Lue keskustelun säännöt.
Raivosin lapsena ja nuorena paljon äidilleni. Nyt tajuan miksi. Hän ei välittänyt minusta tai tunteistani.
12.02.2017 |
Vaikka itse kuvittelikin niin. Tyypillinen narsistisesti käyttäytyvä aikuinen, siis. Tiesin aina, ettei syy vihaan ollut väärä eikä minussa. Sen sijaan minun syyllistämiseni tuon takia oli aivan jäätävää. Minussa muka oli syy, kun hän käyttäytyi väärin minua kohtaan. Se ei ole ikinä lapsen syy, kun aikuinen ei tajua lasta! Olen puhunut hänelle tästä myöhemmin, että jos kyse olisikin vain väärinkäsityksistä hänen taholtaan, ja olen kertonut, että hänen toimintansa on satuttanut minua lapsena. Huuto yms. Niin sen aijaan, että olisi surullinen, että niin on käynyt hän suuttuukin mulle! Eli oikein alleviivaa sen, minkä koin jo silloin lapsenakin; hän ei välitä minusta eikä minun tunteistani. Hän mieluummin pahentaa minut ja syyttää minua omista vääristä teoistaan.
Olen onnellinen, että tajuan vihdoin, mikä hän oli: kylmä ja tunteeton ihminen, kuten jokainen, joka nyt alapeukuttaa tai alkaa inttää paskaa mua vastaan. Koska mulla on ollut tämän ansiosta niin paha olla, että olen antanut sen haitata suhdetta lapsiinikin. En IKINÄ olisi tehnyt niin, jos olisin itse valinnut käytäytyä väärin. Silloinhan olisin ihan tyytyväisesti sellainen vain, enkä olisi edes kärsinyt. No niin, tunteettomat alapeukuttajat, antakaa tulla!
Kommentit (45)
Jokainen lapsi ansaitsee olla rakastettu, hyväksytty, huomioitu ja herkällä korvalla kuunneltu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma äitini samanlainen. Teen aktiivisesti työtä sen eteen, että en olisi samanlainen omille lapsilleni.
Vierailija kirjoitti:
Se ei ole ikinä lapsen syy, kun aikuinen ei tajua lasta!
Muista tämä omien lapsiesi kohdalla.
Vaikka ethän sinä muista koska olet liian narsistinen, itsekeskeinen ja pershäiriöinen.
Vierailija kirjoitti:
Jokainen lapsi ansaitsee olla rakastettu, hyväksytty, huomioitu ja herkällä korvalla kuunneltu.
Ansaitsee ja ansaitsee. Tuo on niin vahvaa idealismia, että tekee mieli kysyä, olisiko pieni todellisuustrippi paikallaan. Tokihan me kaikki ansaitsisimme alusta lähtien kaikkea hyvää, mutta maailma ei ehkä silti olisi loistopaikka, vaikka kaikki saisivat elää onnellisen noutajan elämää. Itsekeskeisyys olisi ehkä tarkoittamattomampaa, mutta totta se silti olisi. Alamme ymmärtää muita ehkä vasta, kun on itse ensin kohdattu riittävästi vastoinkäymisiä.
Aika moni täällä on jäänyt lapsena ilman tärkeitä hyviä asioita, mutta ei silti ole raivonnut lapsena. Väkisin tässä miettii, missä määrin aloittajan tragedia onkin se, että äiti ei kuitenkaan ole laittanut häntä koskaan tukkimaan turpaansa, eikä mikään muukaan tunne ole päässyt mukaan repertuaariin, kuten sääli tai suhteellisuudentaju, jotta olisi oppinut näkemään nokkaansa pitemmälle. On vain oppinut, että on ok raivota äidille ja se auttaa, joten miksipä sitä ikipäivänä edes harkitsisi rajoittavansa. Muna ja kana on teillä sekaisin. Iso osa äidin kylmyyttä onkin ollut avuttomuuden sanelemaa pakoa. Juu, äiti on ollut taitamaton ja viallinen, mutta se ei ole kosminen vääryys, vaan arkinen tosiasia. Kenellekään ei ole taattu hyviä vanhempia.
Unohda Freud. Vapautettu aggressiivisuutesi ei osoita minkäänlaisia laantumisen merkkejä, päinvastoin. Maailmaan mahtuu vain sinun tulkintasi, ja muut tulkinnat ovat siksi jo väärässä. Ei tule puuttumaan sinulta päiviä, jolloin taas kerran oivallat jonkun uuden vääryyden taas pikkuisen entistä kirkkaammin, ja keräät puhtia vihaasi kunnes se loistaa kuin jedin miekka.
Olet saavuttanut osaonnistumisia suhteessa lapsiisi, mutta se ei tarkoita, että olisit oikealla ja turvallisella tiellä. Vetelet niin surutta mutkia suoriksi, ettet voi mitenkään hahmottaa kokonaisuutta oikein. Voisitko edes ajatella rajaavasi aikaa, jolloin vihaasi viljelet ja hellästi hoivaat?
Miun mutsi myös. Nyt en tapaa sitä enää. Tokkopa haittaa meistä kumpaakaan. Mun mutsi oli lompakkoloinen ja petti ja mä sain vihat päälleni, kun sitä vitutti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pistin alapeukkua, oonx kylmä ja tunteeton ihminen? :'(
Minustakin jokainen lapsi ansaitsee tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Aikuisen vastuulla on kasvattaa lapsesta ehjä aikuinen. Piste!
Jos tähän ei pysty, hae apua, peili ja itsensä kritisointi on jo hyvä alku.
Vituttaa niin paljon lasten huono kohtelu, kukaan meistä ei täydellinen ole, mutta lasten henkinen pahoinpitely; syyllistäminen, tuomitseminen ja piinaaminen, kun itse on paska-vanhempi, on anteeksiantamatonta.
Puutun kaikkiin lasten kaltoinkohteluihin.
Rakkautta voi antaa, vaikkei sitä olisi itse saanutkaan. Amen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pistin alapeukkua, oonx kylmä ja tunteeton ihminen? :'(
Olet.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen lapsi ansaitsee olla rakastettu, hyväksytty, huomioitu ja herkällä korvalla kuunneltu.
Ansaitsee ja ansaitsee. Tuo on niin vahvaa idealismia, että tekee mieli kysyä, olisiko pieni todellisuustrippi paikallaan. Tokihan me kaikki ansaitsisimme alusta lähtien kaikkea hyvää, mutta maailma ei ehkä silti olisi loistopaikka, vaikka kaikki saisivat elää onnellisen noutajan elämää. Itsekeskeisyys olisi ehkä tarkoittamattomampaa, mutta totta se silti olisi. Alamme ymmärtää muita ehkä vasta, kun on itse ensin kohdattu riittävästi vastoinkäymisiä.
Aika moni täällä on jäänyt lapsena ilman tärkeitä hyviä asioita, mutta ei silti ole raivonnut lapsena. Väkisin tässä miettii, missä määrin aloittajan tragedia onkin se, että äiti ei kuitenkaan ole laittanut häntä koskaan tukkimaan turpaansa, eikä mikään muukaan tunne ole päässyt mukaan repertuaariin, kuten sääli tai suhteellisuudentaju, jotta olisi oppinut näkemään nokkaansa pitemmälle. On vain oppinut, että on ok raivota äidille ja se auttaa, joten miksipä sitä ikipäivänä edes harkitsisi rajoittavansa. Muna ja kana on teillä sekaisin. Iso osa äidin kylmyyttä onkin ollut avuttomuuden sanelemaa pakoa. Juu, äiti on ollut taitamaton ja viallinen, mutta se ei ole kosminen vääryys, vaan arkinen tosiasia. Kenellekään ei ole taattu hyviä vanhempia.
Unohda Freud. Vapautettu aggressiivisuutesi ei osoita minkäänlaisia laantumisen merkkejä, päinvastoin. Maailmaan mahtuu vain sinun tulkintasi, ja muut tulkinnat ovat siksi jo väärässä. Ei tule puuttumaan sinulta päiviä, jolloin taas kerran oivallat jonkun uuden vääryyden taas pikkuisen entistä kirkkaammin, ja keräät puhtia vihaasi kunnes se loistaa kuin jedin miekka.
Olet saavuttanut osaonnistumisia suhteessa lapsiisi, mutta se ei tarkoita, että olisit oikealla ja turvallisella tiellä. Vetelet niin surutta mutkia suoriksi, ettet voi mitenkään hahmottaa kokonaisuutta oikein. Voisitko edes ajatella rajaavasi aikaa, jolloin vihaasi viljelet ja hellästi hoivaat?
Tässäpä outo analyysi.
Minä ymmärrän Ap:n tuskan aikuisenakin siitä, ettei äitisuhde ole ollut hyvä. Lapsi saa raivota, olisin itsekin raivonnut jos asiaani ei oltaisi kuunneltu lainkaan.
Olen itsekin vihainen toiselle vanhemmalleni huonosta vanhemmuudesta. Viallisia ollaan kaikki, mutta vanhemmille ei tarvi antaa anteeksi heidän tekemiään virheitä, niistä tulee ottaa vakavasti oppia omaan vanhemmuuteen.
Pahinta on jos ei välitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä ihmettä alapeukutatte tämän aloitusta? Selittäkää!
En ole ap
Miksi tajusit asiantilan vasta nyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen lapsi ansaitsee olla rakastettu, hyväksytty, huomioitu ja herkällä korvalla kuunneltu.
Ansaitsee ja ansaitsee. Tuo on niin vahvaa idealismia, että tekee mieli kysyä, olisiko pieni todellisuustrippi paikallaan. Tokihan me kaikki ansaitsisimme alusta lähtien kaikkea hyvää, mutta maailma ei ehkä silti olisi loistopaikka, vaikka kaikki saisivat elää onnellisen noutajan elämää. Itsekeskeisyys olisi ehkä tarkoittamattomampaa, mutta totta se silti olisi. Alamme ymmärtää muita ehkä vasta, kun on itse ensin kohdattu riittävästi vastoinkäymisiä.
Aika moni täällä on jäänyt lapsena ilman tärkeitä hyviä asioita, mutta ei silti ole raivonnut lapsena. Väkisin tässä miettii, missä määrin aloittajan tragedia onkin se, että äiti ei kuitenkaan ole laittanut häntä koskaan tukkimaan turpaansa, eikä mikään muukaan tunne ole päässyt mukaan repertuaariin, kuten sääli tai suhteellisuudentaju, jotta olisi oppinut näkemään nokkaansa pitemmälle. On vain oppinut, että on ok raivota äidille ja se auttaa, joten miksipä sitä ikipäivänä edes harkitsisi rajoittavansa. Muna ja kana on teillä sekaisin. Iso osa äidin kylmyyttä onkin ollut avuttomuuden sanelemaa pakoa. Juu, äiti on ollut taitamaton ja viallinen, mutta se ei ole kosminen vääryys, vaan arkinen tosiasia. Kenellekään ei ole taattu hyviä vanhempia.
Unohda Freud. Vapautettu aggressiivisuutesi ei osoita minkäänlaisia laantumisen merkkejä, päinvastoin. Maailmaan mahtuu vain sinun tulkintasi, ja muut tulkinnat ovat siksi jo väärässä. Ei tule puuttumaan sinulta päiviä, jolloin taas kerran oivallat jonkun uuden vääryyden taas pikkuisen entistä kirkkaammin, ja keräät puhtia vihaasi kunnes se loistaa kuin jedin miekka.
Olet saavuttanut osaonnistumisia suhteessa lapsiisi, mutta se ei tarkoita, että olisit oikealla ja turvallisella tiellä. Vetelet niin surutta mutkia suoriksi, ettet voi mitenkään hahmottaa kokonaisuutta oikein. Voisitko edes ajatella rajaavasi aikaa, jolloin vihaasi viljelet ja hellästi hoivaat?
Sinulla on yritystä kyökkipsykologisoida menneisyyttäni, mutta en ymmärrä, miksi edes vaivaudut niillä puutteellisilla tiedoillasi, joita sinulla siitä on? Mistä sä tiedät miksi mun äiti huusi minulle, jotta voisit mitenkään pitää sitä vain avuttomuutena? Eikö aikoinaan avuton äiti kuuntelisi NYT minua kyynel silmässä, kun kerron, mille hänen "avuttomuutensa" on tuntunut? Äitini ei todellakaan piittaa siitä miltä minusta tuntui silloin nytkään.
Sellaista ei tartte antaa anteeksi, siis sillä tavalla, että koittaisi olla puhumatta asioista niiden oikeilla nimillä, ettei kellekään (siis äidille) tule paha mieli.
ap
Heppalehdetkin lainasi muualle, mokoma narsistipaska
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi tajusit asiantilan vasta nyt?
Olen saanut omia lapsia. Olen saanut romahdettuani mieheni jatkuvaa ja loputonta tukea. Olen saanut hyvän terapeutin. (Tuo viimeinen itseasiassa kiitos tämän palstan).
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen lapsi ansaitsee olla rakastettu, hyväksytty, huomioitu ja herkällä korvalla kuunneltu.
Ansaitsee ja ansaitsee. Tuo on niin vahvaa idealismia, että tekee mieli kysyä, olisiko pieni todellisuustrippi paikallaan. Tokihan me kaikki ansaitsisimme alusta lähtien kaikkea hyvää, mutta maailma ei ehkä silti olisi loistopaikka, vaikka kaikki saisivat elää onnellisen noutajan elämää. Itsekeskeisyys olisi ehkä tarkoittamattomampaa, mutta totta se silti olisi. Alamme ymmärtää muita ehkä vasta, kun on itse ensin kohdattu riittävästi vastoinkäymisiä.
Aika moni täällä on jäänyt lapsena ilman tärkeitä hyviä asioita, mutta ei silti ole raivonnut lapsena. Väkisin tässä miettii, missä määrin aloittajan tragedia onkin se, että äiti ei kuitenkaan ole laittanut häntä koskaan tukkimaan turpaansa, eikä mikään muukaan tunne ole päässyt mukaan repertuaariin, kuten sääli tai suhteellisuudentaju, jotta olisi oppinut näkemään nokkaansa pitemmälle. On vain oppinut, että on ok raivota äidille ja se auttaa, joten miksipä sitä ikipäivänä edes harkitsisi rajoittavansa. Muna ja kana on teillä sekaisin. Iso osa äidin kylmyyttä onkin ollut avuttomuuden sanelemaa pakoa. Juu, äiti on ollut taitamaton ja viallinen, mutta se ei ole kosminen vääryys, vaan arkinen tosiasia. Kenellekään ei ole taattu hyviä vanhempia.
Unohda Freud. Vapautettu aggressiivisuutesi ei osoita minkäänlaisia laantumisen merkkejä, päinvastoin. Maailmaan mahtuu vain sinun tulkintasi, ja muut tulkinnat ovat siksi jo väärässä. Ei tule puuttumaan sinulta päiviä, jolloin taas kerran oivallat jonkun uuden vääryyden taas pikkuisen entistä kirkkaammin, ja keräät puhtia vihaasi kunnes se loistaa kuin jedin miekka.
Olet saavuttanut osaonnistumisia suhteessa lapsiisi, mutta se ei tarkoita, että olisit oikealla ja turvallisella tiellä. Vetelet niin surutta mutkia suoriksi, ettet voi mitenkään hahmottaa kokonaisuutta oikein. Voisitko edes ajatella rajaavasi aikaa, jolloin vihaasi viljelet ja hellästi hoivaat?
Minusta tuo "hellästi hoivaat" on typerää lässytystä, mulle riittää, että olen reilu ja välittävä vanhempi, ei kaikki ole mitään hellästi hoivailevia hoivatyyppejä. Reiluus ennen kaikkea. Se, jos ei välitä lapsesta vaikka sanoo niin ei ole reilua. Mieluummin jos ei välitä, sanoo senkin, niin lapsi voi kiintyä vaikka aidanseipääseen ennemmin kuin sellaiseen vanhempaan, joka onkin petollinen.
ap
Jos äiti ei tajua edes nyt aiheuttamaansa pahaa oloa, niin anna olla! Käsittelet asian kunnolla itsesi kanssa, terapiassa tai puhumalla puolison/ystävien kanssa.
Keskityt omien lasten kasvatukseen ja heidän kuunteluun. Varmasti olet hyvä äiti ja ihminen. Jos olisit yhtä surkea kuin äitisi, et edes miettisi asiaa vaan porhaltaisit samalla vaihteella läpi lastesi elämän. Ja saisit kuulla saman myöhemmin omalta lapsiltasi. Ei, sinä käännät kelkan suunnan ja olet parempi.
Olet ollut oikea kauhukakara kun huusit äidille. Minä en huutanut koskaan, olisi tullut piiskaa tai moitteita.
Mun miehestä tuli tuollainen kuvailemasi kaltainen tyyppi muutaman avioliittovuoden jälkeen.
Hän on katkeroituva ja lapsellinen tyyppi, joka ei ota vastuuta mistään omista teoistaan eikä siedä mitään palautetta, minkä voi mitenkään arvostelevaksi mieltää.
Itse ei muuta annakaan, kuin reklamaatioita toisensa perään. Hyvät asiat toisessa ignoroi.
Jos hän loukkaa minua vaikka nimittelemällä ja siitä hänelle sanoo, sen sijaan että katuisi ja pyytäisi anteeksi, hän toimii juuri päinvastoin.
Tulee lisää solvauksia. Tyyppi käyttää vaikka tunteja työpäivästään, jotta voi oikein oikeuttaa nimittelyn.
Tietenkään häntä itseään ei saa nimitellä ja se on väkivaltaa (niinkuin onkin), mutta säännöt ovat täysin erilaiset, kun hän on tekijänä.
Kuulostaako Ap tutulta?
Jatkan edelliseen. Suurperheessä ei muutenkaan ollut äidillä aikaa lasten tunteille.
Hellou kivikissaäiti.