"Keväällä" se aina iskee: j*malauta että olisi mahtavaa seurustella. Mutta en tule koskaan suhdetta saamaan.

Vierailija kirjoitti:

Hei ap ja viestin 58 kirjoittaja, täällä teille kolmas sielunsisko. Olen juuri täyttänyt 26 ja samat asiat tuskastuttaa. Seurustelukokemusta ei ole, mutta yhden illan juttujen kanssa olen säätänyt aikani ennen kuin päätin, että niihin en enää lähde, haluan vakituisen suhteen.

Miehiltä kuulee usein kommentteja, että naisella pitää olla hymyä ja pilkettä silmäkulmassa. Olen tehnyt aloitteita ja itse asiassa useimmiten teen itse aloitteen, harvemmin miehet lähestyvät ensin minua. Mielestäni hymyä ja pilkettä on ollut, mutta aina nämä tilanteet päätyvät niin, että olen ollut itse enemmän ihastunut. Tapailemieni miesten mukaan olen ihan kiva, minkä jälkeen heti sanotaan, että toivottavasti et nyt loukkaannu, mutta mies epäilee, ettei meillä pidemmän päälle synkkaisi. Jotain minussa siis ilmeisesti on pielessä. Viime aikoina olen kuullut useampaankin kertaan sellaista kommenttia, että olen niin viattoman näköinen, ettei minun seurassani edes kehtaa ajatella tuhmia. Omasta mielestäni olen ihan tavallinen, en edes mikään nätti, vaan ihan tavis, joka ei edes tapetista erotu ulkonäön puolesta. Ihmetyttää nuo kommentit viattomuudesta, en ihan ymmärrä niitä.

Viime kesänä iski epätoivo ihan kunnolla. Kolme hyvää sinkkuystävääni ilmoittivat lähes peräkanaa löytäneensä poikaystävät. Sen jälkeen olen kuunnellut hehkutusta siitä, mitä kaikkea ihanaa ystävät ovat kullan kanssa tehneet. Tympäännyttää myös se, että jos olemme sopineet jotain, niin ystävillä menee nykyään poikaystävät edelle ja kanssani sovitut tapaamiset peruutetaan ihan viime minuuteilla, kun oman kullan kanssa onkin tullut jotain parempaa tekemistä.

Tällä hetkellä työt vievät paljon aikaani, joten epätoivo, että en löydä koskaan ketään, unohtuu aika hyvin työstressiin ja väsymykseen. Jossain vaiheessa se sitten kuitenkin aina palaa mieleen.

Kuulostaa niin tutulta... Minullekin joskus nuorempana sanottiin jotain sen suuntaista että olen todella kiltti. Sitäkin enemmän kuitenkin kuulen sitä että tuntuu siltä että olen enemmän vain kaveri, ei mitään sen syvempiä tunteita, että ei (muka) mitään vikaa mutta ei vaan ole tunteita. Voihan se olla että en sitten vaan ole tavannut sitä oikeaa jolla olisi niitä tunteitakin minua kohtaan, mutta mitä enemmän näitä on niin sitä enemmän alkaa tuntua että PAKKO minussa on olla jotain perustavanlaatuista vikaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap ja viestin 58 kirjoittaja, täällä teille kolmas sielunsisko. Olen juuri täyttänyt 26 ja samat asiat tuskastuttaa. Seurustelukokemusta ei ole, mutta yhden illan juttujen kanssa olen säätänyt aikani ennen kuin päätin, että niihin en enää lähde, haluan vakituisen suhteen.

Miehiltä kuulee usein kommentteja, että naisella pitää olla hymyä ja pilkettä silmäkulmassa. Olen tehnyt aloitteita ja itse asiassa useimmiten teen itse aloitteen, harvemmin miehet lähestyvät ensin minua. Mielestäni hymyä ja pilkettä on ollut, mutta aina nämä tilanteet päätyvät niin, että olen ollut itse enemmän ihastunut. Tapailemieni miesten mukaan olen ihan kiva, minkä jälkeen heti sanotaan, että toivottavasti et nyt loukkaannu, mutta mies epäilee, ettei meillä pidemmän päälle synkkaisi. Jotain minussa siis ilmeisesti on pielessä. Viime aikoina olen kuullut useampaankin kertaan sellaista kommenttia, että olen niin viattoman näköinen, ettei minun seurassani edes kehtaa ajatella tuhmia. Omasta mielestäni olen ihan tavallinen, en edes mikään nätti, vaan ihan tavis, joka ei edes tapetista erotu ulkonäön puolesta. Ihmetyttää nuo kommentit viattomuudesta, en ihan ymmärrä niitä.

Viime kesänä iski epätoivo ihan kunnolla. Kolme hyvää sinkkuystävääni ilmoittivat lähes peräkanaa löytäneensä poikaystävät. Sen jälkeen olen kuunnellut hehkutusta siitä, mitä kaikkea ihanaa ystävät ovat kullan kanssa tehneet. Tympäännyttää myös se, että jos olemme sopineet jotain, niin ystävillä menee nykyään poikaystävät edelle ja kanssani sovitut tapaamiset peruutetaan ihan viime minuuteilla, kun oman kullan kanssa onkin tullut jotain parempaa tekemistä.

Tällä hetkellä työt vievät paljon aikaani, joten epätoivo, että en löydä koskaan ketään, unohtuu aika hyvin työstressiin ja väsymykseen. Jossain vaiheessa se sitten kuitenkin aina palaa mieleen.

Kuulostaa niin tutulta... Minullekin joskus nuorempana sanottiin jotain sen suuntaista että olen todella kiltti. Sitäkin enemmän kuitenkin kuulen sitä että tuntuu siltä että olen enemmän vain kaveri, ei mitään sen syvempiä tunteita, että ei (muka) mitään vikaa mutta ei vaan ole tunteita. Voihan se olla että en sitten vaan ole tavannut sitä oikeaa jolla olisi niitä tunteitakin minua kohtaan, mutta mitä enemmän näitä on niin sitä enemmän alkaa tuntua että PAKKO minussa on olla jotain perustavanlaatuista vikaa.

Ap

Voin kyllä sanoa että sama homma miehillä, oon itse kaveriporukan viimeinen sinkku. Kaikki muut on mennyt naimisiin, ja suurimmalla osalla on jo lapsia...välillä on vähän ankeeta ja välillä ärsyttää kun ei juurikaan heru kutsuja illanistujaisiin...tietty silloin kun tulee, tuntuu vähän pahalta kun pariskunnat ei juurikaan puhu muusta kun mitä lapset on tehnyt ja missä on käyty matkoilla jne

Treffeillä olen käynyt Tinderin kautta enimmäkseen, mutta joka kerta nainen on ghostannut 1-2 treffien jälkeen...muutama on sanonut ettei ole kemiaa.. noh, ei voi mitään  - jos ei ole niin ei ole. Mutta kyllä se neiti oikea voisi pikkuhiljaa ilmaantua :/

M34

Tältäkin palstalta saa jatkuvasti lukea miten ihmiset ovat parisuhteissa ylimustasukkaisten tai heitä pettävien kanssa. Tulee sellainen olo, että mahdan sitten olla todella todella huono, kun tällaisetkin ihmiset löytävät suhteen ja rakkautta ja minä en.

Toinen ikisinkku 30-v.

Mä olin ikisinkku 41-vuotiaaksi asti. Ei vaan kukaan ollut koskaan halukas seurustelemaan kanssani. Lapsen sain yhdestä yhdenillan suhteessa ja ajattelin, että se riittää. En enää lopulta edes etsinyt miestä ja päätin olla onnellinen sinkkuna ja ihanan lapseni kanssa kaksistaan.

Sitten yhtäkkiä tapasin miehen, rakastuin ensisilmäyksellä ja oudosti hänkin tykästyi minuun ja siitä tuli suhde ja menimme naimisiin nelikymppisenä. Ihan käsittämätöntä. Mies on vieläpä huippu, ihan unelma, komea ja seksikäs ja fiksu ja huomioiva jne, siis täydellisin mies, mitä olen koskaan tavannut. Edes nuorena en ikinä päässyt treffeille sen tasoisen miehen kansss. Elämä on joskus kummallista. Ei mitään logiikkaa näissä jutuissa. Ehkä sullekin ap käy näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tunteen, olen jo 29 enkä koskaan kelvannut kenellekään. Kyllähän se tuntuu pahalta. Asiaa ei auta se, että tässä iässä kaverit perustavat perheitä, menevät kihloihin ja naimisiin, ja itse olen se porukan ikisinkku.

Niinpä. Olen sinua kolmisen vuotta nuorempi (about 26v) mutta en näe miten tämä nyt tästä muuttuisi yhtäkkiä. Ikäiseni sinkut joilla on toivoa ovat niitä, jotka aiemminkin ovat seurustelleet. Minulta puuttuu ne teini-iän jututkin, saati sitten että olisin koskaan vakavassa parisuhteessa ollut. Minua ei ole kukaan koskaan rakastanut sillä tavoin.

Onneksi tosiaan on niitä ystäviä. Yhä vain vähemmän heillä tosin on ystäville aikaa, kun alkavat useimmat olla jo vakiintuneita ja viettävät mieluummin vähäisen vapaa-aikansa puolisonsa kanssa, mikä tietysti on ihan ymmärrettävää.

Ap

Minä olin 27-vuotias kun löysin ensimmäisen seurustelukumppanini. Kaksi vuotta myöhemmin olin naimisissa.

Olin samassa tilanteessa kuin sinäkin paitsi että minulla ei ollut edes kavereita. Minäkin luulin että en koskaan löydä ketään. Sieltä se kuitenkin löytyi. Ei kannata menettää toivoa sillä se oma kumppani saattaa ihan oikeasti yhtäkkiä vaan putkahtaa paikalle.

Vierailija kirjoitti:

Mä olin ikisinkku 41-vuotiaaksi asti. Ei vaan kukaan ollut koskaan halukas seurustelemaan kanssani. Lapsen sain yhdestä yhdenillan suhteessa ja ajattelin, että se riittää. En enää lopulta edes etsinyt miestä ja päätin olla onnellinen sinkkuna ja ihanan lapseni kanssa kaksistaan.

Sitten yhtäkkiä tapasin miehen, rakastuin ensisilmäyksellä ja oudosti hänkin tykästyi minuun ja siitä tuli suhde ja menimme naimisiin nelikymppisenä. Ihan käsittämätöntä. Mies on vieläpä huippu, ihan unelma, komea ja seksikäs ja fiksu ja huomioiva jne, siis täydellisin mies, mitä olen koskaan tavannut. Edes nuorena en ikinä päässyt treffeille sen tasoisen miehen kansss. Elämä on joskus kummallista. Ei mitään logiikkaa näissä jutuissa. Ehkä sullekin ap käy näin.

Ehkä. (Ilman lasta tosin koska niitä en yksikseni ainakaan halua.) Harmittaa vaan aivan hitosti, kun minusta olisi ihanaa seurustella ja nauttia rakkaudesta nyt nuorena aikuisenakin. Tuntuu vähän että menee elämä osittain hukkaan, vaikka on minulla tietysti harrastuksia, on ystäviä, on töitäkin vielä tällä hetkellä jne.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tunteen, olen jo 29 enkä koskaan kelvannut kenellekään. Kyllähän se tuntuu pahalta. Asiaa ei auta se, että tässä iässä kaverit perustavat perheitä, menevät kihloihin ja naimisiin, ja itse olen se porukan ikisinkku.

Niinpä. Olen sinua kolmisen vuotta nuorempi (about 26v) mutta en näe miten tämä nyt tästä muuttuisi yhtäkkiä. Ikäiseni sinkut joilla on toivoa ovat niitä, jotka aiemminkin ovat seurustelleet. Minulta puuttuu ne teini-iän jututkin, saati sitten että olisin koskaan vakavassa parisuhteessa ollut. Minua ei ole kukaan koskaan rakastanut sillä tavoin.

Onneksi tosiaan on niitä ystäviä. Yhä vain vähemmän heillä tosin on ystäville aikaa, kun alkavat useimmat olla jo vakiintuneita ja viettävät mieluummin vähäisen vapaa-aikansa puolisonsa kanssa, mikä tietysti on ihan ymmärrettävää.

Ap

Minä olin 27-vuotias kun löysin ensimmäisen seurustelukumppanini. Kaksi vuotta myöhemmin olin naimisissa.

Olin samassa tilanteessa kuin sinäkin paitsi että minulla ei ollut edes kavereita. Minäkin luulin että en koskaan löydä ketään. Sieltä se kuitenkin löytyi. Ei kannata menettää toivoa sillä se oma kumppani saattaa ihan oikeasti yhtäkkiä vaan putkahtaa paikalle.

Näitäkin tarinoita on kiva kuulla, vaikka pieni kateus aina viiltääkin kun en pysty uskomaan että minullakin vielä kävisi noin hyvä tuuri... Missä tapasit kumppanisi? :)

Ap

Mä oon 27 ja samanlaisia kokemuksia. Ei yhtäkään kunnon seurustelusuhdetta, vain lyhyempiä tapailuja, joista suurin osa on päättynyt muutaman kuukauden sisään, miehen aloitteesta. En vaan ymmärrä. Syytkin on yleensä olleet jotain "en halua sitoutua/sä et oo se oikea". En keksi itsestäni mitään valtavaa vikaa :D Ihan normaali, nätti, normaali kiva vartalo, luonnekin mielestäni ihan normaali ja kavereita löytyy. Miehet ehkä kiinnostuu musta mutta kukaan ei halua mitään vakavampaa. Baarit, kaverit, tinderit on koitettu. Pelottaa että en löydä ikinä ihmistä joka rakastais mua. Haluaisin jo oman perheen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap ja viestin 58 kirjoittaja, täällä teille kolmas sielunsisko. Olen juuri täyttänyt 26 ja samat asiat tuskastuttaa. Seurustelukokemusta ei ole, mutta yhden illan juttujen kanssa olen säätänyt aikani ennen kuin päätin, että niihin en enää lähde, haluan vakituisen suhteen.

Miehiltä kuulee usein kommentteja, että naisella pitää olla hymyä ja pilkettä silmäkulmassa. Olen tehnyt aloitteita ja itse asiassa useimmiten teen itse aloitteen, harvemmin miehet lähestyvät ensin minua. Mielestäni hymyä ja pilkettä on ollut, mutta aina nämä tilanteet päätyvät niin, että olen ollut itse enemmän ihastunut. Tapailemieni miesten mukaan olen ihan kiva, minkä jälkeen heti sanotaan, että toivottavasti et nyt loukkaannu, mutta mies epäilee, ettei meillä pidemmän päälle synkkaisi. Jotain minussa siis ilmeisesti on pielessä. Viime aikoina olen kuullut useampaankin kertaan sellaista kommenttia, että olen niin viattoman näköinen, ettei minun seurassani edes kehtaa ajatella tuhmia. Omasta mielestäni olen ihan tavallinen, en edes mikään nätti, vaan ihan tavis, joka ei edes tapetista erotu ulkonäön puolesta. Ihmetyttää nuo kommentit viattomuudesta, en ihan ymmärrä niitä.

Viime kesänä iski epätoivo ihan kunnolla. Kolme hyvää sinkkuystävääni ilmoittivat lähes peräkanaa löytäneensä poikaystävät. Sen jälkeen olen kuunnellut hehkutusta siitä, mitä kaikkea ihanaa ystävät ovat kullan kanssa tehneet. Tympäännyttää myös se, että jos olemme sopineet jotain, niin ystävillä menee nykyään poikaystävät edelle ja kanssani sovitut tapaamiset peruutetaan ihan viime minuuteilla, kun oman kullan kanssa onkin tullut jotain parempaa tekemistä.

Tällä hetkellä työt vievät paljon aikaani, joten epätoivo, että en löydä koskaan ketään, unohtuu aika hyvin työstressiin ja väsymykseen. Jossain vaiheessa se sitten kuitenkin aina palaa mieleen.

Kuulostaa niin tutulta... Minullekin joskus nuorempana sanottiin jotain sen suuntaista että olen todella kiltti. Sitäkin enemmän kuitenkin kuulen sitä että tuntuu siltä että olen enemmän vain kaveri, ei mitään sen syvempiä tunteita, että ei (muka) mitään vikaa mutta ei vaan ole tunteita. Voihan se olla että en sitten vaan ole tavannut sitä oikeaa jolla olisi niitä tunteitakin minua kohtaan, mutta mitä enemmän näitä on niin sitä enemmän alkaa tuntua että PAKKO minussa on olla jotain perustavanlaatuista vikaa.

Ap

Voin kyllä sanoa että sama homma miehillä, oon itse kaveriporukan viimeinen sinkku. Kaikki muut on mennyt naimisiin, ja suurimmalla osalla on jo lapsia...välillä on vähän ankeeta ja välillä ärsyttää kun ei juurikaan heru kutsuja illanistujaisiin...tietty silloin kun tulee, tuntuu vähän pahalta kun pariskunnat ei juurikaan puhu muusta kun mitä lapset on tehnyt ja missä on käyty matkoilla jne

Treffeillä olen käynyt Tinderin kautta enimmäkseen, mutta joka kerta nainen on ghostannut 1-2 treffien jälkeen...muutama on sanonut ettei ole kemiaa.. noh, ei voi mitään  - jos ei ole niin ei ole. Mutta kyllä se neiti oikea voisi pikkuhiljaa ilmaantua :/

M34

Minullakin varmaan käy noin että mitä vanhemmaksi tulen niin sitä vähemmän enää ystävätkään pitävät yhteyttä, kun heillä on sitä "muutakin elämää" (parisuhde, piakkoin varmaan osalla perheenlisäystä...). Nyt vielä ollaan toistaiseksi kaikki lapsettomia ja aviossakin on aika harva, että jonkin verran vielä nähdään näiden pariutuneidenkin kanssa. Sitten on pari kaltaistani ikisinkkuystävää, ovat vaan luonteeltaan vähän erityyppisiä kuin minä: mahtavia tyyppejä kyllä mutta eivät ihan niin "meneviä" kuin minä, heistä saa harvemmin seuraa muuhun kuin vähän rauhallisempiin iltoihin. Esim. festareille eivät lähtisi mukaan jne. ja illanviettokin loppuu heillä yleensä siihen puolille öin kun haluavat nukkumaan. Erilainen elämänrytmi meillä (itse vuorotyöläisenä ja iltaihmisenä helppo sopeutua monenlaiseen).

Ap

Kannattaa kysyä itseltäsi että teetkö kaikkesi miehen löytämisen suhteen.

Oletko nettideiteissä ja tinderissä ja oletko sielläkin aktiivinen eli teetkö selkeitä aloitteita miehille.

Entäs livenä, katse tai silmänisku ei ole selkeitä aloitteita vaan kahvikutsu tai numeron pyytäminen esim on.

Minkälaiset rehelliset kriteerit sulla on miehelle?

Ja vaikka tottakai olenkin onnellinen kavereideni puolesta kun menevät naimisiin ja saavat lapsia, samaan aikaan kuitenkin iskee myös suru että miksi mä en saa tollasta? Mikä mussa on niin vikana että en muka ansaitse tuota samaa onnea, jota yli kaiken haluan?

Vierailija kirjoitti:

Mä oon 27 ja samanlaisia kokemuksia. Ei yhtäkään kunnon seurustelusuhdetta, vain lyhyempiä tapailuja, joista suurin osa on päättynyt muutaman kuukauden sisään, miehen aloitteesta. En vaan ymmärrä. Syytkin on yleensä olleet jotain "en halua sitoutua/sä et oo se oikea". En keksi itsestäni mitään valtavaa vikaa :D Ihan normaali, nätti, normaali kiva vartalo, luonnekin mielestäni ihan normaali ja kavereita löytyy. Miehet ehkä kiinnostuu musta mutta kukaan ei halua mitään vakavampaa. Baarit, kaverit, tinderit on koitettu. Pelottaa että en löydä ikinä ihmistä joka rakastais mua. Haluaisin jo oman perheen.

Juuri näin olisin voinut itsekin kirjoittaa, pisimmät juttuni ovat olleet parin kuukauden tapailuja, joissa minä olen ihastunut mutta miehelle en sitten ollutkaan se oikea. Yksikin kauniisti sanoi ettei halua sitoutua vielä varmaan sitten ollenkaan kun hyvä tyyppi olen mutta ei nyt vaan natsaa, no meni kuukausi niin hän olikin sitten jo parisuhteessa... :D (Yhteisten tuttujen kautta tiedän.)

Minäkin haluaisin jo perheen, joka siis voisi koostua minusta, miehestä ja mielellään lemmikistä. Lapsista en ole koskaan yksin ollessani haaveillut, ihastuessa joskus tulee mieleen noitakin aatteita mutta olen sinut sen ajatuksen kanssa, että lapsia en koskaan hankkisi. Jotenkin kyllästyttää ja melkein jollain tapaa nolottaa, että ainut perheeni on edelleen lapsuudenperheeni vaikka ihania ihmisiä ovatkin. Tuntuu että olen ikuinen pikkutyttö...

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon 27 ja samanlaisia kokemuksia. Ei yhtäkään kunnon seurustelusuhdetta, vain lyhyempiä tapailuja, joista suurin osa on päättynyt muutaman kuukauden sisään, miehen aloitteesta. En vaan ymmärrä. Syytkin on yleensä olleet jotain "en halua sitoutua/sä et oo se oikea". En keksi itsestäni mitään valtavaa vikaa :D Ihan normaali, nätti, normaali kiva vartalo, luonnekin mielestäni ihan normaali ja kavereita löytyy. Miehet ehkä kiinnostuu musta mutta kukaan ei halua mitään vakavampaa. Baarit, kaverit, tinderit on koitettu. Pelottaa että en löydä ikinä ihmistä joka rakastais mua. Haluaisin jo oman perheen.

Juuri näin olisin voinut itsekin kirjoittaa, pisimmät juttuni ovat olleet parin kuukauden tapailuja, joissa minä olen ihastunut mutta miehelle en sitten ollutkaan se oikea. Yksikin kauniisti sanoi ettei halua sitoutua vielä varmaan sitten ollenkaan kun hyvä tyyppi olen mutta ei nyt vaan natsaa, no meni kuukausi niin hän olikin sitten jo parisuhteessa... :D (Yhteisten tuttujen kautta tiedän.)

 Jotenkin kyllästyttää ja melkein jollain tapaa nolottaa, että ainut perheeni on edelleen lapsuudenperheeni vaikka ihania ihmisiä ovatkin. Tuntuu että olen ikuinen pikkutyttö...

Ap

Olen tuo sama jota tuossa lainasit, ja juurikin näin :D Tullut välillä sellanen good luck chuck -fiilis, että heti mun jälkeen mies (joka ei ole ollut valmis sitoutumaan) onkin löytänyt "elämänsä naisen" johon on heti sitoutunut. Ärsyttävää.

Up!

Täällä N34, jolle se ihana friend zone on tullut vähän liian tutuksi... Eli aloitteita on tehty aika suuri määrä viimeisen 15 vuoden aikana, ja niistä tuloksena kivoja kavereita, ei mitään muuta.

Oon pyytänyt ulos koulukavereita, työkavereita, kaverin kavereita. Oon ollut nettideittisivulla, Tinderissä ja lähtenyt sokkotreffeille. Oon jutellut kiinnostaville miehille konserteissa, kahviloissa, tapahtumissa, harrastuksissa, kirkossa.

Oon etsinyt aktiivisesti ja ollut etsimättä. Oon tosiaan tehnyt aloitteen, tai yrittänyt olla sopivasti miehen "tiellä" niin että hän sen tekisi. Oon jatkanut tutustumista miehiin, jotka ei ehkä ensinäkemältä iskeneet, mutta oma ihastus kehittyi ajan myötä. Tuntuu että oon kokeillut kaikkea muuta paitsi järjestettyä avioliittoa.

Mutta mistään ei tule mitään. Mä en ole kertaakaan elämässäni torjunut miestä - mutta jokainen mies on torjunut mut. En ihan oikeasti ymmärrä, miten ihmiset tapaavat toisensa ja päätyvät yhteen.

(Ja kun kuitenkin joku sitä kysyy niin olen ihan hyvännäköinen, normaalinainen. En laiha enkä lihava, naisellinen, kurvikaskin, hyvässä työssä, elämä kunnossa, ei mt-ongelmia, muutama aktiivinen harrastus joista liikunta yksi, paljon ystäviä ja ajoittain vilkaskin sosiaalinen elämä, en ole hissukka enkä seinäruusu.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon 27 ja samanlaisia kokemuksia. Ei yhtäkään kunnon seurustelusuhdetta, vain lyhyempiä tapailuja, joista suurin osa on päättynyt muutaman kuukauden sisään, miehen aloitteesta. En vaan ymmärrä. Syytkin on yleensä olleet jotain "en halua sitoutua/sä et oo se oikea". En keksi itsestäni mitään valtavaa vikaa :D Ihan normaali, nätti, normaali kiva vartalo, luonnekin mielestäni ihan normaali ja kavereita löytyy. Miehet ehkä kiinnostuu musta mutta kukaan ei halua mitään vakavampaa. Baarit, kaverit, tinderit on koitettu. Pelottaa että en löydä ikinä ihmistä joka rakastais mua. Haluaisin jo oman perheen.

Juuri näin olisin voinut itsekin kirjoittaa, pisimmät juttuni ovat olleet parin kuukauden tapailuja, joissa minä olen ihastunut mutta miehelle en sitten ollutkaan se oikea. Yksikin kauniisti sanoi ettei halua sitoutua vielä varmaan sitten ollenkaan kun hyvä tyyppi olen mutta ei nyt vaan natsaa, no meni kuukausi niin hän olikin sitten jo parisuhteessa... :D (Yhteisten tuttujen kautta tiedän.)

Minäkin haluaisin jo perheen, joka siis voisi koostua minusta, miehestä ja mielellään lemmikistä. Lapsista en ole koskaan yksin ollessani haaveillut, ihastuessa joskus tulee mieleen noitakin aatteita mutta olen sinut sen ajatuksen kanssa, että lapsia en koskaan hankkisi. Jotenkin kyllästyttää ja melkein jollain tapaa nolottaa, että ainut perheeni on edelleen lapsuudenperheeni vaikka ihania ihmisiä ovatkin. Tuntuu että olen ikuinen pikkutyttö...

Ap

Jep, näitä on mullakin lukematon määrä - "sori, nyt juuri en halua ollenkaan suhdetta" ja kappas, muutaman viikon päästä, ja yksikin 7kk päästä naimisissa. Aha?

Mua kanssa oikeasti jo hävettää, että esim. jouluna vaihtoehdot on olla yksin kotona tai vanhempieni luona. Koska kukaan ei halua edes lomaa viettää mun kanssa. Hirveä tunne.

T. Se N34

Ihan ekaksi voisit lopettaa kiroilun. Sinusta saa karskin vaikutelman. Yritä naisellistua. Siis kiroilu pois ja kasvata pidemmät hiukset ja lopeta oluen juominen ravintlloissa.

78 miksi joku tuttusi haluaisi viettää joulun kanssasi. Rikö se ole luonnollista, että se vietetään perheen kanssa eli sinun tapauksessasi vanhempiesi kanssa.

Olishan se outoa, että viettäisit joulun kavereidesi kanssa ja vanhempasi olisivat yksikseen (tai siis kahdestaan).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap ja viestin 58 kirjoittaja, täällä teille kolmas sielunsisko. Olen juuri täyttänyt 26 ja samat asiat tuskastuttaa. Seurustelukokemusta ei ole, mutta yhden illan juttujen kanssa olen säätänyt aikani ennen kuin päätin, että niihin en enää lähde, haluan vakituisen suhteen.

Miehiltä kuulee usein kommentteja, että naisella pitää olla hymyä ja pilkettä silmäkulmassa. Olen tehnyt aloitteita ja itse asiassa useimmiten teen itse aloitteen, harvemmin miehet lähestyvät ensin minua. Mielestäni hymyä ja pilkettä on ollut, mutta aina nämä tilanteet päätyvät niin, että olen ollut itse enemmän ihastunut. Tapailemieni miesten mukaan olen ihan kiva, minkä jälkeen heti sanotaan, että toivottavasti et nyt loukkaannu, mutta mies epäilee, ettei meillä pidemmän päälle synkkaisi. Jotain minussa siis ilmeisesti on pielessä. Viime aikoina olen kuullut useampaankin kertaan sellaista kommenttia, että olen niin viattoman näköinen, ettei minun seurassani edes kehtaa ajatella tuhmia. Omasta mielestäni olen ihan tavallinen, en edes mikään nätti, vaan ihan tavis, joka ei edes tapetista erotu ulkonäön puolesta. Ihmetyttää nuo kommentit viattomuudesta, en ihan ymmärrä niitä.

Viime kesänä iski epätoivo ihan kunnolla. Kolme hyvää sinkkuystävääni ilmoittivat lähes peräkanaa löytäneensä poikaystävät. Sen jälkeen olen kuunnellut hehkutusta siitä, mitä kaikkea ihanaa ystävät ovat kullan kanssa tehneet. Tympäännyttää myös se, että jos olemme sopineet jotain, niin ystävillä menee nykyään poikaystävät edelle ja kanssani sovitut tapaamiset peruutetaan ihan viime minuuteilla, kun oman kullan kanssa onkin tullut jotain parempaa tekemistä.

Tällä hetkellä työt vievät paljon aikaani, joten epätoivo, että en löydä koskaan ketään, unohtuu aika hyvin työstressiin ja väsymykseen. Jossain vaiheessa se sitten kuitenkin aina palaa mieleen.

Kuulostaa niin tutulta... Minullekin joskus nuorempana sanottiin jotain sen suuntaista että olen todella kiltti. Sitäkin enemmän kuitenkin kuulen sitä että tuntuu siltä että olen enemmän vain kaveri, ei mitään sen syvempiä tunteita, että ei (muka) mitään vikaa mutta ei vaan ole tunteita. Voihan se olla että en sitten vaan ole tavannut sitä oikeaa jolla olisi niitä tunteitakin minua kohtaan, mutta mitä enemmän näitä on niin sitä enemmän alkaa tuntua että PAKKO minussa on olla jotain perustavanlaatuista vikaa.

Ap

Voin kyllä sanoa että sama homma miehillä, oon itse kaveriporukan viimeinen sinkku. Kaikki muut on mennyt naimisiin, ja suurimmalla osalla on jo lapsia...välillä on vähän ankeeta ja välillä ärsyttää kun ei juurikaan heru kutsuja illanistujaisiin...tietty silloin kun tulee, tuntuu vähän pahalta kun pariskunnat ei juurikaan puhu muusta kun mitä lapset on tehnyt ja missä on käyty matkoilla jne

Treffeillä olen käynyt Tinderin kautta enimmäkseen, mutta joka kerta nainen on ghostannut 1-2 treffien jälkeen...muutama on sanonut ettei ole kemiaa.. noh, ei voi mitään  - jos ei ole niin ei ole. Mutta kyllä se neiti oikea voisi pikkuhiljaa ilmaantua :/

M34

Kaikella rakkaudella: onko sulla tarpeeksi kuvia, ja sellaisia joista näkee minkä näköinen oikeasti olet? Itse oon ghostannut, jos miehellä on ollut hyviä kuvia tinderissä ja sitten livenä ei ollutkaan niin komea.. Tai sitten mies on saattanut olla ihan komea, mutta sellainen tosikkomainen :/

Vierailija kirjoitti:

78 miksi joku tuttusi haluaisi viettää joulun kanssasi. Rikö se ole luonnollista, että se vietetään perheen kanssa eli sinun tapauksessasi vanhempiesi kanssa.

Olishan se outoa, että viettäisit joulun kavereidesi kanssa ja vanhempasi olisivat yksikseen (tai siis kahdestaan).

No tarkoitin kyllä seurustelukumppania, enkä jotain tuttua. Haluaisin siis sen oman miehen (ja mahdollisesti lapsia), jonka kanssa viettää joulut, pyhät ja lomat.