Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mies jätti, nyt yksin ulkomailla
Lohduton
06.02.2017 |
Pahoittelen jo ennakkoon avautumistani, mutta minulla ei ole tällä hetkellä oikein ketään kenelle puhua näistä asioista. Uskon täällä olevan sellaisia ihmisiä, jotka ovat kokeneet elämässään jotain samaa. Kaikki kokemukset, neuvot ja ohjeet otetaan siis ilolla vastaan.
Olen kolmekymppinen nainen, ja opiskelen tällä hetkellä lyhytaikaisesti ulkomailla. Olin ennen lähtöäni ollut parisuhteessa yli kaksi vuotta, ja keskustelin kumppanini kanssa siitä, tuleeko suhteemme kestämään poissaoloni. Minä olin vakaasti sitä mieltä, että tulee kestämään. Olin lisäksi tulossa useita kertoja käymään Suomessa, ja jopa viettämään pidempiäkin aikoja siellä kesken opiskelun. Myös kumppanini vakuutti, että hän haluaa sen onnistuvan. Sanoin hänelle usein, että jos asiassa ilmenee mitään mistä hän haluaa keskustella, toivon hänen tuovan sen esille.
Kun kävin ensimmäisen kerran Suomessa, kaikki vaikutti olevan hyvin. Vielä joululomani alussa mikään ei vaikuttanut olevan pielessä, kunnes sitten aivan yllättäen jouluna kumppanini jätti minut. Hän ei suostunut puhumaan kanssani mistään. Hän sanoi ainoastaan, ettei rakasta minua enää. Hän ei ollut tuonut mitään tuntemuksia esille millään tavalla aiemmin. Se oli siis kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Yritin saada jonkinlaista keskustelua aikaan hänen kanssaan, mutta hän kieltäytyi. Emme ole vieläkään puhuneet. Hän on katkaissut kaiken yhteydenpidon. Minun piti matkustaa opiskelukaupunkiini toiseen maahan täysin epätietoisena siitä mitä tapahtui ja miksi. Meillä ei ollut mitään riitoja. Tuin häntä kaikessa ja meillä oli hauskaa yhdessä.
Nyt olen yksin vieraassa maassa. En tunne täältä paljoa ihmisiä. Masentaa ja ahdistaa. Olen jo hakenut itselleni apua, mutta olotilani ei ole siitä juuri muuksi muuttunut. Mietin oliko opiskelemaan lähtö elämäni typerin ratkaisu, vaikka toisaalta olen unelmoinut siitä kauan, ja mietin miltä se olisi tuntunut, jos olisinkin antanut opiskelupaikan pois.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun parisuhteeni päättyy näin, vaan olen tullut aiemminkin jätetyksi. Minusta tuntuu nyt, että olen jotenkin epäkelpo, kun aina käy näin. Kaikki ystäväni ovat joko perheellisiä tai pitkissä parisuhteissa. Alan tämänikäisenä olla huolissaan saanko koskaan rinnalleni ketään hyvää ihmistä, ja tulenko ikinä saamaan mahdollisuutta perheeseen.
Kommentit (22)
Lohduton kirjoitti:
Iso kiitos viesteistänne, tuntuu jo paljon paremmalta.
Tuosta "joko tajuat katsoa peiliin". Kunpa oikeasti tietäisinkin mitä pitäisi tehdä toisin. Enkä tällä tarkoita sitä, että pitäisin itseäni jotenkin täydellisenä ja virheettömänä. Nytkin kun mies ei ole suostunut puhumaan, en tiedä minkä hän olisi toivonut olevan toisin, voin vain arvailla. Suhteeni ovat päättyneet useimmiten aivan yllättäen, ja tätä edellinen poikaystäväni oli lopulta pettänyt minua useamman naisen kanssa. Minä en ole koskaan pettänyt tai valehdellut seurustelukumppaneilleni, ja olen pyrkinyt toimimaan sen käsityksen mukaan mikä minulla on toimivan parisuhteen edellytyksistä (suurinpana ohjenuoranani kohdella toista kuten toivoisin itseäni kohdeltavan) mutta ehkä minussa on sitten jotakin jonka vuoksi kukaan ei halua vierelleni jäädä. Jos tähän saisin joskus vastauksia, ottaisin ne kiitollisena vastaan.
Kun miehellä oli opiskelu- ja työllistymispyrkimyksiä, autoin kaikessa missä pystyin. Tuin häntä taloudellisesti, autoin preppaamaan, ottamaan selvää asioista ja olin henkisenä tukena. Tein sen puhtaasti siksi, että olin iloinen hänen löydettyään päämäärän, ja tulin onnelliseksi nähdessäni miten onnellinen hän siitä oli. Tuntuu kurjalta, että kun itse päätin toteuttaa oman unelmani, hän ei ollut tukenani, saati kyennyt näkemään miksi se on minulle tärkeää (tai siltä ainakin tuntuu). Mietin pakostakin maksanko nyt kovaa hintaa siitä, että lähdin tätä omaa juttuani toteuttamaan, vaikka olettekin oikeassa siinä, että jokainen on itse vastuussa omasta elämänkulustaan. En haluaisi joskus 80-vuotiaana miettiä mitä olisi tapahtunut, jos olisin lähtenyt.
Etäsuhdevaihe olisi ollut lyhyt jakso elämässämme. Mietin lähtöä suunnitellessani sitä, että emme kumpikaan ole enää mitään teinejä, ja että kyse on selkeästä lyhyestä ajanjaksosta, ei mistään vuosien oleskelusta. Kyse ei oikeastaan ole armeijassaoloa kummemmasta asiasta ajallisesti. Kysyin mieheltä monta kertaa asiaa suunnitellessani millaisia fiiliksiä se hänessä herättää. Hän kannusti lähtemään ja sanoi olevansa iloinen puolestani.
Kuulostat mukavalta. Mutta älä turhaan hukkaa omia resurssejasi toisen unelmiin, vaikka se tuntuisikin kivalta sillä hetkellä. Erossa sinun käteesi ei niistä unelmista jää mitään, ehkä jopa miinusta. Keskity tekemään omasta elämästäsi mukava. Sellainen että joku mies voi olla siihen kiva lisä muttei pakollinen. Lapsenkin voi nykyään hankkia yksin. (Sanon siksi että oletan sinun olevan vanhempi ja että kello käy.) Ja vielä se, että kukaan ei ole täydellinen, ei ne miehetkään ja nekin tekevät virheitä. Siksi ainakin itse olen päättänyt nojata enää vain itseeni. Muiden apu on mukava lisä, mutta en ole enää riippuvainen siitä, saati jonkun kumppanin mielipiteestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
Iso kiitos viesteistänne, tuntuu jo paljon paremmalta.
Tuosta "joko tajuat katsoa peiliin". Kunpa oikeasti tietäisinkin mitä pitäisi tehdä toisin. Enkä tällä tarkoita sitä, että pitäisin itseäni jotenkin täydellisenä ja virheettömänä. Nytkin kun mies ei ole suostunut puhumaan, en tiedä minkä hän olisi toivonut olevan toisin, voin vain arvailla. Suhteeni ovat päättyneet useimmiten aivan yllättäen, ja tätä edellinen poikaystäväni oli lopulta pettänyt minua useamman naisen kanssa. Minä en ole koskaan pettänyt tai valehdellut seurustelukumppaneilleni, ja olen pyrkinyt toimimaan sen käsityksen mukaan mikä minulla on toimivan parisuhteen edellytyksistä (suurinpana ohjenuoranani kohdella toista kuten toivoisin itseäni kohdeltavan) mutta ehkä minussa on sitten jotakin jonka vuoksi kukaan ei halua vierelleni jäädä. Jos tähän saisin joskus vastauksia, ottaisin ne kiitollisena vastaan.
Kun miehellä oli opiskelu- ja työllistymispyrkimyksiä, autoin kaikessa missä pystyin. Tuin häntä taloudellisesti, autoin preppaamaan, ottamaan selvää asioista ja olin henkisenä tukena. Tein sen puhtaasti siksi, että olin iloinen hänen löydettyään päämäärän, ja tulin onnelliseksi nähdessäni miten onnellinen hän siitä oli. Tuntuu kurjalta, että kun itse päätin toteuttaa oman unelmani, hän ei ollut tukenani, saati kyennyt näkemään miksi se on minulle tärkeää (tai siltä ainakin tuntuu). Mietin pakostakin maksanko nyt kovaa hintaa siitä, että lähdin tätä omaa juttuani toteuttamaan, vaikka olettekin oikeassa siinä, että jokainen on itse vastuussa omasta elämänkulustaan. En haluaisi joskus 80-vuotiaana miettiä mitä olisi tapahtunut, jos olisin lähtenyt.
Etäsuhdevaihe olisi ollut lyhyt jakso elämässämme. Mietin lähtöä suunnitellessani sitä, että emme kumpikaan ole enää mitään teinejä, ja että kyse on selkeästä lyhyestä ajanjaksosta, ei mistään vuosien oleskelusta. Kyse ei oikeastaan ole armeijassaoloa kummemmasta asiasta ajallisesti. Kysyin mieheltä monta kertaa asiaa suunnitellessani millaisia fiiliksiä se hänessä herättää. Hän kannusti lähtemään ja sanoi olevansa iloinen puolestani.