Mies ei kiinnosta seksuaalisesti - tapailu

Vierailija kirjoitti:

Näitä haetaan nykyään. Superkiimaisia suhteita. Mutta kestävätkö ajan hammasta? En usko. Enkä usko mihinkään kemioihin.

Kyllä se vaan on se hiljalleen yhteenkasvaminen ja molemminpuoleinen realismi. Rakkaus on pieni huume. Ei mikään addiktio, joka vaatii yhä suurempia annoksia ja yhä lisää ja enemmän. Ja kun toinen ei pysty sitä alinomaa tarjoamaan, hylätään.

Paras rakkaus perustuukin arjen pikku palveluksille ja huomioimisille. 

Kerro miksi pitäisi ryhtyä hiljalleen yhteenkasvamaan miehen tai naisen kanssa, jota kohtaan ei tunne intohimoa. Miksi intohimo mielestäsi sulkee pois hiljalleen yhteenkasvamisen? Itse en näkisi mitään syytä alkaa tutustua ihmiseen, joka ei herätä minussa nimenomaan sitä intohimoa, kemioita (joiden olemassaolo on tieteellisestikin todistettu) ja rakastumisen tunnetta. Seurustelun myötä sitten käy ilmi, onko kahden ihmisen välillä myös samanlaiset tulevaisuuden odotukset, arvomaailma, arjen käytännöt ym., joita tarvitaan jos halutaan sitoutua loppuelämäksi. Rakastuminen joko kasvaa rakkaudeksi tai sitten ei. Oma suhteeni alkoi intohimosta ja siitä, että kemiat kohtasivat (kirjaimellisesti, miehen tuoksu ja läheisyys nimittäin tuntuvat siltä kuin olisin tullut kotiin) ja nyt on reilun kahden vuoden ajan tarkasteltu kuinka arvomaailmamme, arkemme ja tulevaisuuden suunnitelmamme sopivat yhteen, ja kumpikin toivoo, että tämä olisi loppuelämän suhde. Intohimokaan ei ole mihinkään hävinnyt, vaikka toinen kulkee reikäisessä kerrastossa ja toinen vaihtaa työviikon jälkeen päälle pieruverkkarit, tai vaikka on vuorotellen oltu sairaina ja pahoinvointisina.

Mutta kerro siis, miten intohimo, kemiat ja rakastuminen mielestäsi sulkee pois rakastamisen ja yhteenkasvamisen.

Tavismiehet voi vaan uneksia jostain intohimoisesta suhteesta. Kylmä totuus on että mies joutuu tyytymään siihen naiseen kenet saa eikä se ole koskaan mikään seksuaalisesti innostava tapaus.

Sellaiselta mieheltä, jolle riittää, että nainen teeskentelee nauttivansa seksistä tämän miehen kanssa, puuttuu itsekunnioitus. Rakkaus ilman seksuaalista vetovoimaa ei ole parisuhteen perusta. Silloin on kyse vain ystävyydestä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näitä haetaan nykyään. Superkiimaisia suhteita. Mutta kestävätkö ajan hammasta? En usko. Enkä usko mihinkään kemioihin.

Kyllä se vaan on se hiljalleen yhteenkasvaminen ja molemminpuoleinen realismi. Rakkaus on pieni huume. Ei mikään addiktio, joka vaatii yhä suurempia annoksia ja yhä lisää ja enemmän. Ja kun toinen ei pysty sitä alinomaa tarjoamaan, hylätään.

Paras rakkaus perustuukin arjen pikku palveluksille ja huomioimisille. 

Kerro miksi pitäisi ryhtyä hiljalleen yhteenkasvamaan miehen tai naisen kanssa, jota kohtaan ei tunne intohimoa. Miksi intohimo mielestäsi sulkee pois hiljalleen yhteenkasvamisen? Itse en näkisi mitään syytä alkaa tutustua ihmiseen, joka ei herätä minussa nimenomaan sitä intohimoa, kemioita (joiden olemassaolo on tieteellisestikin todistettu) ja rakastumisen tunnetta. Seurustelun myötä sitten käy ilmi, onko kahden ihmisen välillä myös samanlaiset tulevaisuuden odotukset, arvomaailma, arjen käytännöt ym., joita tarvitaan jos halutaan sitoutua loppuelämäksi. Rakastuminen joko kasvaa rakkaudeksi tai sitten ei. Oma suhteeni alkoi intohimosta ja siitä, että kemiat kohtasivat (kirjaimellisesti, miehen tuoksu ja läheisyys nimittäin tuntuvat siltä kuin olisin tullut kotiin) ja nyt on reilun kahden vuoden ajan tarkasteltu kuinka arvomaailmamme, arkemme ja tulevaisuuden suunnitelmamme sopivat yhteen, ja kumpikin toivoo, että tämä olisi loppuelämän suhde. Intohimokaan ei ole mihinkään hävinnyt, vaikka toinen kulkee reikäisessä kerrastossa ja toinen vaihtaa työviikon jälkeen päälle pieruverkkarit, tai vaikka on vuorotellen oltu sairaina ja pahoinvointisina.

Mutta kerro siis, miten intohimo, kemiat ja rakastuminen mielestäsi sulkee pois rakastamisen ja yhteenkasvamisen.

Kysymyksiä, kysymyksiä. Suuret roihahdukset ovat vaarallisia. Ne alkavat ja loppuvat yhtä nopeasti.

Hitaasti syttyminen on muuan perusta pitkälle suhteelle. Pitkä ei tarkoita alle kymmentä vuotta.

Kysymyksesi sisältävät jo vastauksen itsellesi. Turha niihin minun on mitään lisätä.

Mutta, jos haluat väitellä olen väärä ihminen opponentiksi.

Meillä kummallakaan ei ole kuitenkaan faktoja esittää. Omani ovat kohdallani ja muutaman läheiseni kanssa toimineet. Eivät ole mitään burgersuhteita, vaan vuosikymmeniä kestäneitä ja kestäviä.

PS. Näyttää olevan muitakin samantyylisesti ajattelevia. Ilmeisesti varttuneempia, kuten itsekin.

Intohimo ja yhteen kasvaminen voivat olla samassa suhteessa.

Kun tapasin mieheni, hän näytti minusta heti hyvältä. Tutustuimme kuitenkin toisiimme ihan vaan juttelemalla ennen sen kummempia. Me olimme arvoiltamme, taustaltamme, haaveiltamme ja elämäntavoiltamme hyvin samanlaiset. Me olimme paperilla hyvin yhteensopiva pari. Kuitenkin ennen kuin sitouduimme seurustelemaan, , taisimme molemmat ensin haluta tietää, toimiiko myös kemia. Se olikin ihan uskomaton. Tuo oli ihan ratkaiseva tekijä, mies jota jo kunnioitin ja josta pidin, joka tuntui fiksulta ja luotettavalta, sopivalta elämänkumppanilta, oli myös mies jota halusin enemmän kuin ketään ikinä.

Nyt vuosien perästä olemme jo oppineet toisistamme paljon, myös niitä puutteita, mutta edelleen tykkäämme koskettaa toisiamme ja nukkua yhdessä, ja meillä on seksielämä. Vaikka meillä on kiistoja ja harmituksia, viimeistään illalla kun pääsemme peiton alle, niitä aletaan puhua ja sopia. Fyysinen läheisyys synnyttää henkistä läheisyyttä.

Mieheni on huomioonottava, huomaavainen ja hellä. Kasvamme yhä enemmän yhteen ja jaamme arjen asioita, kunnioitamme ja arvostamme toisiamme. Silti mielestäni hän on myös upea, ja meillä on ihanaa, joskus villiäkin seksiä. Eivät ne ole toisiaan poissulkevia, ennemminkin tukevat toisiaan. Tunnen muitakin pareja, kenellä on seksiä lähes päivittäin, vaikka on pari teini-ikäistä lasta ja ydinperhe, ja oltu yhdessä nuorista. Tiedän kuusikymppisiä 40 vuotta naimisissa olleita, joilla on seksiä monta kertaa viikossa. Ei seksin tarvitse loppua, ei se kuulu vain alkuhuumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näitä haetaan nykyään. Superkiimaisia suhteita. Mutta kestävätkö ajan hammasta? En usko. Enkä usko mihinkään kemioihin.

Kyllä se vaan on se hiljalleen yhteenkasvaminen ja molemminpuoleinen realismi. Rakkaus on pieni huume. Ei mikään addiktio, joka vaatii yhä suurempia annoksia ja yhä lisää ja enemmän. Ja kun toinen ei pysty sitä alinomaa tarjoamaan, hylätään.

Paras rakkaus perustuukin arjen pikku palveluksille ja huomioimisille. 

Kerro miksi pitäisi ryhtyä hiljalleen yhteenkasvamaan miehen tai naisen kanssa, jota kohtaan ei tunne intohimoa. Miksi intohimo mielestäsi sulkee pois hiljalleen yhteenkasvamisen? Itse en näkisi mitään syytä alkaa tutustua ihmiseen, joka ei herätä minussa nimenomaan sitä intohimoa, kemioita (joiden olemassaolo on tieteellisestikin todistettu) ja rakastumisen tunnetta. Seurustelun myötä sitten käy ilmi, onko kahden ihmisen välillä myös samanlaiset tulevaisuuden odotukset, arvomaailma, arjen käytännöt ym., joita tarvitaan jos halutaan sitoutua loppuelämäksi. Rakastuminen joko kasvaa rakkaudeksi tai sitten ei. Oma suhteeni alkoi intohimosta ja siitä, että kemiat kohtasivat (kirjaimellisesti, miehen tuoksu ja läheisyys nimittäin tuntuvat siltä kuin olisin tullut kotiin) ja nyt on reilun kahden vuoden ajan tarkasteltu kuinka arvomaailmamme, arkemme ja tulevaisuuden suunnitelmamme sopivat yhteen, ja kumpikin toivoo, että tämä olisi loppuelämän suhde. Intohimokaan ei ole mihinkään hävinnyt, vaikka toinen kulkee reikäisessä kerrastossa ja toinen vaihtaa työviikon jälkeen päälle pieruverkkarit, tai vaikka on vuorotellen oltu sairaina ja pahoinvointisina.

Mutta kerro siis, miten intohimo, kemiat ja rakastuminen mielestäsi sulkee pois rakastamisen ja yhteenkasvamisen.

Kysymyksiä, kysymyksiä. Suuret roihahdukset ovat vaarallisia. Ne alkavat ja loppuvat yhtä nopeasti.

Hitaasti syttyminen on muuan perusta pitkälle suhteelle. Pitkä ei tarkoita alle kymmentä vuotta.

Kysymyksesi sisältävät jo vastauksen itsellesi. Turha niihin minun on mitään lisätä.

Mutta, jos haluat väitellä olen väärä ihminen opponentiksi.

Meillä kummallakaan ei ole kuitenkaan faktoja esittää. Omani ovat kohdallani ja muutaman läheiseni kanssa toimineet. Eivät ole mitään burgersuhteita, vaan vuosikymmeniä kestäneitä ja kestäviä.

PS. Näyttää olevan muitakin samantyylisesti ajattelevia. Ilmeisesti varttuneempia, kuten itsekin.

Mitä on hidas syttyminen? Kuinka monta vuotta sitä pitää odottaa? Minä odotin sitä 20 vuotta ihan tavallisen miehen kanssa, eikä sitä koskaan tullut.

Vierailija kirjoitti:

Tavismiehet voi vaan uneksia jostain intohimoisesta suhteesta. Kylmä totuus on että mies joutuu tyytymään siihen naiseen kenet saa eikä se ole koskaan mikään seksuaalisesti innostava tapaus.

Ja koska yksikään nainen ei halua olla se, johon vain tyydytään, naisen kannattaa etsiä itselleen mies, joka kelpaisi muillekin naisille - myös sellaisille, jotka ovat ulkonäöltään itseä "tasokkaampia".

Ihan omaa kuoppaanne kaivatte noilla tyytymiskommenteillanne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näitä haetaan nykyään. Superkiimaisia suhteita. Mutta kestävätkö ajan hammasta? En usko. Enkä usko mihinkään kemioihin.

Kyllä se vaan on se hiljalleen yhteenkasvaminen ja molemminpuoleinen realismi. Rakkaus on pieni huume. Ei mikään addiktio, joka vaatii yhä suurempia annoksia ja yhä lisää ja enemmän. Ja kun toinen ei pysty sitä alinomaa tarjoamaan, hylätään.

Paras rakkaus perustuukin arjen pikku palveluksille ja huomioimisille. 

Kerro miksi pitäisi ryhtyä hiljalleen yhteenkasvamaan miehen tai naisen kanssa, jota kohtaan ei tunne intohimoa. Miksi intohimo mielestäsi sulkee pois hiljalleen yhteenkasvamisen? Itse en näkisi mitään syytä alkaa tutustua ihmiseen, joka ei herätä minussa nimenomaan sitä intohimoa, kemioita (joiden olemassaolo on tieteellisestikin todistettu) ja rakastumisen tunnetta. Seurustelun myötä sitten käy ilmi, onko kahden ihmisen välillä myös samanlaiset tulevaisuuden odotukset, arvomaailma, arjen käytännöt ym., joita tarvitaan jos halutaan sitoutua loppuelämäksi. Rakastuminen joko kasvaa rakkaudeksi tai sitten ei. Oma suhteeni alkoi intohimosta ja siitä, että kemiat kohtasivat (kirjaimellisesti, miehen tuoksu ja läheisyys nimittäin tuntuvat siltä kuin olisin tullut kotiin) ja nyt on reilun kahden vuoden ajan tarkasteltu kuinka arvomaailmamme, arkemme ja tulevaisuuden suunnitelmamme sopivat yhteen, ja kumpikin toivoo, että tämä olisi loppuelämän suhde. Intohimokaan ei ole mihinkään hävinnyt, vaikka toinen kulkee reikäisessä kerrastossa ja toinen vaihtaa työviikon jälkeen päälle pieruverkkarit, tai vaikka on vuorotellen oltu sairaina ja pahoinvointisina.

Mutta kerro siis, miten intohimo, kemiat ja rakastuminen mielestäsi sulkee pois rakastamisen ja yhteenkasvamisen.

Kysymyksiä, kysymyksiä. Suuret roihahdukset ovat vaarallisia. Ne alkavat ja loppuvat yhtä nopeasti.

Hitaasti syttyminen on muuan perusta pitkälle suhteelle. Pitkä ei tarkoita alle kymmentä vuotta.

Kysymyksesi sisältävät jo vastauksen itsellesi. Turha niihin minun on mitään lisätä.

Mutta, jos haluat väitellä olen väärä ihminen opponentiksi.

Meillä kummallakaan ei ole kuitenkaan faktoja esittää. Omani ovat kohdallani ja muutaman läheiseni kanssa toimineet. Eivät ole mitään burgersuhteita, vaan vuosikymmeniä kestäneitä ja kestäviä.

PS. Näyttää olevan muitakin samantyylisesti ajattelevia. Ilmeisesti varttuneempia, kuten itsekin.

Ihan tiedoksesi, että myös minä ja mies, jota kohtaan koen intohimoa, olemme 50+ ikäluokkaa. Ja jatkokysymys: olisiko minun sinun logiikallasi pitänyt antaa tälle miehelle pakit, koska hän herätti heti minussa kiinnostuksen, intohimon ja kemiat kohtasivat? Ja jäädä odottamaan, että lukuisten sinkkuvuosien jälkeen kohdalle osuu joku muu, jonka kanssa kemiat eivät kohtaa eikä intohimo herää?

Eihän ne vaihtoehdot ole ei lainkaan vetovoimaa, ja superkiimainen. Kyllä parisuhteeseen luontojaan kuuluu seksuaalinen nautinto ja vetovoima. Ajan myötä se voi rutinoitua ja harveta, mutta lähtökohta on, että kyllä nyt pitäisi haluta koskettaa toista, vaikka hurjaa kiimaa ei olisikaan.

En mä ainakaan ole halunnut ruveta suhteeseen kaverilta tai veljeltä tuntuvan pojan/miehen kanssa. Vaikka toinen olisi ollut kuinka ihastunut minuun ja mukava, hyvä mies. Ei alussa tarvitse olla mitään superkiimaa, mutta sellainen tunne, että haluaa koskea ja toisen koskevan, on ihan välttämätön.

Vierailija kirjoitti:

Näitä haetaan nykyään. Superkiimaisia suhteita. Mutta kestävätkö ajan hammasta? En usko. Enkä usko mihinkään kemioihin.

Kyllä se vaan on se hiljalleen yhteenkasvaminen ja molemminpuoleinen realismi. Rakkaus on pieni huume. Ei mikään addiktio, joka vaatii yhä suurempia annoksia ja yhä lisää ja enemmän. Ja kun toinen ei pysty sitä alinomaa tarjoamaan, hylätään.

Paras rakkaus perustuukin arjen pikku palveluksille ja huomioimisille. 

Minua ei kiinnosta pätkääkään yhteenkasvaminen tai realismi. Minulla on hyvä arki ihan yksin. En kaipaa ketään jonka kanssa hölöttää vessapaperitarjouksista. Arjen pikku palvelukset eivät ole mitään, kun vertaa oikeaan rakastumiseen. Minä hylkään kyllä epäröimättä miehen, joka ei voi tarjota muuta kuin kaveruutta ja miellyttävää yhdessäoloa. Jos parisuhteessa olen, sen tarkoitus on tehdä arjesta juhlaa. Jos se ei tee, yksin on ihan yhtä hyvä kuin miehen kanssa.

Eikö harmita, että en aio olla kenenkään kanssa vain että hän saisi puhua niistä vessapapereista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavismiehet voi vaan uneksia jostain intohimoisesta suhteesta. Kylmä totuus on että mies joutuu tyytymään siihen naiseen kenet saa eikä se ole koskaan mikään seksuaalisesti innostava tapaus.

Ja koska yksikään nainen ei halua olla se, johon vain tyydytään, naisen kannattaa etsiä itselleen mies, joka kelpaisi muillekin naisille - myös sellaisille, jotka ovat ulkonäöltään itseä "tasokkaampia".

Ihan omaa kuoppaanne kaivatte noilla tyytymiskommenteillanne.

Ja koska jokainen mies tietää sen että naiset tykkää eniten miehistä jotka saisi muitakin naisia niin miehet antaa valheellisesti ymmärtää että vientiä riittää naisten parissa.

Ei kukaan täysjärkinen mies anna ilmi että vain tyytyy naiseen koska tietää mitä siitä seuraisi.

Ääööh kirjoitti:

Olen 24-vuotias nainen ja olen puoli vuotta nyt hengannut melko tiiviisti erään miehen kanssa.

Mies on mukava ja todella hyvä mies. Sellainen jonka kanssa voisi kuvitella elämää tulevaisuudessakin. Mutta kun on yksi iso ongelma; en oikein tiedä mitä mieltä miehestä olen. Hän ei oikein kiinnosta minua seksuaalisessa mielessä. En ole suuresti ihastunut tai tuntenut sellaista huumaa, mutta toki välitän ja olen kiintynyt.

Hänen seurassaan on mukavaa ja noh, tasapainoista. Luotan häneen. Mutta sukat eivät vaan pyöri jaloissa ja kosketus ei tunnu oikealta. Vaikka olen yrittänyt, ja oikeasti halunnut antaa mahdollisuuden. Olen yrittänyt antaa aikaa, jos se tästä paranisi.

Olemme siis miehen kanssa harrastaneet seksiä, mutta en tunne mitään super isoa kiimaa miestä kohtaan. Annan kun hän haluaa (ehkä kerran viikossa).. Miehelläkään ei tunnu olevan super suuret halut (onneksi) mutta on ihastunut minuun ja haluaisi että seurustelisimme.

Paraneeko tämä tästä? Vai onko sen suuren ihastumisen puuttuminen este, että emme sovi toisillemme? Meni kauan ennen kun edes annoin miehelle, hän ei vaan saanut minussa himoa aikaiseksi vaikka seksi nyt onkin hyvää.

Välillä tuntuu että henkisellä tasolla olemme myös liian erilaiset, enkä täysillä nauti hänen seurastaan/voi olla oma itseni. Ajattelin että se on alku kankeutta.

Nyt seksi lähinnä ällöttää, mutta syytän koko ajan itseäni että minussa on joku vika.. En saanut vanhemmiltani kovin hyvää mallia parisuhteeseen, joten en tiedä miltä tämän kuuluisi tuntua.

Aikaisemmassa suhteessa kyllä halusin miestäni paljonpaljon enemmän kuin nyt.O

Niin se nainenkin kummasti vain ajattelee pimperollaan, vaikka jos mies ajattelee jalkovälillään, niin naiset heti haukkuvat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavismiehet voi vaan uneksia jostain intohimoisesta suhteesta. Kylmä totuus on että mies joutuu tyytymään siihen naiseen kenet saa eikä se ole koskaan mikään seksuaalisesti innostava tapaus.

Ja koska yksikään nainen ei halua olla se, johon vain tyydytään, naisen kannattaa etsiä itselleen mies, joka kelpaisi muillekin naisille - myös sellaisille, jotka ovat ulkonäöltään itseä "tasokkaampia".

Ihan omaa kuoppaanne kaivatte noilla tyytymiskommenteillanne.

Ja koska jokainen mies tietää sen että naiset tykkää eniten miehistä jotka saisi muitakin naisia niin miehet antaa valheellisesti ymmärtää että vientiä riittää naisten parissa.

Ei kukaan täysjärkinen mies anna ilmi että vain tyytyy naiseen koska tietää mitä siitä seuraisi.

Ja kuvittelet että nainen kertoo miehelle että näkee tämän läpi? Se nainenkin tyytyy monesti ja tajuaa myös miehen vain tyytyneen. Ei kai kukaan tuollaista huijariemiestä ota, jos paremman saisi?

Ap, sanot ettette ole henkisestikään samalla aaltopituudella. Eikä kosketus tunnu oikein oikealta. Sitten sinulla yksinkertaisesti on väärä poika siinä tarjolla, vaikka kuinka muuten olisi ok tyyppi ja tykkäisi sinusta. Ei kannata aloittaa seurustelua.

Minunkin perhetausta oli repaleinen, ja ensin rakastuin aina renttuihin, ja tulin satutetuksi. Renttu tuntui jostain syystä tutulta, ja huonostihan siinä kävi.

Ajattelin olla rationaalinen, ja ottaa mukavan ja tavallisen miehen. Ei hyvin käynyt siinäkään, hän oli vain tylsä eikä lopulta edes kiltti.

Itse olen huomannut että paras on kun ei pyri seurustelemaan, kun pyrkii oppimaan elää hyvin itsekseen. Tapaa silti miehiä, mutta ei liian pian sitoudu keneenkään. Oppii olemaan takertumatta.

Kyllä sitten eteen osuu mies jonka huomaat olevan sekä samanhenkinen että haluttava, sekä pysyy maisemissa niin kauan että päätät haluta hänet. Nyt jäitä hattuun ja sinkuksi, älä ota ensimmäistä joka sinut haluaisi, jos hän kerran ei ole oikea. Joskus kestää aikansa löytää omansa, mutta parempi sekin kuin loppuikä jumissa väärän kanssa, jonka kosketus ällöttää.

Kyllähän se näin on, että biologia näyttelee vahvaa roolia pariutumisessa, vaikka ihmisen älykkyys yrittää tunkea väliin. Luonto vaan ei ole tarkoittanut, että jokainen sopii kenelle tahansa, vaan siinä pitää tietyt asiat sopia yhteen. Ap:n kannattaa kuunnella sitä vaistoa, joka kertoo että tämä ei ole minulle sopiva kumppani. Ei tuosta mitään kestävää voi tulla. Seksuaalista vetoa joskus pyritään vähättelemään, mutta loppujen lopuksi se on se alkuperäinen syy, miksi urokset ja naaraat ylipäänsä hakeutuvat yhteen. Jotkut pystyvät perustamaan suhteita ilman sitäkin, mutta se on harvojen juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näitä haetaan nykyään. Superkiimaisia suhteita. Mutta kestävätkö ajan hammasta? En usko. Enkä usko mihinkään kemioihin.

Kyllä se vaan on se hiljalleen yhteenkasvaminen ja molemminpuoleinen realismi. Rakkaus on pieni huume. Ei mikään addiktio, joka vaatii yhä suurempia annoksia ja yhä lisää ja enemmän. Ja kun toinen ei pysty sitä alinomaa tarjoamaan, hylätään.

Paras rakkaus perustuukin arjen pikku palveluksille ja huomioimisille. 

Kerro miksi pitäisi ryhtyä hiljalleen yhteenkasvamaan miehen tai naisen kanssa, jota kohtaan ei tunne intohimoa. Miksi intohimo mielestäsi sulkee pois hiljalleen yhteenkasvamisen? Itse en näkisi mitään syytä alkaa tutustua ihmiseen, joka ei herätä minussa nimenomaan sitä intohimoa, kemioita (joiden olemassaolo on tieteellisestikin todistettu) ja rakastumisen tunnetta. Seurustelun myötä sitten käy ilmi, onko kahden ihmisen välillä myös samanlaiset tulevaisuuden odotukset, arvomaailma, arjen käytännöt ym., joita tarvitaan jos halutaan sitoutua loppuelämäksi. Rakastuminen joko kasvaa rakkaudeksi tai sitten ei. Oma suhteeni alkoi intohimosta ja siitä, että kemiat kohtasivat (kirjaimellisesti, miehen tuoksu ja läheisyys nimittäin tuntuvat siltä kuin olisin tullut kotiin) ja nyt on reilun kahden vuoden ajan tarkasteltu kuinka arvomaailmamme, arkemme ja tulevaisuuden suunnitelmamme sopivat yhteen, ja kumpikin toivoo, että tämä olisi loppuelämän suhde. Intohimokaan ei ole mihinkään hävinnyt, vaikka toinen kulkee reikäisessä kerrastossa ja toinen vaihtaa työviikon jälkeen päälle pieruverkkarit, tai vaikka on vuorotellen oltu sairaina ja pahoinvointisina.

Mutta kerro siis, miten intohimo, kemiat ja rakastuminen mielestäsi sulkee pois rakastamisen ja yhteenkasvamisen.

Kysymyksiä, kysymyksiä. Suuret roihahdukset ovat vaarallisia. Ne alkavat ja loppuvat yhtä nopeasti.

Hitaasti syttyminen on muuan perusta pitkälle suhteelle. Pitkä ei tarkoita alle kymmentä vuotta.

Kysymyksesi sisältävät jo vastauksen itsellesi. Turha niihin minun on mitään lisätä.

Mutta, jos haluat väitellä olen väärä ihminen opponentiksi.

Meillä kummallakaan ei ole kuitenkaan faktoja esittää. Omani ovat kohdallani ja muutaman läheiseni kanssa toimineet. Eivät ole mitään burgersuhteita, vaan vuosikymmeniä kestäneitä ja kestäviä.

PS. Näyttää olevan muitakin samantyylisesti ajattelevia. Ilmeisesti varttuneempia, kuten itsekin.

Mitä on hidas syttyminen? Kuinka monta vuotta sitä pitää odottaa? Minä odotin sitä 20 vuotta ihan tavallisen miehen kanssa, eikä sitä koskaan tullut.

Ehkä kuitenkin vähemmän....vai?

Vaimoni kanssa tapasimme samalla työpaikalla, eikä kumpikaan mitenkään järisyttänyt. Siinä meni jotain parisen vuotta, jotenkin pikkuhiljaa alkoivat kummankin askeleet suunnata toistemme luo työpisteisiin. Oli muka kaikenlaista asiaa...

Kumpikin oli toki sinkkuja. Jotenkin sitä vaan kahvitauoilla huomasimme omaavamme samanlaisia ajatuksia ja harrasteita.

Yhteinen piirre on ollut kuitenkin ettemme yritä muuttaa toistemme tapoja, kiinnostuksen kohteita ja mm. näkökulmia asioihin ( yhteiskunnalliset, kasvatus mm. ) Olemme suopeita toisillemme. Rahat ja omaisuus yhteisiä.

Vaimoni kanssa on helppo elää. "Käymme yhtä jalkaa"