Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten aikuisena voisi (rakentavasti) kompensoida ns. elämättä jäänyttä nuoruutta?
16.02.2017 |
Sairastuin yksinäisyyden vuoksi masennukseen teini-ikäisenä ja en ole siitä suosta päässyt vielä tähän mennessä ylös (olen kolmekymppinen). Kavereita minulla ei siis ole. Olen opiskellut vuosia yliopistossa, opinnot eivät ole ahdistuksen ja pitkien sairaslomien takia edenneet. Tiedostan kipeästi, että nyt olisivat käsillä ne ihan viimeiset mahdollisuudet "maistella nuoruutta" ennenkuin olen virallisesti keski-ikäinen ja minun tulisi keskittyä ruuhkavuosiini (mitä en koskaan tule kokemaan, en varsinaisesti edes halua perhettä).
Katkeruus hiipii sisimpään aika kovalla voimalla ja mua surettaa ne asiat, joita en koskaan tule kokemaan. Bileet, kavereiden kanssa hengailut, seurustelut... Olen sosiaalinen ihminen ja kaipaan ihmisseuraa, mutta minulla on huonot sosiaaliset taidot enkä ole viimeiseen 15 vuoteen edes uskaltanut lähestyä ihmisiä, eikä kukaan tietenkään lähesty minua. Olen yrittänyt nauttia elämästä, mutta kaiken, mitä olen tehnyt (shoppailut, elokuvat, pienet reissut), olen tehnyt aina yksin. Aika masentavaa.
SPR:n ystävähakemus on ollut pitkään vetämässä, mutta sieltä päästä ei kuulu mitään. Nyt jo huomaan ajatuksieni muuttuneen todella katkeriksi verrattuna muutaman vuoden takaisiin. Pelkään että kohta katkeroidun ihan toden teolla.Mitä ihmettä voisin tehdä parantaakseni omaa tilannettani? Joitakin kertoja olen tuppautunut esim. opiskeluideni siivellä jonkin tapahtuman yhteydessä baariin, mutta siellä olen kokenut lähinnä sosiaalista ahdistusta ja ulkopuolisuutta. En koskaan sitä ihanaa tunnetta, että nyt pidetään hauskaa kavereiden kanssa tms. Haluan mennä ja tehdä, mutta en osaa. Mikä neuvoksi? Olen myös yrittänyt opetella hyväksymään omaa tilannettani ja selittänyt itselleni, että minä nyt vain olen sellainen ihminen jonka elämään ne kaverit ja sosiaalisuudet eivät kuulu, mutta se ei auta. Pahalta tuntuu aina vaan.
Kommentit (47)
Itse muistuta ap:tä. ja paras neuvoa asiaan tuli aikanaan fiksulta vanhalta naiselta. Hanki ensin poikaystävä. Katso sitten niitä kavereita. Eka parisuhde nosti ihmisuhdetaitoni ihan toisiin säfaareihin ja nykyään minulla on pari ystävää ja kaveria. Yksi lapsi ja olen aika onnellinen. Ja seurustelukumppanin kyllä löytää jos huolehtii ulkonäöstään, on kiltti ja avaa sydämensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ootko sä käynyt psykoterapiassa? Jos et niin voisit harkita vakavasti, koska saisit käsiteltyä siellä masennuksen ja tuon sun ihmissuhdeongelman aiheuttaneita asioita, ja pääsisit niissä eteenpäin. :-) Tsemppiä!
Siis asioita, kenties lapsuudentraumoja, jotka ovat aiheuttaneet masennuksen ja ihmissuhdeongelmaisuuden.
Et sinä mitään "menetetyn nuoruuden kompensoimista" ole vailla, vaan ihan vain mukavaa elämää ja siitä nauttimista. Ihan turha miettiä millainen se oma historia on, sillä siitä ei ole mitään hyötyä. Pitää keskittyä siihen mitä on nyt ja mitä voi tulla. Jos et ole saanut SPR:ltä itsellesi ystävää, niin ilmoittaudu itse sinne ystäväksi esim. vanhukselle. Säännöllisten harrastusten kautta saa sisältöä elämään ja voi hyvällä tuurilla tutustua paremmin johonkin kivaan ihmiseen. Tärkeintä on ettet jää yksin kotiin nuupattamaan, vaan ihan oikeasti elät sitä elämääsi. Tee asioita joista nautit, ota pieniä haasteita, etsi omat vahvuutesi ja taitosi.
oletko matkustellut missään. pieni irtautuminen aina välillä auttaa minua. eikä tarvitse olla kuin 20km jos ei satu olemaan rahaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa ihan omalta kirjoitukseltani. Kaikki täsmää ikää myöten. Jään mielenkiinnolla seuraamaan, jos täältä löytyisi hyviä neuvoja minullekin.
Voi teitä. Nykyään on tämä netti sentään.
Vielä 90-luvun alussa ei edes puhelimesta nähnyt kuka soittaa. Joku tuntematon saattoi soittaa ja huohottaa.
Jos silloin olisi vaan voinut näin johonkin kirjoittaa, kyllä olisi ollut hienoa.
Oli vain sattumaa jos kirjaston tms ilmoitustaululta löytyi joku tapahtuma, vaikka sekin päivämäärä oli jo mennyt.
Ettei oikeasti vaihtanut yhtään ajatusta kenenkään kanssa. Ainoa vaihtelu, kun helpon uhrin tunnistava narsistimies kävi raiskaamassa ja ryöstämässä silloin kun sille sopi. Ja annoin sen toistua kun en muusta tiennyt. Vaihtoehdot täys ihmispimento tai sitten riistettynä oleminen. Turtumus.
Että ei ap sulla niin huonosti mene.
Todellakin meni nuoruus ja elämä hukkaan. Silloin ei puhuttu traumoista tms. Mutta nyt, yli 50- vuotiaana, yritän sitten elää minkä voin. Ja on kiitollinen jokaisesta päivästä, mitä mukavaa vielä tänään ehtisi tekemään!
Elämä on nimenomaan matka, ei pelkkä päämäärä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinulla ei todellakaan ole käsillä mitään "viimeisiä hetkiä". Elämässä ei tarvitse noudattaa tiettyä kaavaa tai aikataulua. Voit tehdä minkä ikäisenä tahansa ihan mitä tahansa, sen minkä talous ja terveys antavat myöden. Pyri siis kaikin mokomin solmimaan uusia ihmissuhteita ja kehittämään elämääsi mielekästä sisältöä, mutta älä kuvittele, että sen pitäisi tapahtua nyt tai ei koskaan.
Lähtisin maailmalle töihin ja reissaamaan jos olisin tuossa tilanteessa ja mikään ei pidättelisi Suomessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuon sortin ongelmista on niin pitkä matka keskimääräisen normaaliin elämään ettei mitään loikkaa siihen todennäköisesti itsestään tapahdu. Jokainen muutos siihen suuntaan vaatii harjoittelua.
Täysin päinvastainen kokemus. Tietenkin jos on oikeasti pahoja mt-ongelmia niin sitten voi olla toisin. Mutta tosi huonossa tilanteessakin on usein vain askeleen tai parin päässä normaaliudesta.
Hyvin sanottu.
Kun ottaa ne pari askelta, ei pahemmin tarvitse enää miettiä mitään kompensoimisia, vaan voi keskittyä elämään sitä normaalia elämää.
Vierailija kirjoitti:
Itse muistuta ap:tä. ja paras neuvoa asiaan tuli aikanaan fiksulta vanhalta naiselta. Hanki ensin poikaystävä. Katso sitten niitä kavereita. Eka parisuhde nosti ihmisuhdetaitoni ihan toisiin säfaareihin ja nykyään minulla on pari ystävää ja kaveria. Yksi lapsi ja olen aika onnellinen. Ja seurustelukumppanin kyllä löytää jos huolehtii ulkonäöstään, on kiltti ja avaa sydämensä.
Seurustelukumppanin aina löytää netistä, mutta ei välttämättä sellaista, jonka kanssa haluaisi olla tai johon rakastuisi. Tai sitten jos jotain menee vikaan, ei ole turvaverkkoa ystävistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla vähän sama ongelma,olen 30-vuotias. Olen tosi yksinäinen mutta samanlaisia kavereita on vaikea löytää. Tunnen itseni n. 23-vuotiaaksi, haluaisin aloittaa sosiaalisen elämän rakentamisen suunnilleen siitä kohtaa. Olin tosi kateellinen tänäänkin penkkaribilettäjille.... Mulla nuoruuden "katkaisi" raskaaksi tuleminen melko nuorena ja sittemmin fyysinen sairaus, mutta sen lisäksi olen vähän sosiaalisesti outo ja ehkä lievä asperger. Olin vähän ulkopuolinen siis jo jostain lukioikäisestä. Ne ihmiset jotka muhun tutustuu ja "tajuaa" mut, pitää musta yleensä paljon, tiedän että en ole ihan epäonnistunut - mulle on vaan vähän vaikeaa toimia tässä maailmassa! Ei aloittajakaan mikään superongelmapesäke ole, vähän outo saakin olla, jos se omaan luonteeseen kuuluu.
Mitä vittua! Tulit raskaaksi melko nuorena ja valitat sosiaalisen elämän puutteesta? Sullahan on ollu jumalauta munaa pillussa ja miehiä kierrossa eli aika vitusti sosiaalista elämää alle kolmikymppiseksi jos minulta kysytään.
Olet siis sen verran kuitenkin saanut osaksesi sosiaalista kanssakäymistä, että olet onnistunut harrastamaan seksisuhteita jo alle kolmikymppisenä. En paljon kehtaisi sinuna valittaa kun täällä aika monella itseni mukaanlukien ei ole vielä kolmikymppisenäkään yhtään seksuaalista kanssakäymistä.
Höh, ei mikään ikä täysi-ikäisenä ole este elää nuorekkaasti tai vanhakkaasti. Isossa kaupungissa on se etu, että voi vapaammin olla oma itsensä, muiden tuijottamatta tai juoruamatta selän takana. Omasta uskalluksesta on kiinni olla sellainen mikä on. Korkkarit jalkaan ja menoksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jospa lopettaisit toisten elämän elämisen ja eläisit vain omaasi.
Vierailija kirjoitti:
Jospa lopettaisit toisten elämän elämisen ja eläisit vain omaasi.
Ai sitä yksinäistä elämää, joka tuntuu masentavalta? Selvä.
Istutko aina vain kotona koneen ääressä?
Itselle auttoi tuohon samaan ongelmaan, kun kävin pari kertaa pitemmällä reissulla Euroopassa. Ja ei, en ole rikas, matkat oli aikamoista nuukailua. Mutta huippuja muistoja jäi näistä matkoista.
Jos vertailet itseäsi toisiin niin lopeta se ensimmäisenä. Esille pääsevät parhaiten he jotka ovat eläneet "oikein", ikään kuin putkimallin mukaan, ja se vain pahentaa ns. väärässä järjestyksessä eläneiden tuskaa. Todellisuudessa ihan kivan elämän voi saada vaikka kuinka myöhässä, ja huonolla taustalla, lähtisi sitä tavoittelemaan.
Susta saattaa tuntua että oot ainoa jolla ei ole laajaa kaveriporukkaa. Mutta se ei ole totuus, vaikka välillä ulkoapäin siltä näyttääkin.
Itsellä oli yhdessä nuoruuden vaiheessa VALTAVASTI ystäviä. Eri puolella suomeakin. Näin kaikkia usein. Mutta jotain tapahtui vanhetessa ja useimmat näistä suhteista "kuoli"
Nykyään mulla on muutama hyvä ystävä, joita näen ehkä kerran kahdessa viikossa. En siis kovin usein. On tosin avopuoliso ja harrastus joka helpottaa suuresti etten koe oloani niin yksinäiseksi. Jostain syystä monet kuitenkin kuvittelevat että oon kiireinen ja mulla on paljon kavereita. Ei pidä paikkaansa. Usein koen yksinäisyyttä, nimenomaan ystävien kannalta.
Halusin tällä vaan sanoa että yksinäisyydelläkin on monta muotoa. Etkä ole mitenkään huonompi kuin muut. Toivon että löytäisit jonkun sulle sopivan porukan.
Alue: Aihe vapaa
Nostan keskustelua - ei ap