa ihan liikaa ei se ero ja etävanhemmuus ole huono vaihtoehto. MIkä asia tässä maailmassa menee just oman halun mukaan? Ja on älyllistä epärehellisyyttä syyttää lasten hankkimista esteeksi esim. urakehitykselle, matkoille jne. Jopa se tv:n katselu onnistuu lasten kanssa. Mutta jatkakaa, ketju menee koko ajan yksiäänisemmäksi kun elämäänsä tyytyväiset kyllästyvät lukemaan valitusta.
Juuri tämä. Ketjussa äidit paasaavat miten heillä on oikeus tuntea näin!! Entäs ne lapset? Ne joita nyt kadutte ja teillä on oikeus? Kyllä lapset sen aistivat, että äiti ei nauti heidän kanssaan olemisesta aidosti. Niitä lapsia minun sääliksi käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D
Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.
Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"
Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.
Mutta ei.
Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:
- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.
- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.
- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)
- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)
- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti
- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät
- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia
- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*
- Katuva äiti pilaa lapsensa
- Katuva äiti on suorittajaäiti
- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu
- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta
- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)
Ja mitäs muuta?
Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.
Äidin katumus on uhka. Kenelle? Miksi? Jostakinhan kumpuaa tarve selittää se oireeksi jostakin muusta. Se ei kertakaikkiaan ole vaihtoehto, että joku äiti voisi kokea äitiytensä virheeksi. Erehtyminen on inhimillistä ja ketjun katuvat äidit elävät tekojensa seurausten kanssa...ja tuntevat itsensä huonoiksi äideiksi.
Katumuksen olemassaolosta ei haluta edes kuulla. Olisiko jopa niin, että vanhemmuuden täydelliseen onneen tulee särö, jos antaa tietoisuuteensa mahtua senkin vaihtoehdon, että kaikki eivät koskaan samoin?No minusta se, että nainen jumittuu katumaan äitiyttään on lähinnä uhka lapsen itsetunnolle. Jos jumittuu tuohon ajatukseen: elämäni olisi ollut paljon onnellisempaa ilman lapsia, niin siinähän alitajuisesti syyttää viattomia lapsiaan omasta virheestään. Aikuisempaa olisi pilkkoa tuo vanhemmuus osiin, miettiä mikä siinä vastenmielisintä on ja mikä mukavinta ja yrittää noin löytää oma tapa olla vanhempi. Ja jos vaan inhoaa koko hommaa ihan liikaa ei se ero ja etävanhemmuus ole huono vaihtoehto. MIkä asia tässä maailmassa menee just oman halun mukaan? Ja on älyllistä epärehellisyyttä syyttää lasten hankkimista esteeksi esim. urakehitykselle, matkoille jne. Jopa se tv:n katselu onnistuu lasten kanssa. Mutta jatkakaa, ketju menee koko ajan yksiäänisemmäksi kun elämäänsä tyytyväiset kyllästyvät lukemaan valitusta.
Kuka on jumittunut?
Pitäiskö sun lukasta tää ketju?
Tässä vähän pitemmän perspektiivin omaavan kommentti asiaan: Olen isoäiti-iässä ja suunnattoman kiitollinen siitä, että meillä on lapsia. Heillä on jo puolisot ja omia lapsia. Suhteet niin näihin fiksuihin aikuisiin kuin ihaniin lapsenlapsiimme onnellistuttavat elämääni enemmän kuin ikinä olisin voinut kuvitella. Voin harrastaa kaikkea mitä haluan, kulttuuria, matkailua, veneilyä ja mitä tahansa. Mikään ei kuitenkaan voisi korvata omia lapsiani ja heidän elämääni tuomiaan uusia ihmissuhteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä, jos jotakin haastavan lapsen/monta lasta omaavaa itsenäistä introverttiäitiä kaduttaa lastenteko. Saa kaduttaa ja saa sen ääneen myöntää. Toivoisin vaan, että lapsettomat eivät tekisi tästä yhteenvetoa että KAIKKIEN perhe-elämä on kamalaa ja kaikki äidit katuvat oikeasti lapsiaan. Minä olen tehnyt yhden lapsen ja elämä on ollut sekä on edelleen oikein mukavaa. Kukaan ei riitelöi,riehu, metelöi tai vaadi jatkuvaa huomiotani. Vaikka vaikeita päiviäkin on ollut, pääasiassa elämä on mukavaa ja lapsi on tuonut mukanaan vain positiivisia asioita.
Juuri näin. Yhden kanssa pääsee kuitenkin aika helpolla loppujen lopuksi. Tiedostan sen etten ole yhtään kotiäiti-tyyppiä , vaikka lapsen halusinkin ja siksi en edes harkitse useampaa lasta. Näin on oikein hyvä. On lapsi, mutta ehtii ja pystyy kuitenkin elämään aika mukavaa elämää, kun ehtii tehdä muutakin kuin vain kotitöitä.
Voi niitä aikoja ne tahtoisin niin elää uudelleen. Yksi lapsi ja saatu vanhemmalla iällä. Kiitollinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän surettaa nää ihmisten kommentit toisten vastauksiin. Jos jotakuta kaduttaa omien lasten hankinta, tuskin kova kuittailu asiasta helpottaa omaa/toisen oloa. Haukutaan huonoksi äidiksi jos ei tee lasten kanssa, ja ylisuorittajaksi jos touhuaa lasten kanssa. Ihana suomalainen mikään-ei-kelpaa-asenne. Aina Inkeri Ankeinen kylässä.
Katumusta en ole tuntenut, mutta keskellä yötä vaippojen keskellä seisoen tulee "MIKSI"-fiilis. Häviää nopeasti. Turhautuminen iskee kun lapsi temppuilee syödessä, tai kun yritän laittaa yliväsymyksen puolelle mennyttä duraclia nukkumaan.
Ja tietynlainen haikeus niitä villejä sinkku/nuoruusvuosia kohtaan iskee välillä. Nuori olen vieläkin, mutta en voi enään vetää vuokrayksiössä kalsarikännejä keskiviikkona. En tosin ole noin tehnyt 6 vuoteen, jotka olen ollut mieheni kanssa, enkä edes kaipaa niitä aikoja. Mutta lapsen tulon jälkeen tajusin noiden aikojen olevan todellakin historiaa, suljettu ovi jne. Mutta ne ajat on jo eletty ja koettu, onpahan tarinoita ja ohjeita tyttärelle kun aikuistuu.. Olen iloinen että voin sanoa olevani äiti, mutta olenko hyvä vai huono äiti, siitä vain tyttäreni voi sanoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on aika vastuutonta heittää, että kuka vain voi pitää kotikoulua. Siinähän sitä vasta nimenomaan usutetaan siihen kykenemättömiä pilaamaan lastensa tulevaisuus. Siis opettamaan lapsille, että siitä tulikin nyt itseasiassa yksi hitsin pitkä vetelehtimisloma, jota kutsuimme "kotikouluksi" ja sanoimme vielä lapsille, että ei se haittaa, kun jäitte jälkeen koulutyössä. Kun niin siinä käy, kun osaamaton ryhtyy. Mutta eihei kenenkään tarvitse epäillä itseään, sitä on "ihan helppo" pitää :D
Kukahan tässä luo haitallista kuplaa...Hups, tulipa täällä palautetta yhdestä heitosta - joka perustuu useamman perheen kokemuksiin.Tietenkin ilman lapsia voi työskennellä tehokkaammin ja keskittyä varsinaiseen, tuonkin olen kokenut kun ennen lapsia post doccasin toisella puolella maapalloa, mies jäi Suomeen (joku muu voisi katua naimisiin menoa kun se estää uraa kun mies ei voinut lähteä mukaan mutta onnistui se noinkin). Kannattaako oikeasti ajatella ettei mikään onnistu jos lapset on hankkinut? Lapsilla on yleensä äiti ja isä jotka voivat vuorotella lastenhoidossa, näin useammassa noissa tuntemissani tapauksissa. Joissakin on mukaan otettu pieniä varten aur pair. . Kotikoulua vuodenkin ajan on pitänyt toinen vanhemmista (opettaja tausta-ammatiltaan), ja näissä lyhytkestoisemmissa, esim. meillä itsellä ihan vanhemmat, ilman auskultointikokemusta mutta tohtorikoulutuksella selvisi kuitenkin alakoulun opetuksesta. Ja lapsetkin selvisivät ilman traumoja: oppivat englantia puhuvassa maassa ymmärätämään hyvin englantia, puhuivatkin jonkin verran. Toinen lukee lakia, toinen kirjoittaa nyt ylioppilaaksi, ei haitannut vanhempien opettajataitojen vähyys, enemmänkin taisi auttaa kun lapsesta ovat nähneet hyvin monenlaisia kulttuureja ja ymmärtäneet esim. kielitaidon merkityksen käytännössä. Älkää nyt hyvät ihmiset sulkeko turhaan ovia edestänne, katselkaa kuinka vanhempi ikäluokka on hyvin moninlaisista lähtökohdista luonut hyvän ja itseä tyydyttävän elämän itselleen - ja kuinka toiset ovat paljon paremmista lähtökohdista jääneet katkeroitumaan paikalleen ja jättäneet elämänsä elämättä.
Olet ihan doccina ollut, etkä osaa vastata siihen mitä kysytään? Muistisi virkistykseksi, kirjoitin näin: "Siis opettamaan lapsille, että siitä tulikin nyt itseasiassa yksi hitsin pitkä vetelehtimisloma, jota kutsuimme "kotikouluksi" ja sanoimme vielä lapsille, että ei se haittaa, kun jäitte jälkeen koulutyössä. Kun niin siinä käy, kun osaamaton ryhtyy. Mutta eihei kenenkään tarvitse epäillä itseään..."
Voisitko kommentoida tähän, miten sä estät sen, ettei synny lapsille tuollaisia käsityksiä, kun vanhemmat päättävät hiukan laitella heitä kotikouluun, kun itseä nyt niin huvittaa tehdä mitä huvittaa? Äläkä oleta, että ne vanhemmat, joita sä nyt neuvot, omaavat sinun ystäväpiirisi taidot tai mitään vastaavaa. Vaan mites elämänhallintansa menettänyt, lapsiaan katuva tuossa hoitaa homman kotiin? No? Etkö osaakaan vastata? Mä tiesin sen.
Uskallatteko te tuomitsijat ajatella, että jonkun teistä äiti on katunut lapsiaan? Se on aivan mahdollista. Tai mummonne.
Toki heidän sukupolvillaan ei ollut samoja valinnanmahdollisuuksia välttämättä, mutta jos pysytään ihan vain näissä tunteiden tunnustamisissa.
Eikö se ole vain hyvä, että täällä netissä saa purkaa tuntojaan? Vanhemmat naiset eivät ole voineet kertoa ehkä kellekään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä, jos jotakin haastavan lapsen/monta lasta omaavaa itsenäistä introverttiäitiä kaduttaa lastenteko. Saa kaduttaa ja saa sen ääneen myöntää. Toivoisin vaan, että lapsettomat eivät tekisi tästä yhteenvetoa että KAIKKIEN perhe-elämä on kamalaa ja kaikki äidit katuvat oikeasti lapsiaan. Minä olen tehnyt yhden lapsen ja elämä on ollut sekä on edelleen oikein mukavaa. Kukaan ei riitelöi,riehu, metelöi tai vaadi jatkuvaa huomiotani. Vaikka vaikeita päiviäkin on ollut, pääasiassa elämä on mukavaa ja lapsi on tuonut mukanaan vain positiivisia asioita.
Tämäpä juuri. Masennutti lukea ketjua läpi, joitakin positiivisia jotka yrittivät tarjotatoisenlaisia ajattelumalleja mutta sitten sakki joka vaan haluaa jumia tunteessaan, paskaksi meni elämä kun lapsen tein. No, jokainen tyylillään, ehkä tuo sellainen Aina Inkerien tapa tulla onnelliseksi? Kuitenkin kun lukee niin kannattaa tsekata peukkujen määrä, esim. sinun jolle vastaan viestiin näytti tulleen seisemän alapeukkua. Ei kauhean montä äitiä kuitenkaan, sama noissa tarinoissa, ei noita katuvia äitejä kovin montaa tänne kirjoittele: se tuskastunut joka ei telkkaria saa rauhassa katsoa kun mies ei iltatoimissa pidä lapsia tarpeeksi hiljaisena, ADHD-lapsen äiti jne. Jospa suurin osa suomalaisista kuitenkin olisi tyytyväisiä elämäänsä, ainakin niin tutkimukset väittää.
Mitä toisenlaisia ajattelumalleja? Voinko mä affirmoida tämän tunteen pois?
P.S. Tutkimusten mukaan lapsiaan katuu pieni, mutta kuitenkin olemassaoleva prosentti vanhemmista. Miksi juuri tässä yhdessä ketjussa nämä katujat eivät saisi avautua, miten se on elämäänsä tyytyväisiltä vanhemmilta pois?
Esimerkiksi sivuilla 20-23 on tukea ja ymmärrystä tarjottu myös ei katuvilta. Tai ainakin yritetty. Mutta sitten on näitä joitka vaan haluavat velloa siinä, että kaikki on kurjaa, elämä meni ohi ja nyt on pakko saada katua!! Koska se on tabu!!! Tukea voi antaa niin monella tavalla ja sitä on täälläkin yritetty. Aika vähissä on mikään lynkkausmeininki ollut, agressiivisempia tekstejä nämä katuvat kirjoittavat. Mutta jos tämä tosiaan on "haluan velloa itsesäälissä ja saada oikeutuksen olla huono äiti" ketju niin minä jättäydyn pois. Jos joku niistä rakentavammin asiaa ajatteleva katuva haluaa keskustella tunnoistaan niin saa aloittaa oman ketjun. Tulen varmasti ymmärtämään tunnettasi ja keskustelemaan siitä, mitä asialle voisi tehdä. Joskus sen oman tunteen pallottaminen voi tuoda juuri sen oikean näkökulman, jolla tilanne voisi vaikka helpottaa. Jos siis pystyy ymmärtämään etteivät lapset ole mikään hutiostos.
Miten joku voikin olla näin ylimielinen? Vai tulet ihan ymmärtämään, jos joku haluaa aloittaa ketjun tunteistaan!?
Oletko lukenut kenelle TÄMÄ ketju oli tehty? Ja jättäydyt jopa ketjusta, jos joku jatkaa vielä tätä katumista eikä tee asialle mitään!!?
Ja ihan hirveää kun tätä ymmärrystä ei ole osattu ottaa oikeaalla tavalla ja joku puolustaa vieläkin oikeuttaan puhua asiasta.
Ei katuvat tarvitse neuvojasi, eivät ymmärystäsi eivätkä sinun ylimielistä asennettasi. Tässäkin ketjussa on lukemattomia ei katuvia, jotka kertovat katuville itselleen, miksi he katuvat. Ei tarvitse. Miksiköhän?
Luuletteko ihan oikeasti, ettei monet katuvat ole yrittäneet muuttaa asioita? Se, että vaihtoehdot ovat tyyliin surkea ja paska, aikaansaa monesti sen, että tilanteessa on vaan elettävä.
Ja kun ne neuvot ovat tasoa "jätä mies" tai ota ne laiskat lapsesi kotikouluun, niin seuraavaksi ehdotatte varmaan , kuinka voit mennä iltatöihin kadulle, jotta voit maksaa lastenvahdin lapsille.
Vierailija kirjoitti:
Uskallatteko te tuomitsijat ajatella, että jonkun teistä äiti on katunut lapsiaan? Se on aivan mahdollista. Tai mummonne.
Toki heidän sukupolvillaan ei ollut samoja valinnanmahdollisuuksia välttämättä, mutta jos pysytään ihan vain näissä tunteiden tunnustamisissa.
Eikö se ole vain hyvä, että täällä netissä saa purkaa tuntojaan? Vanhemmat naiset eivät ole voineet kertoa ehkä kellekään.
En usko, että tilanne on ollut noin tiukka aiemmin, pikemminkin päinvastoin. Vielä 60-70-luvuilla lapsia pidettiin omaisuutena, tuota aiemmin vielä selvemmin (ilmaisena lisätyövoimana). Monet av:n vanhemmista voivat kertoa omista äideistään jotka aivan reippaasti ja häpeilemättä valittivat lastenhoidon raskaudesta ja lasten rasittavuudesta omille lapsilleen, useampi on kertonut äitinsä suoraan sanoneen katuvansa lapsensa syntymää. Lapsia ei niinkään suunniteltu vaan niitä putkahteli, monesti silloin kun ei olisi haluttu. Eli nämä ketjun katujat vaan jatkavat samaa traditiota, syytetään omasta pahasta olosta lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Uskallatteko te tuomitsijat ajatella, että jonkun teistä äiti on katunut lapsiaan? Se on aivan mahdollista. Tai mummonne.
Toki heidän sukupolvillaan ei ollut samoja valinnanmahdollisuuksia välttämättä, mutta jos pysytään ihan vain näissä tunteiden tunnustamisissa.
Eikö se ole vain hyvä, että täällä netissä saa purkaa tuntojaan? Vanhemmat naiset eivät ole voineet kertoa ehkä kellekään.
Äitini kertoi minulle, kuinka ei halunnut yhtään kahdeksasta lapsestaan, kaikki olimme ei-toivottuja, mutta "kun oli pakko maata sen miehen alla" ja kärsiä kivuliaat synnytykset, jotka "olivat aivan kauheita".Silloin ei ollut ehkäisyä tai jos oli, niin ei ainakaan pillereitä ja mies halusi lapsia, joiden lapsilisät voi juoda, silloin kun ne vileä menivät isän tilille.
Lue ketjusta muutakin kuin ensimmäinen sivu. Löytyy vastaukset. Syvenny vastauksiin. Haasta omat mielipiteesi.
Sen sanon, että rakkauden kanssa tällä katumuksella ei ole mitään tekemistä. Rakastan minä esimerkiksi veljeänikin, mutta päivääkään en hänen kanssaan asuisi. Ihan kiva ihminen. Etäältä.