Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvä että saa purkaa tuntojaan mutta vaikka en pidä itseäni ollenkaan tunneälykkäänä niin eikö tämän todellisuuden näe jokainen aivan selvästi. Että.lähes kaikki katuvat lapsiaan.

Olet todella pihalla. Tähän ketjuun osallistuneet = lähes kaikki????? Tuliko mieleen, että tässä tietty vertaisryhmä purkaa tuntojaan - ei koko maan väestö? Sama kuin menisit vaikka AA-kerhoon ja sitten toteaisit, että lähes kaikilla on alkoholiongelma!

Haluat ymmärtää että perustan havaintoni tähän ketjuun enkä siihen mitä kuulen ja näen ja se sinulle sallittakoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Ensinnäkin, jos vanhempi todella jumittuu siihen katumukseen ja jättää lapsensa heitteille, se on aivan eri asia kuin potea katumusta hiljaa mielessään ja tunnustaa se tänne. Jos ystäväsi on saanut netistä "hyväksynnän" lasten huonolle hoitamiselle, ehkä hän olisi löytänyt sen jostain muualta jos netissä ei aiheesta puhuttaisi..? Ei tämä ole asia, joka on yhtäkkiä keksitty 2010-luvulla; jos luit ketjua aiemmin, siellä puhuttiin lapsensurmien perinteestä Suomessa.

Ja lisäksi, ehkä joillekin tunteessa vellominen ja sen ilmi tuominen on vain osa kasvamisen prosessia - välivaihe ennen eteenpäin siirtymistä? Tämähän pätee ihan mihin tahansa muuhunkin menetykseen, suruun tai ikävään kokemukseen. Ennen asioiden helpottamista pitää käydä pohjalla. Ja jotkut jäävät sinne pohjalle suremaan, mutta ei se tarkoita, että niin kävisi kaikille.

Voi miten minä toivonkaan, että tässä kaikessa on kyse vain asioiden prosessoinnista. Silloinhan se on ihan ok, hyödyllistä ja eheyttävää. Ja kuitenkin pelkään, että negatiivisten tunteiden vatvominen vain vahvistaa negatiivisuutta, samanmielisten toisilleen peukuttelu tekee asiasta normaalia ja hyväksyttävää. Syntyy tämmöinen kuuluisa kupla-ilmiö.

Se, että myöntää Internetin keskustelupalstalla negatiivisen tunteen olemassaolon, ei tarkoita sitä, että se määrittäisi elämää tai että siinä velloisi arjessa. Se on vain tunne muiden joukossa.

On siinä eroa, onko katumus vain hetkellinen tunne vai pysyvä fiilis. Ymmärrettävää että raskaassa tilanteessa,univelat päällä saattaa tuntua siltä että katuu koko lastentekoa. Jos taas katumus on pysyvä olotila,kyllä kyse on ihan valinnasta. Ihminen voi itse ruokkia tai olla ruokkimatta tunteitaan. Jatkuvassa katumuksessa ei ole mitään järkeä, se ei rakenna mitään. Sellaisessa tilanteessa katumus on turhaa ja asenteenmuutos voisi auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutama asia, suomessa äidin pitäisi hoitaa isojakin, yli 1v

Ei näin ole muualla. Hoidossa ovat

Lisäksi psykologit jotka lehtiin kirjoittavat ovat vieraantuneita elämästä tai lapsettomia. Lapsilta ei vaadita mitään, muiden huomioon ottamista. Vain äideiltä.

Voisiko se ettei lapsilta vaadita samoja asioita kuin aikuisilta, johtua siitä että lapsella ei ole samoja valmiuksia kuin aikuisella? Lapsi vasta opettelee tunteidensäätelyä,muiden huomioon ottamista jne.ja pääasiassa oppii vanhemman esimerkin kautta. Ei ole lapsen tehtävä kannatella äidin tunteita ja yrittää ymmärtää kun äidillä on nyt niin raskasta ja elämä meni pilalle lasten myötä.

Puhun siitä, että ei kasvateta ottamaan huomion muita

kannattas miettiä tarkkaan enne ku raskaaksi tulee :) ei tarttee sit katua ja pillittää täällä. itse olen välillä katunut iha pieniä hetkiä oikeastaan sen takia et lapsen isä oisin voinu olla joku muu...mutta nyt olen tajunnut että mun elämä on just hyvä näin, yhden lapsen kans. enempää en tee.

Vierailija kirjoitti:

kannattas miettiä tarkkaan enne ku raskaaksi tulee :) ei tarttee sit katua ja pillittää täällä. itse olen välillä katunut iha pieniä hetkiä oikeastaan sen takia et lapsen isä oisin voinu olla joku muu...mutta nyt olen tajunnut että mun elämä on just hyvä näin, yhden lapsen kans. enempää en tee.

No sulta menee kyllä heittämällä yli koko ketjun pointti. Kiitos tästä viisaudesta! Meinaatko, että yksikään katuvista tai katuneista ei ole miettinyt etukäteen? Kun lukee näitten ihmisten tarinoita, se etukäteen miettiminen ei ole välttämättä auttanut yhtään. Ymmärrän ihan täysin esimerkiksi sen, miksi se autistisen lapsen äiti katuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja ne jotka eivät kadu tai rasitu ovat usein kiiusaajia tai ihmisiä jotka ulkoistavat tehokkaasti

Herrajumala sentään, mitä minä luin. Ja vielä järkyttävämpää ,että tällainen kommentti on saanut 10 yläpeukutusta! Kyllä te asianomaiset olette pahasti päästänne sekaisin. Täysin sekaisin!

Anteeksi, että kirjoitan kokemukseni.

Tiedän, että tuntemani ihmiset jotka ovat empaattisia ja vastuuntuntoisia, saattaisivat myöntää negatiivisia tunteita tai käytöstä myös itselleen ja muille aikuisille, ei pelkästään lapsille

Päinvastainen esimerkki, joka pitää itseään parempana vanhempana kuin muut, ja vain lapset saavat jne jne on addiktoitunut kiusaamiseen porukassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Ensinnäkin, jos vanhempi todella jumittuu siihen katumukseen ja jättää lapsensa heitteille, se on aivan eri asia kuin potea katumusta hiljaa mielessään ja tunnustaa se tänne. Jos ystäväsi on saanut netistä "hyväksynnän" lasten huonolle hoitamiselle, ehkä hän olisi löytänyt sen jostain muualta jos netissä ei aiheesta puhuttaisi..? Ei tämä ole asia, joka on yhtäkkiä keksitty 2010-luvulla; jos luit ketjua aiemmin, siellä puhuttiin lapsensurmien perinteestä Suomessa.

Ja lisäksi, ehkä joillekin tunteessa vellominen ja sen ilmi tuominen on vain osa kasvamisen prosessia - välivaihe ennen eteenpäin siirtymistä? Tämähän pätee ihan mihin tahansa muuhunkin menetykseen, suruun tai ikävään kokemukseen. Ennen asioiden helpottamista pitää käydä pohjalla. Ja jotkut jäävät sinne pohjalle suremaan, mutta ei se tarkoita, että niin kävisi kaikille.

Voi miten minä toivonkaan, että tässä kaikessa on kyse vain asioiden prosessoinnista. Silloinhan se on ihan ok, hyödyllistä ja eheyttävää. Ja kuitenkin pelkään, että negatiivisten tunteiden vatvominen vain vahvistaa negatiivisuutta, samanmielisten toisilleen peukuttelu tekee asiasta normaalia ja hyväksyttävää. Syntyy tämmöinen kuuluisa kupla-ilmiö.

Se, että myöntää Internetin keskustelupalstalla negatiivisen tunteen olemassaolon, ei tarkoita sitä, että se määrittäisi elämää tai että siinä velloisi arjessa. Se on vain tunne muiden joukossa.

On siinä eroa, onko katumus vain hetkellinen tunne vai pysyvä fiilis. Ymmärrettävää että raskaassa tilanteessa,univelat päällä saattaa tuntua siltä että katuu koko lastentekoa. Jos taas katumus on pysyvä olotila,kyllä kyse on ihan valinnasta. Ihminen voi itse ruokkia tai olla ruokkimatta tunteitaan. Jatkuvassa katumuksessa ei ole mitään järkeä, se ei rakenna mitään. Sellaisessa tilanteessa katumus on turhaa ja asenteenmuutos voisi auttaa.

Miten se asenteenmuutos tehdään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja ne jotka eivät kadu tai rasitu ovat usein kiiusaajia tai ihmisiä jotka ulkoistavat tehokkaasti

Herrajumala sentään, mitä minä luin. Ja vielä järkyttävämpää ,että tällainen kommentti on saanut 10 yläpeukutusta! Kyllä te asianomaiset olette pahasti päästänne sekaisin. Täysin sekaisin!

Jep :D ne jotka eivät kadu lapsiaan ovat kiusaajia? Mitä helvt...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Ensinnäkin, jos vanhempi todella jumittuu siihen katumukseen ja jättää lapsensa heitteille, se on aivan eri asia kuin potea katumusta hiljaa mielessään ja tunnustaa se tänne. Jos ystäväsi on saanut netistä "hyväksynnän" lasten huonolle hoitamiselle, ehkä hän olisi löytänyt sen jostain muualta jos netissä ei aiheesta puhuttaisi..? Ei tämä ole asia, joka on yhtäkkiä keksitty 2010-luvulla; jos luit ketjua aiemmin, siellä puhuttiin lapsensurmien perinteestä Suomessa.

Ja lisäksi, ehkä joillekin tunteessa vellominen ja sen ilmi tuominen on vain osa kasvamisen prosessia - välivaihe ennen eteenpäin siirtymistä? Tämähän pätee ihan mihin tahansa muuhunkin menetykseen, suruun tai ikävään kokemukseen. Ennen asioiden helpottamista pitää käydä pohjalla. Ja jotkut jäävät sinne pohjalle suremaan, mutta ei se tarkoita, että niin kävisi kaikille.

Voi miten minä toivonkaan, että tässä kaikessa on kyse vain asioiden prosessoinnista. Silloinhan se on ihan ok, hyödyllistä ja eheyttävää. Ja kuitenkin pelkään, että negatiivisten tunteiden vatvominen vain vahvistaa negatiivisuutta, samanmielisten toisilleen peukuttelu tekee asiasta normaalia ja hyväksyttävää. Syntyy tämmöinen kuuluisa kupla-ilmiö.

Se, että myöntää Internetin keskustelupalstalla negatiivisen tunteen olemassaolon, ei tarkoita sitä, että se määrittäisi elämää tai että siinä velloisi arjessa. Se on vain tunne muiden joukossa.

On siinä eroa, onko katumus vain hetkellinen tunne vai pysyvä fiilis. Ymmärrettävää että raskaassa tilanteessa,univelat päällä saattaa tuntua siltä että katuu koko lastentekoa. Jos taas katumus on pysyvä olotila,kyllä kyse on ihan valinnasta. Ihminen voi itse ruokkia tai olla ruokkimatta tunteitaan. Jatkuvassa katumuksessa ei ole mitään järkeä, se ei rakenna mitään. Sellaisessa tilanteessa katumus on turhaa ja asenteenmuutos voisi auttaa.

Miten se asenteenmuutos tehdään?

Hyväksymällä se, miten elämä on mennyt ja ne asiat joita ei voi muuttaa. Muuttamalla ne jotka voi. Turha katua,harmitella tai jossitella(ylipäätään tuhlata energiaa)asioihin joihin ei voi vaikuttaa. Kaikesta voi oppia ja kasvaa ihmisenä. Keskittymällä siihen hyvään ja niihin mahdollisuuksiin mitä esim.lapset ja vanhemmuus ovat tuoneet mukanaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Ensinnäkin, jos vanhempi todella jumittuu siihen katumukseen ja jättää lapsensa heitteille, se on aivan eri asia kuin potea katumusta hiljaa mielessään ja tunnustaa se tänne. Jos ystäväsi on saanut netistä "hyväksynnän" lasten huonolle hoitamiselle, ehkä hän olisi löytänyt sen jostain muualta jos netissä ei aiheesta puhuttaisi..? Ei tämä ole asia, joka on yhtäkkiä keksitty 2010-luvulla; jos luit ketjua aiemmin, siellä puhuttiin lapsensurmien perinteestä Suomessa.

Ja lisäksi, ehkä joillekin tunteessa vellominen ja sen ilmi tuominen on vain osa kasvamisen prosessia - välivaihe ennen eteenpäin siirtymistä? Tämähän pätee ihan mihin tahansa muuhunkin menetykseen, suruun tai ikävään kokemukseen. Ennen asioiden helpottamista pitää käydä pohjalla. Ja jotkut jäävät sinne pohjalle suremaan, mutta ei se tarkoita, että niin kävisi kaikille.

Voi miten minä toivonkaan, että tässä kaikessa on kyse vain asioiden prosessoinnista. Silloinhan se on ihan ok, hyödyllistä ja eheyttävää. Ja kuitenkin pelkään, että negatiivisten tunteiden vatvominen vain vahvistaa negatiivisuutta, samanmielisten toisilleen peukuttelu tekee asiasta normaalia ja hyväksyttävää. Syntyy tämmöinen kuuluisa kupla-ilmiö.

Se, että myöntää Internetin keskustelupalstalla negatiivisen tunteen olemassaolon, ei tarkoita sitä, että se määrittäisi elämää tai että siinä velloisi arjessa. Se on vain tunne muiden joukossa.

On siinä eroa, onko katumus vain hetkellinen tunne vai pysyvä fiilis. Ymmärrettävää että raskaassa tilanteessa,univelat päällä saattaa tuntua siltä että katuu koko lastentekoa. Jos taas katumus on pysyvä olotila,kyllä kyse on ihan valinnasta. Ihminen voi itse ruokkia tai olla ruokkimatta tunteitaan. Jatkuvassa katumuksessa ei ole mitään järkeä, se ei rakenna mitään. Sellaisessa tilanteessa katumus on turhaa ja asenteenmuutos voisi auttaa.

Sanottakoon alkuun, että minulla ei ole lapsia, onneksi. Nuorempana oli lähellä etten niitä tehnyt, koska niitä "kuuluu tehdä". Nyt, 35-vuotiaana tiedän, että olisin katunut. Olen hyvin vastuuntuntoinen, olisin varmasti hoitanut lapseni hyvin. Olisin luultavasti myös rakastanut heitä paljon. Se ei kuitenkaan muuta perusluonnettani; tarvitsen päivittäin useita tunteja rauhallista omaa aikaa; 2-6 tuntia työpäivän jälkeen aikaa jolloin kukaan ei huuda äitiäitiäiti. Tätä osaa luonteessani en edes ymmärtänyt, ennen kuin pari vuotta sitten, kun aloin miettiä miksi puolisoni läsnäolo välillä ahdistaa niin julmetusti. Puolisoni, joka on aikuinen, itsenäinen ihminen eikä tarvitse minua mihinkään, läsnäolo ja hänen "seuran tarpeensa" oli riittävää ahdistamaan, ja saamaan minut katumaan liittoamme. Tuo katumus on häipynyt, koska yhdessä olemme pedanneet petimme sellaiseksi, että molempien on siinä mukava maata. Lapsen kanssa en kuitenkaan mitenkään voi tehdä samaa, koska lapsi tarvitsee minua aivan toisella tavalla kuin aikuinen ihminen.

Ymmärrän siis erinomaisesti niitä äitejä, jotka rakastavat lapsiaan valtavan paljon, mutta silti katuvat. Olisin itsekin ollut samanlainen, jos olisin ollut toisenlaisen miehen kanssa. Kyllä niistä yöheräämisistä ja sairasteluista ja itkuista selviää. Siitä jatkuvasta läsnäolosta ei. Minulle ahdistavin mahdollinen ajatus on se, että joku tarvitsee minun läsnäoloani joka päivä, eikä sillä ole mitään tekemistä väsymyksen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan hauku lapsettomia enkä syyllistä heitä mistään. Minä mietin omaa äitiäni, jolle lapsen hoitaminen ei selvästikään ollut mieluisaa, mutta joka syytti siitä minua, ei äitiyttä sinänsä! Äiti oli eronnut, mutta sönkötti, että olisi halunnut 5 poikaa! (=jalkapallojoukkue). Mutta ei sitten voinut koska ero, muka.

Eli en saanut äidiltä palautetta, että hän ei tykkää hoitaa minua, vaikka varmasti ei tykännyt, kun kiukku purettiin minuun. Olen siis jo aikaisemmin ketjussa kirjoittanut, että luulin, että meidän ongelmamme johtuivat meistä, hänestä ja minusta.

Nyt tajuan, että eivät ne johtuneetkaan, vaan siitä, että äiti ei ollut lapsirakas henkilö, ja ei siinä mitään, tunnollisesti hän minut hoiti, mutta se oli virhe häneltä, ettei hän rehellisesti paljastanut minulle, että syy on hänessä, jolloin en päässyt tarkastelemaan rehellisesti äitiyttä, vaan se näyttäytyi minulle asiana, josta kyllä selviää, jos haluaa. Niin, selviää, jos on tunnekylmä ihminen, jota ei haittaa hoitaa lapsiaan koneellisesti. Minua taas oksettaa, kun en kykene sen parempaan, ja olen huolissani lapsistani. Koska niillä eväillä, joita lapsuuteni antoi on todella vaikea olla haluamani lempeä, rakastava ja toiset itseni edelle asettava vanhempi. Koska en saa siitä mitään.

Mutta saatan sinä hyvänmielen ja onnistumisen tunteen kun laitat lapsesi ennen itseäsi?

Miten niin? Mitä oikein tarkoitat? En koe asiaa niin, koen vain hoitaneeni velvollisuuteni (josta lapsi vielä kiukuttelee). Esim. nukkumaanmeno. Katsoisin paljon mieluummin useimpina iltoina vain töllöä. Sen sijaan en voi, koska pitää saada lapset nukkumaan. Ja sen jälkeen ei voi enää pitää telkkaria niin että kuulisi mitään, koska lapset eivät saa unta. Jos minä en asettaisi lapsia itseni edelle, unen vähyys olisi haitaksi lasten terveydelle.

Mutta miksi saisin tuosta jotenkin erityiset kicksit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan hauku lapsettomia enkä syyllistä heitä mistään. Minä mietin omaa äitiäni, jolle lapsen hoitaminen ei selvästikään ollut mieluisaa, mutta joka syytti siitä minua, ei äitiyttä sinänsä! Äiti oli eronnut, mutta sönkötti, että olisi halunnut 5 poikaa! (=jalkapallojoukkue). Mutta ei sitten voinut koska ero, muka.

Eli en saanut äidiltä palautetta, että hän ei tykkää hoitaa minua, vaikka varmasti ei tykännyt, kun kiukku purettiin minuun. Olen siis jo aikaisemmin ketjussa kirjoittanut, että luulin, että meidän ongelmamme johtuivat meistä, hänestä ja minusta.

Nyt tajuan, että eivät ne johtuneetkaan, vaan siitä, että äiti ei ollut lapsirakas henkilö, ja ei siinä mitään, tunnollisesti hän minut hoiti, mutta se oli virhe häneltä, ettei hän rehellisesti paljastanut minulle, että syy on hänessä, jolloin en päässyt tarkastelemaan rehellisesti äitiyttä, vaan se näyttäytyi minulle asiana, josta kyllä selviää, jos haluaa. Niin, selviää, jos on tunnekylmä ihminen, jota ei haittaa hoitaa lapsiaan koneellisesti. Minua taas oksettaa, kun en kykene sen parempaan, ja olen huolissani lapsistani. Koska niillä eväillä, joita lapsuuteni antoi on todella vaikea olla haluamani lempeä, rakastava ja toiset itseni edelle asettava vanhempi. Koska en saa siitä mitään.

Mutta saatan sinä hyvänmielen ja onnistumisen tunteen kun laitat lapsesi ennen itseäsi?

Miten niin? Mitä oikein tarkoitat? En koe asiaa niin, koen vain hoitaneeni velvollisuuteni (josta lapsi vielä kiukuttelee). Esim. nukkumaanmeno. Katsoisin paljon mieluummin useimpina iltoina vain töllöä. Sen sijaan en voi, koska pitää saada lapset nukkumaan. Ja sen jälkeen ei voi enää pitää telkkaria niin että kuulisi mitään, koska lapset eivät saa unta. Jos minä en asettaisi lapsia itseni edelle, unen vähyys olisi haitaksi lasten terveydelle.

Mutta miksi saisin tuosta jotenkin erityiset kicksit?

Tämä

Äitiys itsessään on pohjimmiltaan pelkkää biologiaa ja jälkeläisistä huolehtimista kuten muillakin nisäkkäillä. Se on myös kuluttavaa ja raskasta. Me ihmiset olemme lisäksi tuoneet muihin eläimiin nähden äitiyteen, kuten muihinkin kulttuurisiin rooleihin, kaikenlaista lisäpainetta. Veikkaan, että iso osa äideistä, jotka katuvat lapsiaan, ovat herkkiä aistimaan nämä ihmisten itse kehittämien kulttuurien luomat ristiriitaiset paineet. Miehillä on omat paineensa, mutta väittäisin, että naisille on niitä vielä enemmän. Naisena et ikää kuin voi kuin epäonnistua, teit niin tai näin.

Jos et hanki lapsia, olet epäonnistunut, itsekäs uranainen, jonka pitäisi ajatella muutakin kuin itseään. Jos hankit lapsia ja etenkin jos hoidat heitä pidempään kotona, olet yhteiskunnan elätti, miehen varassa roikkuja, tyhmä ja epäitsenäinen. Jos viet lapsen liian aikaisin hoitoon, pilaat lapsen ja olet itsekäs uranainen. Jos taas liian myöhään, olet estänyt lasta sosiaalistumasta, pakoilet työtä ja taaskin ajattelet vain itseäsi. Jos saat yhden lapsen, se on liian vähän, jos taas neljä, se on jo liikaa. Jos eri lapsilla on useampi isä, olet kevytkenkäinen nainen, jos taas olet eronnut, olet säälittävä ja epäonnistunut ja kurja nainen. Jos et uhraa tarpeeksi lapsille ja miehelle, olet itsekäs, jos taas liikaa, olet epäitsenäinen. Et siis voi onnistua, jos ajattelet ulkoapäin tulevia muiden asettamia paineita.

Mutta äitiys ja jälkeläisistä huolehtiminen on osa elämän kiertokulkua, ja elämä itsessään ei ole helppoa eikä ihanaa. Suurimmalle osalle ei. On vain pieniä hyviä hetkiä. Lapsia katuva nainen haaveilee ajasta ilman lapsia ja että saisi aikaa itselleen, eikä tarvitsisi olla aina vain se, josta revitään ja jonka energia käytetään muuhun kuin itse haluaisi. Kuitenkin jos niitä lapsia ei olisi, osa samoista äideistä haaveilisi lapsista. Sama koskee muutakin elämässä, työ/ei työtä, puoliso/sinkkuus jne. Ruoho vaikuttaa aina vihreämmältä aidan toisella puolella. Ja joskus se sitä onkin.

Itselläni on sen verran jo ikää ja elämänkokemusta, että ei ole turhia kuvitelmia elämästä. Jokaisessa kolikossa on se toinen puolensa. Aina. Erosin, koska ajattelin, että miestä vaihtamalla elämä paranee. Elin välillä sinkkuna. No, ei ollut sinkkuna ollenkaan niin kivaa kun kuvittelin, eikä miestä vaihtamalla elämä parantunut. Päinvastoin, elämä on uusperheellisenä mutkikkaampaa. Mutta näillä korteilla nyt mennään, ja olen tullut entistä kovanahkaisemmaksi. Luulin ennen, että lapset vievät kaiken ajan ja energian, ja osittain veivätkin. Ja että kodin pitää olla aina siisti, ja pitää panostaa terveelliseen ruokaan ja muistaa liikkua, että pysyy kunto kohdillaan. Ei täydy, jos ei huvita. Ja nyt kun näen lapsiani enää vain osan ajasta, ja ymmärrän, että kaiken, ihan kaiken voi menettää, kaipaan heitä valtavasti ja harmittaa, etten näe enempää. Odotan iltatähteäni, ja tämän pienen kanssa haluan sitten olla. Enää en koe jääväni mistään paitsi, elämä ei ole aina jossakin muualla vaan juuri tässä. En koe tarvetta kiertää maailmaa, kulkea entiseen tapaan kulttuuririennoissa, baareissa tai yhtään missään. Riittää, että olen ja saan ihmetellä maailman sitten tämän pienen kanssa. Eikä se ole helppoa tai hauskaa, se vain on. Elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Ensinnäkin, jos vanhempi todella jumittuu siihen katumukseen ja jättää lapsensa heitteille, se on aivan eri asia kuin potea katumusta hiljaa mielessään ja tunnustaa se tänne. Jos ystäväsi on saanut netistä "hyväksynnän" lasten huonolle hoitamiselle, ehkä hän olisi löytänyt sen jostain muualta jos netissä ei aiheesta puhuttaisi..? Ei tämä ole asia, joka on yhtäkkiä keksitty 2010-luvulla; jos luit ketjua aiemmin, siellä puhuttiin lapsensurmien perinteestä Suomessa.

Ja lisäksi, ehkä joillekin tunteessa vellominen ja sen ilmi tuominen on vain osa kasvamisen prosessia - välivaihe ennen eteenpäin siirtymistä? Tämähän pätee ihan mihin tahansa muuhunkin menetykseen, suruun tai ikävään kokemukseen. Ennen asioiden helpottamista pitää käydä pohjalla. Ja jotkut jäävät sinne pohjalle suremaan, mutta ei se tarkoita, että niin kävisi kaikille.

Voi miten minä toivonkaan, että tässä kaikessa on kyse vain asioiden prosessoinnista. Silloinhan se on ihan ok, hyödyllistä ja eheyttävää. Ja kuitenkin pelkään, että negatiivisten tunteiden vatvominen vain vahvistaa negatiivisuutta, samanmielisten toisilleen peukuttelu tekee asiasta normaalia ja hyväksyttävää. Syntyy tämmöinen kuuluisa kupla-ilmiö.

Se, että myöntää Internetin keskustelupalstalla negatiivisen tunteen olemassaolon, ei tarkoita sitä, että se määrittäisi elämää tai että siinä velloisi arjessa. Se on vain tunne muiden joukossa.

On siinä eroa, onko katumus vain hetkellinen tunne vai pysyvä fiilis. Ymmärrettävää että raskaassa tilanteessa,univelat päällä saattaa tuntua siltä että katuu koko lastentekoa. Jos taas katumus on pysyvä olotila,kyllä kyse on ihan valinnasta. Ihminen voi itse ruokkia tai olla ruokkimatta tunteitaan. Jatkuvassa katumuksessa ei ole mitään järkeä, se ei rakenna mitään. Sellaisessa tilanteessa katumus on turhaa ja asenteenmuutos voisi auttaa.

Sanottakoon alkuun, että minulla ei ole lapsia, onneksi. Nuorempana oli lähellä etten niitä tehnyt, koska niitä "kuuluu tehdä". Nyt, 35-vuotiaana tiedän, että olisin katunut. Olen hyvin vastuuntuntoinen, olisin varmasti hoitanut lapseni hyvin. Olisin luultavasti myös rakastanut heitä paljon. Se ei kuitenkaan muuta perusluonnettani; tarvitsen päivittäin useita tunteja rauhallista omaa aikaa; 2-6 tuntia työpäivän jälkeen aikaa jolloin kukaan ei huuda äitiäitiäiti. Tätä osaa luonteessani en edes ymmärtänyt, ennen kuin pari vuotta sitten, kun aloin miettiä miksi puolisoni läsnäolo välillä ahdistaa niin julmetusti. Puolisoni, joka on aikuinen, itsenäinen ihminen eikä tarvitse minua mihinkään, läsnäolo ja hänen "seuran tarpeensa" oli riittävää ahdistamaan, ja saamaan minut katumaan liittoamme. Tuo katumus on häipynyt, koska yhdessä olemme pedanneet petimme sellaiseksi, että molempien on siinä mukava maata. Lapsen kanssa en kuitenkaan mitenkään voi tehdä samaa, koska lapsi tarvitsee minua aivan toisella tavalla kuin aikuinen ihminen.

Ymmärrän siis erinomaisesti niitä äitejä, jotka rakastavat lapsiaan valtavan paljon, mutta silti katuvat. Olisin itsekin ollut samanlainen, jos olisin ollut toisenlaisen miehen kanssa. Kyllä niistä yöheräämisistä ja sairasteluista ja itkuista selviää. Siitä jatkuvasta läsnäolosta ei. Minulle ahdistavin mahdollinen ajatus on se, että joku tarvitsee minun läsnäoloani joka päivä, eikä sillä ole mitään tekemistä väsymyksen kanssa.

Itse olen 31-vuotias ja alan nyt vasta käsittää miten erakkomainen ja introvertti olen luonteeltani. Tarvitsen aivan mielettömästi hiljaisuutta ja omaa aikaa, ja tiedän melko varmasti että jos olisin hankkinut lapsia hiukan päälle parikymppisenä kuten suunnittelin niin katuisin sitä nyt. Introverttiluonteenpiirteeni ja erakkomaisuuteni ovat tulleet selkeästi esiin vasta päälle 25-vuotiaana ja vuosi vuodelta tulevat suuremmaksi osaksi elämääni. Miehen kanssa pystyn olemaan saman katon alla koska olemme kehittäneet toimivan systeemin ja pystymme olemaan "yksin" samassa tilassakin. Jos tähän päälle laitettaisiin se itkevä vauva tai kitisevä/kikattava/jokapaikkaanehtivä taapero tai "katoäitikatoäitikato!"-viisivuotias tai kyselevä ja kommentoiva koululainen... Minä tiedän että olisin aivan loppu ja varmasti katuisin lapsen hankkimista. 

Siksipä en ole lapsia hankkinut, ja alkaa vahvistua mielessä että en aiokaan. Koska tunnen itseni, ja tiedän että vaikka kuinka olisin vastuuntuntoinen ja hyvä äiti, se lapsi ei kuitenkaan olisi niin toivottu ja rakastettu kuin jokainen lapsi ansaitsee olla. Parempi siis että en niitä lapsia hanki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan hauku lapsettomia enkä syyllistä heitä mistään. Minä mietin omaa äitiäni, jolle lapsen hoitaminen ei selvästikään ollut mieluisaa, mutta joka syytti siitä minua, ei äitiyttä sinänsä! Äiti oli eronnut, mutta sönkötti, että olisi halunnut 5 poikaa! (=jalkapallojoukkue). Mutta ei sitten voinut koska ero, muka.

Eli en saanut äidiltä palautetta, että hän ei tykkää hoitaa minua, vaikka varmasti ei tykännyt, kun kiukku purettiin minuun. Olen siis jo aikaisemmin ketjussa kirjoittanut, että luulin, että meidän ongelmamme johtuivat meistä, hänestä ja minusta.

Nyt tajuan, että eivät ne johtuneetkaan, vaan siitä, että äiti ei ollut lapsirakas henkilö, ja ei siinä mitään, tunnollisesti hän minut hoiti, mutta se oli virhe häneltä, ettei hän rehellisesti paljastanut minulle, että syy on hänessä, jolloin en päässyt tarkastelemaan rehellisesti äitiyttä, vaan se näyttäytyi minulle asiana, josta kyllä selviää, jos haluaa. Niin, selviää, jos on tunnekylmä ihminen, jota ei haittaa hoitaa lapsiaan koneellisesti. Minua taas oksettaa, kun en kykene sen parempaan, ja olen huolissani lapsistani. Koska niillä eväillä, joita lapsuuteni antoi on todella vaikea olla haluamani lempeä, rakastava ja toiset itseni edelle asettava vanhempi. Koska en saa siitä mitään.

Mutta saatan sinä hyvänmielen ja onnistumisen tunteen kun laitat lapsesi ennen itseäsi?

Miten niin? Mitä oikein tarkoitat? En koe asiaa niin, koen vain hoitaneeni velvollisuuteni (josta lapsi vielä kiukuttelee). Esim. nukkumaanmeno. Katsoisin paljon mieluummin useimpina iltoina vain töllöä. Sen sijaan en voi, koska pitää saada lapset nukkumaan. Ja sen jälkeen ei voi enää pitää telkkaria niin että kuulisi mitään, koska lapset eivät saa unta. Jos minä en asettaisi lapsia itseni edelle, unen vähyys olisi haitaksi lasten terveydelle.

Mutta miksi saisin tuosta jotenkin erityiset kicksit?

Jokainen perhe tekee ne rutiininsa. JOissakin nukutetaan lapsia iltakaudet, toisissa lapset nukahtavat suht vaivatta ja sen jälkeen katsotaan tv:tä tai tehdään töitä tietokoneella. Ja jos on opettanut lapsensa nukkumaan äänettömässä tilassa voi sitä tv:tä silti katsoa, kuulokkeet saa yhdistettyä telkkariinkin... Nämä ihmiset jotka valittavat, jos ne lapset häviäisivät niks naks, mitä ihanaa sillon tekisistte mitä nyt ette lasten kanssa kykene, ja kykenisisttekö ihan oikeasti olemaan onnellisia vai onko tuo onneton olo itsessä sisällä ja lapset se lähin jota siitä syyttää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan hauku lapsettomia enkä syyllistä heitä mistään. Minä mietin omaa äitiäni, jolle lapsen hoitaminen ei selvästikään ollut mieluisaa, mutta joka syytti siitä minua, ei äitiyttä sinänsä! Äiti oli eronnut, mutta sönkötti, että olisi halunnut 5 poikaa! (=jalkapallojoukkue). Mutta ei sitten voinut koska ero, muka.

Eli en saanut äidiltä palautetta, että hän ei tykkää hoitaa minua, vaikka varmasti ei tykännyt, kun kiukku purettiin minuun. Olen siis jo aikaisemmin ketjussa kirjoittanut, että luulin, että meidän ongelmamme johtuivat meistä, hänestä ja minusta.

Nyt tajuan, että eivät ne johtuneetkaan, vaan siitä, että äiti ei ollut lapsirakas henkilö, ja ei siinä mitään, tunnollisesti hän minut hoiti, mutta se oli virhe häneltä, ettei hän rehellisesti paljastanut minulle, että syy on hänessä, jolloin en päässyt tarkastelemaan rehellisesti äitiyttä, vaan se näyttäytyi minulle asiana, josta kyllä selviää, jos haluaa. Niin, selviää, jos on tunnekylmä ihminen, jota ei haittaa hoitaa lapsiaan koneellisesti. Minua taas oksettaa, kun en kykene sen parempaan, ja olen huolissani lapsistani. Koska niillä eväillä, joita lapsuuteni antoi on todella vaikea olla haluamani lempeä, rakastava ja toiset itseni edelle asettava vanhempi. Koska en saa siitä mitään.

Mutta saatan sinä hyvänmielen ja onnistumisen tunteen kun laitat lapsesi ennen itseäsi?

Miten niin? Mitä oikein tarkoitat? En koe asiaa niin, koen vain hoitaneeni velvollisuuteni (josta lapsi vielä kiukuttelee). Esim. nukkumaanmeno. Katsoisin paljon mieluummin useimpina iltoina vain töllöä. Sen sijaan en voi, koska pitää saada lapset nukkumaan. Ja sen jälkeen ei voi enää pitää telkkaria niin että kuulisi mitään, koska lapset eivät saa unta. Jos minä en asettaisi lapsia itseni edelle, unen vähyys olisi haitaksi lasten terveydelle.

Mutta miksi saisin tuosta jotenkin erityiset kicksit?

Siis eikö sinulle muka tule ollenkaan onnellinen olo kun esim ostat lapselle jäätelön (siihen menee toki siis sinun rahojasi jotka voisit käyttää itseesi) ja näät miten se lapsi innoissaan hymyilee ja syö sitä jäätelöä? Ajattelet vaan et vittu sinne meni sekin 2e minulta pois..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Ensinnäkin, jos vanhempi todella jumittuu siihen katumukseen ja jättää lapsensa heitteille, se on aivan eri asia kuin potea katumusta hiljaa mielessään ja tunnustaa se tänne. Jos ystäväsi on saanut netistä "hyväksynnän" lasten huonolle hoitamiselle, ehkä hän olisi löytänyt sen jostain muualta jos netissä ei aiheesta puhuttaisi..? Ei tämä ole asia, joka on yhtäkkiä keksitty 2010-luvulla; jos luit ketjua aiemmin, siellä puhuttiin lapsensurmien perinteestä Suomessa.

Ja lisäksi, ehkä joillekin tunteessa vellominen ja sen ilmi tuominen on vain osa kasvamisen prosessia - välivaihe ennen eteenpäin siirtymistä? Tämähän pätee ihan mihin tahansa muuhunkin menetykseen, suruun tai ikävään kokemukseen. Ennen asioiden helpottamista pitää käydä pohjalla. Ja jotkut jäävät sinne pohjalle suremaan, mutta ei se tarkoita, että niin kävisi kaikille.

Voi miten minä toivonkaan, että tässä kaikessa on kyse vain asioiden prosessoinnista. Silloinhan se on ihan ok, hyödyllistä ja eheyttävää. Ja kuitenkin pelkään, että negatiivisten tunteiden vatvominen vain vahvistaa negatiivisuutta, samanmielisten toisilleen peukuttelu tekee asiasta normaalia ja hyväksyttävää. Syntyy tämmöinen kuuluisa kupla-ilmiö.

Se, että myöntää Internetin keskustelupalstalla negatiivisen tunteen olemassaolon, ei tarkoita sitä, että se määrittäisi elämää tai että siinä velloisi arjessa. Se on vain tunne muiden joukossa.

On siinä eroa, onko katumus vain hetkellinen tunne vai pysyvä fiilis. Ymmärrettävää että raskaassa tilanteessa,univelat päällä saattaa tuntua siltä että katuu koko lastentekoa. Jos taas katumus on pysyvä olotila,kyllä kyse on ihan valinnasta. Ihminen voi itse ruokkia tai olla ruokkimatta tunteitaan. Jatkuvassa katumuksessa ei ole mitään järkeä, se ei rakenna mitään. Sellaisessa tilanteessa katumus on turhaa ja asenteenmuutos voisi auttaa.

Sanottakoon alkuun, että minulla ei ole lapsia, onneksi. Nuorempana oli lähellä etten niitä tehnyt, koska niitä "kuuluu tehdä". Nyt, 35-vuotiaana tiedän, että olisin katunut. Olen hyvin vastuuntuntoinen, olisin varmasti hoitanut lapseni hyvin. Olisin luultavasti myös rakastanut heitä paljon. Se ei kuitenkaan muuta perusluonnettani; tarvitsen päivittäin useita tunteja rauhallista omaa aikaa; 2-6 tuntia työpäivän jälkeen aikaa jolloin kukaan ei huuda äitiäitiäiti. Tätä osaa luonteessani en edes ymmärtänyt, ennen kuin pari vuotta sitten, kun aloin miettiä miksi puolisoni läsnäolo välillä ahdistaa niin julmetusti. Puolisoni, joka on aikuinen, itsenäinen ihminen eikä tarvitse minua mihinkään, läsnäolo ja hänen "seuran tarpeensa" oli riittävää ahdistamaan, ja saamaan minut katumaan liittoamme. Tuo katumus on häipynyt, koska yhdessä olemme pedanneet petimme sellaiseksi, että molempien on siinä mukava maata. Lapsen kanssa en kuitenkaan mitenkään voi tehdä samaa, koska lapsi tarvitsee minua aivan toisella tavalla kuin aikuinen ihminen.

Ymmärrän siis erinomaisesti niitä äitejä, jotka rakastavat lapsiaan valtavan paljon, mutta silti katuvat. Olisin itsekin ollut samanlainen, jos olisin ollut toisenlaisen miehen kanssa. Kyllä niistä yöheräämisistä ja sairasteluista ja itkuista selviää. Siitä jatkuvasta läsnäolosta ei. Minulle ahdistavin mahdollinen ajatus on se, että joku tarvitsee minun läsnäoloani joka päivä, eikä sillä ole mitään tekemistä väsymyksen kanssa.

Itseasiassa olen itsekin introvertti-äiti. Raskainta oli pikkulapsiaika, kun lapsi vaati jatkuvaa läsnäoloa. Tällöin arkea helpotti lapsen isä, joka lähti useasti lapsen kanssa puistoon iltapäivällä töiden jälkeen ja itse sain rauhassa juoda kahvit ja olla vaan hiljaisuudessa. Nykyään lapsi on jo 7-vuotias ja viipottaa paljon omien kavereidensa kanssa tai leikkii ja lukee omassa huoneessaan. Välillä on yökylässä mummolassa. Saan juoda aamukahvit rauhassa ja iltaisin nähdä omia ystäviäni tai vaan lojua. Koen saavani riittävästi omaa rauhaa ja lepoaikaa.

Niin ja tosiaan,lapsiluku jäi siihen yhteen koska tiedostan suuren tarpeeni olla säännöllisesti yksin ja rauhassa. En kadu lapsiani tai vanhemmuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan hauku lapsettomia enkä syyllistä heitä mistään. Minä mietin omaa äitiäni, jolle lapsen hoitaminen ei selvästikään ollut mieluisaa, mutta joka syytti siitä minua, ei äitiyttä sinänsä! Äiti oli eronnut, mutta sönkötti, että olisi halunnut 5 poikaa! (=jalkapallojoukkue). Mutta ei sitten voinut koska ero, muka.

Eli en saanut äidiltä palautetta, että hän ei tykkää hoitaa minua, vaikka varmasti ei tykännyt, kun kiukku purettiin minuun. Olen siis jo aikaisemmin ketjussa kirjoittanut, että luulin, että meidän ongelmamme johtuivat meistä, hänestä ja minusta.

Nyt tajuan, että eivät ne johtuneetkaan, vaan siitä, että äiti ei ollut lapsirakas henkilö, ja ei siinä mitään, tunnollisesti hän minut hoiti, mutta se oli virhe häneltä, ettei hän rehellisesti paljastanut minulle, että syy on hänessä, jolloin en päässyt tarkastelemaan rehellisesti äitiyttä, vaan se näyttäytyi minulle asiana, josta kyllä selviää, jos haluaa. Niin, selviää, jos on tunnekylmä ihminen, jota ei haittaa hoitaa lapsiaan koneellisesti. Minua taas oksettaa, kun en kykene sen parempaan, ja olen huolissani lapsistani. Koska niillä eväillä, joita lapsuuteni antoi on todella vaikea olla haluamani lempeä, rakastava ja toiset itseni edelle asettava vanhempi. Koska en saa siitä mitään.

Mutta saatan sinä hyvänmielen ja onnistumisen tunteen kun laitat lapsesi ennen itseäsi?

Miten niin? Mitä oikein tarkoitat? En koe asiaa niin, koen vain hoitaneeni velvollisuuteni (josta lapsi vielä kiukuttelee). Esim. nukkumaanmeno. Katsoisin paljon mieluummin useimpina iltoina vain töllöä. Sen sijaan en voi, koska pitää saada lapset nukkumaan. Ja sen jälkeen ei voi enää pitää telkkaria niin että kuulisi mitään, koska lapset eivät saa unta. Jos minä en asettaisi lapsia itseni edelle, unen vähyys olisi haitaksi lasten terveydelle.

Mutta miksi saisin tuosta jotenkin erityiset kicksit?

Siis eikö sinulle muka tule ollenkaan onnellinen olo kun esim ostat lapselle jäätelön (siihen menee toki siis sinun rahojasi jotka voisit käyttää itseesi) ja näät miten se lapsi innoissaan hymyilee ja syö sitä jäätelöä? Ajattelet vaan et vittu sinne meni sekin 2e minulta pois..

Voiko joku vastata tähän? Tätä tarkoitin alkuperäisellä kommentillani, en sitä että joku saisi kiksejä lasten kanssa nukkumaanmeno tappelusta.

Vierailija kirjoitti:

En jotenkin jaksais uskoo että joku ihan ihan aidosti katuu lastaan, mun korviin mammat vaan vaikuttaa masentuneilta ja uupuneilta. Toki jos uhmaikäinen herättelee pitkin yötä veretseisauttavalla äänellä ja kiukuttelee koko päivän niin itse kullakin saattaa tulla hetki jolloin ajattelee katuvansa lastaan. Mut sitten kun saa köllötellä vaikka lapsen kanssa vierekkäin ja toinen tutkii kasvojasi ja nauraa hekottaa kun saa painaa nenää, niin ne ajatukset on ollutta ja mennyttä ja on taas onnensa kukkuloilla.

Hyi vittu mitä juttuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan hauku lapsettomia enkä syyllistä heitä mistään. Minä mietin omaa äitiäni, jolle lapsen hoitaminen ei selvästikään ollut mieluisaa, mutta joka syytti siitä minua, ei äitiyttä sinänsä! Äiti oli eronnut, mutta sönkötti, että olisi halunnut 5 poikaa! (=jalkapallojoukkue). Mutta ei sitten voinut koska ero, muka.

Eli en saanut äidiltä palautetta, että hän ei tykkää hoitaa minua, vaikka varmasti ei tykännyt, kun kiukku purettiin minuun. Olen siis jo aikaisemmin ketjussa kirjoittanut, että luulin, että meidän ongelmamme johtuivat meistä, hänestä ja minusta.

Nyt tajuan, että eivät ne johtuneetkaan, vaan siitä, että äiti ei ollut lapsirakas henkilö, ja ei siinä mitään, tunnollisesti hän minut hoiti, mutta se oli virhe häneltä, ettei hän rehellisesti paljastanut minulle, että syy on hänessä, jolloin en päässyt tarkastelemaan rehellisesti äitiyttä, vaan se näyttäytyi minulle asiana, josta kyllä selviää, jos haluaa. Niin, selviää, jos on tunnekylmä ihminen, jota ei haittaa hoitaa lapsiaan koneellisesti. Minua taas oksettaa, kun en kykene sen parempaan, ja olen huolissani lapsistani. Koska niillä eväillä, joita lapsuuteni antoi on todella vaikea olla haluamani lempeä, rakastava ja toiset itseni edelle asettava vanhempi. Koska en saa siitä mitään.

Mutta saatan sinä hyvänmielen ja onnistumisen tunteen kun laitat lapsesi ennen itseäsi?

Miten niin? Mitä oikein tarkoitat? En koe asiaa niin, koen vain hoitaneeni velvollisuuteni (josta lapsi vielä kiukuttelee). Esim. nukkumaanmeno. Katsoisin paljon mieluummin useimpina iltoina vain töllöä. Sen sijaan en voi, koska pitää saada lapset nukkumaan. Ja sen jälkeen ei voi enää pitää telkkaria niin että kuulisi mitään, koska lapset eivät saa unta. Jos minä en asettaisi lapsia itseni edelle, unen vähyys olisi haitaksi lasten terveydelle.

Mutta miksi saisin tuosta jotenkin erityiset kicksit?

Siis eikö sinulle muka tule ollenkaan onnellinen olo kun esim ostat lapselle jäätelön (siihen menee toki siis sinun rahojasi jotka voisit käyttää itseesi) ja näät miten se lapsi innoissaan hymyilee ja syö sitä jäätelöä? Ajattelet vaan et vittu sinne meni sekin 2e minulta pois..

Voiko joku vastata tähän? Tätä tarkoitin alkuperäisellä kommentillani, en sitä että joku saisi kiksejä lasten kanssa nukkumaanmeno tappelusta.

Ei tule onnellista oloa. :/ Ongelma on siinä, että se lapsi on siinä mukana, kun sen lapsen tekeminen olikin sitten lopulta virhe. Lapsen hyvä mieli jäätelöstä herättää yhtä suuria onnen tunteita kuin se, että naapurilla on hyvä mieli syömästään jäätelöstä.