Miksi äitini kääntää KAIKEN itseensä? Siis aivan kaiken? Menestykseni, menetykseni, iloni, suruni? Kaikessa onkin loppujen lopuksi kyse vain hänestä ja hän on aina parempi. MIKSI!?

Vierailija kirjoitti:

Hän yrittää keskustella kanssasi omalla, melko rajoittuneella tavallaan.

Vinkki: älä kerro kuulumiasi, vaan kysy, mitä hänelle kuuluu. Saat loputtoman luennon. Ei kovin seurallista, mutta ainakaan et tunne, että hän nolaa sinut.

Juuri näin mä toimin isäni kanssa ja juuri näin tapahtuu. Hän voi puhua loputtomasti vaikka siitä, mitä on aamulla kuunnellut radiosta, mutta ei koskaan vahingossakaan kysy mitään minun elämästäni. Siksikin olen rajoittanut yhteydenpitoa. En vaan jaksa.

T. Edellinen, tai siis se isästään valittanut.

P.s. koin siis yhteyttä ap:n tilanteeseen koska isälleni on selvästi myöskin äärimmäisen vaikeaa sanoa "hyvin tehty, onnea".

Omat vanhempani eivät ole syyllistyneet tuohon nokitteluun, mutta muuten tiedän kyllä paremmin kuin hyvin, miltä tuntuu kun kertoo omille vanhemmille jotain kivaa, mitä on tapahtunut, ja reaktio on pelkästään lyttäävä ja latistava. Esim. kun ostin ekan asunnon, rivitalokolmion, ainoa mitä äitini siitä sanoi käydessään siellä ekan kerran oli: "On sulla tässä paljon siivottavaa." Kun teetin kylppäriremontin tuossa asunnossa, isän ainoat sanat olivat: "Yläkaappi on vinossa." Mittasin sen jälkeenpäin, ja se oli millilleen suorassa. Kun kerroin saaneeni kutsun teatteriin toisella paikkakunnalla, äidin kommentti kuului: "Millä sä sinne muka osaat mennä?" - ja olin yli 30-vuotias ja hyvinkin tottunut liikkumaan tuolla toisella paikkakunnalla, minkä äiti kyllä tiesi. Kun rakensimme talon, äiti halusi tulla loppuvaiheessa katsomaan, miltä siellä alkaa näyttää, ja koko kierroksen ajan hän esitelmöi, miten hienoa eräällä hänen tuttavallaan oli ollut, kun siellä oli sitä ja tätä ja tota, mutta ei sanonut koko aikana sanaakaan meidän talostamme. Eikä ole sanonut sen jälkeenkään. Jne. Jne.

Niinpä opin itse jo kauan sitten, että kun minulle tapahtuu jotain kivaa, kerron siitä vain sellaisille, joiden tiedän olevan oikeasti iloisia puolestani ja joilta ei tarvitse kuunnella latistavia kommentteja. Vanhempani saavat kuulla asiasta joskus jälkeenpäin ohimennen, jos sitäkään, siinä vaiheessa kun minulle on jo samantekevää, miten nuivasti tai vähättelevästi he asiaan suhtautuvat.

Vierailija kirjoitti:

Äitini on todella rasittava. Hän on ollut vakavasti masentunut, vainoharhainenkin ja hänessä on paljon narsistisia piirteitä - ei kuitenkaan ole puhtaasti narsisti.

Joka ikinen kerta kun kerron hänelle jotain, hän kääntää sen itseensä. Esimerkkejä, joissa lainausmerkeissä minun sanojani, suluissa äitini:

"Huh. Pesin tänään kolme koneellista pyykkiä." (Minä pesin tänään neljä)

"Vauva valvotti viime yönä niin, ettei aktiivisuusmittarini rekisteröinyt minuuttiakaan syvää unta." (Silloin kun sinä olit vauva, valvoin monia öitä ja menin aamulla töihin)

"Ihanaa! Minut hyväksyttiin koulutukseen, johon oli kymmeniä hakijoita!" (Minä olin jo valmistunut yliopistosta sinun iässäsi)

"Sain keskenmenon". (Minä sain kaksi)

"Pulliani kiiteltiin lapsen päiväkodin myyjäisissä". (Presidentti Kekkonen maistoi kerran kakkuani ja sanoi sen maistuneen parhaimmalta ikinä)

Jne jne. Ei siis todellisia esimerkkejä, mutta kertoo kuitenkin suunnan. Kaikki asiat käännetään äitiin ja aina niin, että äiti on aina parempi kuin minä. Siis jopa suruissa! Jos minä kaadun ja murran jalkani, äidiltä on varmasti murtunut molemmat jalat. Jos minä iloitsen Facebookissa vaikkapa 10-vuotishääpäivästäni, äiti kommentoi sitä omalla luvullaan.. Ei voi koskaan sanoa vain "hienoa, onneksi olkoon" tai mitään muuta - aina on pakko kääntää puhe itseensä, jotta keskustelu jatkuisi äidistä, eikä minusta.

Mikä äidissäni on vikana!?

Jokainen antamasi esimerkki kertoo samaa tarinaa: haet aikuisena ihmisenä äidiltäsi myötätuntoa ja arvostusta aivan samaan tapaan kuin pieni lapsi hakee. (Eikös mun pullat ookki hyvejä? Äiti, äiti jouduin valvomaan ja oon väsyny. jne.jne)

Äitiäsi et voi muuttaa, joten mitä jos lakkaisit ruikuttamasta ja tekeytymästä lapseksi?

Ei, ei, AP, kyllä MUN äiti on paaaljon kamalampi!!!!!

Vierailija kirjoitti:

Välillä saan itseni kiinni vähän samantapaista jutuista tyyliin:

-Jalkani murtui

-Oho . Mullakin murtui kerran käsi.

En osaa selittää miksi teen niin. Jotenkin tyhmästi innostun aiheesta kun se muka koskettaa myös minua. En tarkoita vähätellä tai mitätöidä toisen kokemuksia, mutta ymmärrän tosi hyvin.

Ja uskokaa pois, että se ärsyttää ja hävettää jälkikäteen. Niin kuin kohta kun tajuan taas tuutanneni omat kokemukseni sen sijaan, että olisin pohtinut ap äidin ikävää käytöstä...

Huah!

Voi että, tiedän tunteen. Joskus sitä yrittää vaan jatkaa keskustelua, mutta tosiaan huomaakin vaan "lisäävänsä löylyä" joka aiheeseen. Saan itseni kiinni tuosta koska koitin kauan sietää samaa piirrettä sisaressani. Koitan siis keskittyä kuuntelemaan toista.

Ap:n äidin käytös tuntuu niin tutulta. Se ei ole kypsää koska hän kilpailee oman lapsensa kanssa. Sisareni yritti kilpailla minun kanssani vaikka olimme täysin erilaisia. Hänen piti näyttää että on varaa matkustaa pisimmälle, sisustaa kotia loputtomasti jne. Kun minä ostin yhden takin oli se hänelle liikaa(!). Kai hän on aina jäänyt elämässään jotakin vaille, ja jaksaa aina tuoda tätä asiaa esille.

Olen usein tuntenut myötähäpeää siinä että sisarellani on tarve laittaa paremmaksi "hyvässä ja huonossa", kaikkeen hän jatkaa:"silloin kun minä olin parikymppinen niin..."ja pääsääntöisesti korostaa nuoruutensa kovuutta(elää ajassa 40v sitten) eikä näe itse sitä miten älyttömältä tuo saman toistelu kuulostaa päällisin puolin erinomaisesti voivan ihmisen kohdalla. Hänellä on kuitenkin iso omaisuus ja hyvä perhe ja terveet lapset.

Aikani yritin ymmärtää ja olla välittämättä noista piirteistä, mutta sitten väsyin kun laulu oli aina sama ja kateellisuus vain voimistui. Emme ole enää tekemisissä. Kun sain oman perheen ymmärsin etten voi korjata häntä vaan hänen on löydettävä itse tiensä ulos.

Läheisiä ystäviä näin narsistisella ihmisellä ei ole. Niistäkin hän on kateellinen. En tiedä sitten miten on Ap:n äidin laita. Sekin voi olla syy kilpailla sen yhden ja ainoan, lähelle jääneen kanssa.

Haluisin kuulla, mitä äitis vastaa, kun kerrot sille, millanen kakka aamulla tuli! :'D

No joo, vakavasti puhuen, sinä itse tiedät, millä äänensävyllä äitisi vastaa. Jos on niin, että hänelle kaikki on kilpailua (kuten facebook-juttu todistaa), eikä pelkkää sosiaalista köyhyyttä, niin äänensävy on mitätöivä, omahyväinen, sellanen josta kalskahtaa "no mutta ei tuo mitään, mullapa onkin.." vaikkei sitä sanokaan.

Jos asia ahdistaa, jätä yhteydenpitoa vähemmälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini on todella rasittava. Hän on ollut vakavasti masentunut, vainoharhainenkin ja hänessä on paljon narsistisia piirteitä - ei kuitenkaan ole puhtaasti narsisti.

Joka ikinen kerta kun kerron hänelle jotain, hän kääntää sen itseensä. Esimerkkejä, joissa lainausmerkeissä minun sanojani, suluissa äitini:

"Huh. Pesin tänään kolme koneellista pyykkiä." (Minä pesin tänään neljä)

"Vauva valvotti viime yönä niin, ettei aktiivisuusmittarini rekisteröinyt minuuttiakaan syvää unta." (Silloin kun sinä olit vauva, valvoin monia öitä ja menin aamulla töihin)

"Ihanaa! Minut hyväksyttiin koulutukseen, johon oli kymmeniä hakijoita!" (Minä olin jo valmistunut yliopistosta sinun iässäsi)

"Sain keskenmenon". (Minä sain kaksi)

"Pulliani kiiteltiin lapsen päiväkodin myyjäisissä". (Presidentti Kekkonen maistoi kerran kakkuani ja sanoi sen maistuneen parhaimmalta ikinä)

Jne jne. Ei siis todellisia esimerkkejä, mutta kertoo kuitenkin suunnan. Kaikki asiat käännetään äitiin ja aina niin, että äiti on aina parempi kuin minä. Siis jopa suruissa! Jos minä kaadun ja murran jalkani, äidiltä on varmasti murtunut molemmat jalat. Jos minä iloitsen Facebookissa vaikkapa 10-vuotishääpäivästäni, äiti kommentoi sitä omalla luvullaan.. Ei voi koskaan sanoa vain "hienoa, onneksi olkoon" tai mitään muuta - aina on pakko kääntää puhe itseensä, jotta keskustelu jatkuisi äidistä, eikä minusta.

Mikä äidissäni on vikana!?

Jokainen antamasi esimerkki kertoo samaa tarinaa: haet aikuisena ihmisenä äidiltäsi myötätuntoa ja arvostusta aivan samaan tapaan kuin pieni lapsi hakee. (Eikös mun pullat ookki hyvejä? Äiti, äiti jouduin valvomaan ja oon väsyny. jne.jne)

Äitiäsi et voi muuttaa, joten mitä jos lakkaisit ruikuttamasta ja tekeytymästä lapseksi?

Minusta tuo on aivan toisin päin. Ap:n äiti toimii häiriintyneesti eikä osaa kuunnella muita. Kilpailee tyttärensä kanssa typerissä asioissa. Hän on narsistinen ja epäkypsä ja tuskin näkee sitä itse.

Kokeilkaa joskus ovelaa ja puolikreisiä; vaikka että sairastin sukupuolitaudin ja kesti kaksi viikkoa toipua siitä, kun sai antibiootteja.

Jos tuota nokittaa, niin voi sitten pokkana sanoa, ettei nyt oikeasti ollut, vitsi vitsi.

Jos ei nokita, niin voi sanoa, että kerrankin sinulla ei ollut nokittaa ja vitsi vitsi.

Kyllähän ihmiset melko usein etsivät jotain samaa omista kokemuksistaan koska on ehkä vaikea viedä puheenaihetta eteenpäin toisen matkasta vaikka kun ei tiedä siitä mitään ja siksi sanoo vaikka että minäkin olin siellä kerran...

Mutta narsistin piirteet huomaa kyllä siinä jos vaikka itkee jotain ulkopuolista asiaa niin narsisti kääntää sen niin, että hän sen aiheutti ja kiukku kohdistuu nyt häneen

Samoin tuollainen vertailu tykkääjistä.on lapsellista aikuiselta ihmiseltä.

Ja usein vanhemmat saattavat sanoa tuollaisia, että mites sinne pääset jos eivät ole itse uskaltaneet ostaa vaikka lentolippua New Yorkiin .

Vierailija kirjoitti:

Välillä saan itseni kiinni vähän samantapaista jutuista tyyliin:

-Jalkani murtui

-Oho . Mullakin murtui kerran käsi.

En osaa selittää miksi teen niin. Jotenkin tyhmästi innostun aiheesta kun se muka koskettaa myös minua. En tarkoita vähätellä tai mitätöidä toisen kokemuksia, mutta ymmärrän tosi hyvin.

Ja uskokaa pois, että se ärsyttää ja hävettää jälkikäteen. Niin kuin kohta kun tajuan taas tuutanneni omat kokemukseni sen sijaan, että olisin pohtinut ap äidin ikävää käytöstä...

Huah!

Mielestäni se on ihan normaalia. ns. vertaistukea, kun itsellä on tapahtunut jotakin vastaavaa. Mutta normaalisti se keskustelu pitäisi siirtää takaisin sen alkuperäisen asioihin, eikä niin että yhtäkkiä sitten puhutaankin toisen henkilön asioista.

Itselläni oli samankaltainen ystävä kuin ap:n äiti. Heikko itsetunto ja kateellinen. :/

Kerran kerroin onnessani miten mieheni oli saanut uuden "hyvän" työpaikan.

Hän sitten alkoi samantien selostamaan omaa tarinaansa kuinka "Heikkikin oli kerran toiminut toimitusjohtajana ja saanut hyvää palkkaa."

Huvittavinta ehkä, että Heikki oli siis hänen 15 vuoden takainen poikaystävänsä, (seurustelun aikaan 2-kymppisiä) jonka kanssa hän seurusteli muutaman kuukauden. Toki hän oli sen jälkeenkin seurustellut mutta oli sillä hetkellä sinkku, niin ilmeisesti mieheni mainitseminen edes sivulauseessa oli liian karmeaa.

Mulla on tuollainen ystävä, ja vaikka onkin oikein mukava tyyppi, jaksan häntä vain vähän kerrallaan. Keskustelut ovat monologia, koska tai toisen asioista puhumista. Itse kaipaan vuorovaikutusta ja kuuntelua, ja sitä ap:kin taitaa äidiltään haluta. Kai se on aika luonnollista toivoa äidiltään myötätuntoa ja kuuntelua.

Varmaan äitisi ei kuitenkaan tiedosta asiaa, vaan on vaan ikävä opittu tapa. Jotkut saattavat luulla olevansa hyviä keskustelijoita, kun lähtevät mukaan keskusteluun kertomalla heti omat kokemukset. Siinä vain käy niin, että kauhean läheisiä ihmissuhteita on vaikea luoda, koska sellainen ihminen on niin kuluttava.

Ap, kuulostat aika nuorelta, ehkä voit vielä todeta asian äidillesi, että olisi kiva että hän joskus kuuntelisi sinua, eikä aina kertoisi heti omista kokemuksistaan. Ottaisiko äitisi uusia tapoja?

Sano sille, että olet pannut lapsuudenkotisi naapurin sedän kanssa.....