Äiti, joka ajattelee pahaa omista lapsistaan heti ekana, ei hyvää
Onko muilla ollut? Kun rupesin miettimään, mikä ihme äidissäni oikein satuttaa, niin ettei siitä pääse yli, niin tuntuu, että tämä se on. Äiti, jonka kuuluisi olla omaa lastaan ensimmäisenä (ja viimeisenä) maailmassa puolustava henkilö uskoo pahaa omasta lapsestaan. Sehän on siis sama kuin uskoa pahaa itsestään.
Ihmettelen, millainen henkilö ei yritä hakea apua itselleen, jos havaitsee koko ajan uskovansa pahaa itsestään muiden syöttämänä, tai omasta lapsestaan? Ei todellakaan ole tervettä sellainen.
Lapselle eli minulle se on ollut elämässä ihan hirveän haitallista. Ylitseni on voinut kävellä ihan noin vain, koska minua on opetettu ajattelemaan pahaa itsestäni ja näkemään viattomuus ja hyvä toisissa.
Todella epäreilu asetelma, sillä jokaisen ihmisen tulisi kyetä puolustamaan itseään ja ei-jyräämään ja kävelemään kenenkään toisen yli. Hyi sika-oksennus, millaista kasvatusta olenkaan oikein saanut. Menenkö hieromaan tämän inhon äitini naamaan, vai mitä ihmettä oikein sen kanssa tekisin?
Kommentit (25)
Mut kasvatettiin lapsena olemaan nöyrä ja kiltti, kaikki viat kaivettiin esiin ja syyllinen olin aina minä (jos tilanne oli sana sanaa vastaan, vanhemmat uskoivat mieluummin vaikka tuntematonta lasta kuin minua).
Koulussa olin kympin tyttö, muttei se riittänyt, olisi pitänyt olla vielä parempi ja aina jaksettiin muistuttaa, kuinka helppo "nykyään" oli saada helppoja arvosanoja. Sairastuin syömishäiriöön. Olisi pitänyt lopettaa "ruualla pelleily". Tervehdyin parissa kuukaudessa, kun olin muuttanut pois kotoa.
Ex-mieheni kohteli minua todella huonosti. Erotessamme vanhempani olivat kuitenkin pääasiassa huolissaan ex-mieheni pärjäämisestä (minusta tai lapsista eivät olleet huolissaan).
Nykyään annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Olen korkeasti koulutettu, hyvässä työssä, kaunis ja liikunnallinen nainen, mutta kaikkein tärkeintä on, että olen itse vihdoin onnellinen, enkä kuule päässäni sitä vanhempieni "pitäisi olla parempi"-mantraa.
Hieno kasvutarina, numero 24! Onneksi olet itse pystynyt uskomaan itseesi, kun ne henkilöt, joiden tehtävä se oli, eivät siihen kyenneet.
Sinulle ap sanoisin, että katkeruudesta eroon pääseminen olisi varmaan aika helpottava asia. Mutta helppoa se ei tietenkään ole, tiedän kokemuksesta. Pahimmasta olen päässyt, mutta kyllä se nostaa edelleen päätään, varsinkin tilanteissa, joissa toisilla on tukenaan jotain sellaista, mitä minulla ei, ehdoton äidinrakkaus.Luin siitä juuri yhdessä haastattelussa, ja olen pohtinut asiaa paljon. Pitäisi kunnolla surra, ettei sitä ole ollut eikä ole, ja sitten päästää irti. Toivottavasti löytäisit hyvän terapeutin. Voimia.
nro 21
Vierailija kirjoitti:
Mut kasvatettiin lapsena olemaan nöyrä ja kiltti, kaikki viat kaivettiin esiin ja syyllinen olin aina minä (jos tilanne oli sana sanaa vastaan, vanhemmat uskoivat mieluummin vaikka tuntematonta lasta kuin minua).
Koulussa olin kympin tyttö, muttei se riittänyt, olisi pitänyt olla vielä parempi ja aina jaksettiin muistuttaa, kuinka helppo "nykyään" oli saada helppoja arvosanoja. Sairastuin syömishäiriöön. Olisi pitänyt lopettaa "ruualla pelleily". Tervehdyin parissa kuukaudessa, kun olin muuttanut pois kotoa.
Ex-mieheni kohteli minua todella huonosti. Erotessamme vanhempani olivat kuitenkin pääasiassa huolissaan ex-mieheni pärjäämisestä (minusta tai lapsista eivät olleet huolissaan).
Nykyään annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Olen korkeasti koulutettu, hyvässä työssä, kaunis ja liikunnallinen nainen, mutta kaikkein tärkeintä on, että olen itse vihdoin onnellinen, enkä kuule päässäni sitä vanhempieni "pitäisi olla parempi"-mantraa.
Kyllä sitä miettii, että missä näiden ihmsten oikeudentaju on. Minunkin äiti oli huolissaan minua kiusanneen ja sittemmin kanssani aikaa viettävän "ystäväni" pärjäämisestä enemmän kuin minun. Kun terve äiti olisi sanonut minulle, että ei se ihminen ole edes minun ystäväni (ja että se ei johdu minusta)! Ja että sellaisen eten ei tehdä mitään, joka ei osaa minua kunnioittaa. Silti vaati minua kunnioittamaan muita. EVVK, jos mua ei kuulu kunnioittaa kans,
ap
Ja mä en todellakaan ole ammatissa, jossa viihtyisin, en tee itselleni mitään hyvää, minua suorastaan vituttaa tuollaiset "jätin kaiken paskan taakseni ja olen fabulous" -tarinat. Vai niin, no, ei ole tapahtunut minulle. Tai siis että en osaa olla onnellinen kenenkään sellaisen puolesta, sama kuuluisi minulle, mutta on vaikeampi saavuttaa varmaan tilanteen vaikeammasta luonteesta johtuen. Ei ole "onnistuneiden" vika, mutta ei ole minunkaan vikani.
ap
Eikä minulla ole siis mitään sisäsyntyistä tai persoonaani istuvaa tarvetta ajatella toisista pahaa. Minua auttaa jo nyt se ajatus, että jos joku ajattelee minusta pahaa, niin hän erittäin suurella todennäköisyydellä ajattelee itse asiassa itsestään pahaa ja se vain heijastuu minuun. Silloin ei tunnu niin pahalta tai mysteeriseltä se, miksi hän ajattelee minusta niin, vaan sen voisi ohittaa, että ole mitä mieltä olet, sehän kertoo sinusta itsestäsi lähinnä, ei minusta. Toki virheitä minussa on ja ne voivat jotakuta vituttaa, mutta sen verran pitäisi olla kypsä, että käsittelee ne tykönään, eikä ala suoltaa minulle pahan ajattelemistaan. Ja jos ei kykene käsittelemään itsekseen, niin suoraan ottaa aiheen puheeksi, eikä mitään kyräilyä tms.
ap