Olin sairaalassa useamman päivän ja äitini hoiti lasta, sillä aikaa hän oli maksanut laskuni kysymättä

Vierailija kirjoitti:

Olisipa itselläkin joku perheenjäsen jolta saisi tukea. Itse olen hoitanut äitini asioita 15 vuotta, siivonnut, maksanut laskuja ja kaikki muutkin asiat olen hoitanut. 40-vuotias itse vasta olen. Äidilläni taustalla mm. aivoinfarkteja.

On hirmu raskasta vastata kaikesta yksin, myös silloin kun sairastaa. Itselläkin kaksi sairautta päällä, pari leikkausta takana. Olisipa joku apuna käytännön asioissa, kaupassa, siivouksessa. Kyllä on yksinäinen ja avuton olo kun ei saa itse edes sukkaa jalkaan eikä ole ketään auttamassa. Mistään ei saa apua, päinvastoin ihmiset ovat vihamielisiä kun leikkauskivuista johtuen liikkuu kaupankassalla hitaasti tai suojatiellä(odotan niin kauan että tie on kokonaan tyhjä niin kauas kuin silmä siintää  mutta silti sieltä joku kaahaa ja ajaa sentin päästä kun sitä ärsyttää kun nilkutan niin hitaasti tien yli).

Näissä väkisellä auttavissa mummoissa on vaan se vika että eivät auta sinua niissä asioissa mihin apua tarvitset. He auttavat niissä asioissa missä apua ei tarvita ja usein aiheuttavat tuhoa.

Saattavat järjestää laskupinot uusiksi niin että maksamattomia päätyy maksettujen pinoon ja päinvastoin.

Jos tarvitset apua sukan pukemisessa tuo hän sinulle hameen ja tossut. Ja huutaa: "tule auttamaan tämän tulipesän siivoamisen kanssa. Täältä lensi nokea ympäriinsä kun vähän tomuja pyyhin." Tai jotain muuta yhtä ihanaa.

Ja lapsille syöttää keksejä ja päärynöitä vaikka tietää että yhdellä tulee ripuli keskeistä ja toisella allerginen reaktio päärynästä.

Ja sitten on että "voi kauhea, mikä niille tuli. Minäpä jään illaksikin avuksi."

Varmaan olisit hirveän kiitollinen tuommoisesta avusta.

Yksi nero hoiti laskunsa niin hyvin että maksoi samoja laskuja kahteen kertaan kun ei pystynyt pitämään niitä minkäänlaisessa järjestyksessä.

Hei, musta toi maksaminen ok ok, kun ne laskut oli ESILLÄ. Ei avannut kuoria tms. HArva lasku sisältää hirmu intiimiä tietoa, tietty perintöfirmat on eri, mutta ne onki syytä maksaa ensi tilassa.

Vierailija kirjoitti:

Nuorena ajattelin samalla tavoin, että äiti halusi penkoa nurkkia ja yksityisasioitani, jos hän siivosi poissaollessani. Ennen napanuoran lopullista katkaisua olin jotenkin vauhko omasta tilastani ja rajoistani, kotona asuessa kun niitä ei ollut juuri ollut.

Aika paransi tuonkin, ja myöhemmin olen ollut ihan aidosti kiitollinen, jos joku tekee jotain helpottaakseen arkeani. Ei ole häirinnyt, vaikka anoppi kävi siivoamassa ja pesemässä pyykit (vai tonkimassa nurkat ja likapyykkikorin?) ollessamme lomareissussa. Myöskään laskujenmaksu ei haittaisi, niitä tulee aina uusia :)

Nyt olen itse vasta omilleen muuttaneen nuoren äiti, enkä koe tarvetta uteloida hänen yksityisasioitaan. Eikä kiinnostakaan - minulla on oma elämäni, hyvänen aika, hänellä omansa. Jos satun tiskaamaan tms. hänen luonaan, kyse on auttamisenhalusta, ei siitä, että palan halusta nähdä hänen kahvikuppinsa tai ruoantähteensä. Luulen näin olevan myös useimmiten omien äitiemme kohdalla, sitä ei vaan tulkitse sillä tavalla.

Äitisi ei ilmeisesti huokaillen soittanut sukulaisille, että "pitäähän niitä nuoria auttaa, käydä siivoamassa, kun ei ne oikein ehdi eikä taida viitsiäkään, ei sitä oikein enää jaksaisi, mutta pakko on, kun pikkuiset joutuvat muuten sotkussa elämään". Juhlissa tätisi ei vetänyt sinua sivummalle ja tiukkaan ääneen tivannut, miksi pistät vanhan ihmisen siivoamaan, kun se ei jaksa ja vain väsyy. Päälle olisit saanut vielä läksytyksen.

Hienoa, että teillä toimi hyvin, mutta kaikkien apu ei vaan ole pyyteetöntä. Pyytämättä tehdyt palvelukset muuttuvat joskus vähän ajan kuluttua häikäilemättömäksi hyvänkäytöksi.

Vierailija kirjoitti:

Olisipa itselläkin joku perheenjäsen jolta saisi tukea. Itse olen hoitanut äitini asioita 15 vuotta, siivonnut, maksanut laskuja ja kaikki muutkin asiat olen hoitanut. 40-vuotias itse vasta olen. Äidilläni taustalla mm. aivoinfarkteja.

On hirmu raskasta vastata kaikesta yksin, myös silloin kun sairastaa. Itselläkin kaksi sairautta päällä, pari leikkausta takana. Olisipa joku apuna käytännön asioissa, kaupassa, siivouksessa. Kyllä on yksinäinen ja avuton olo kun ei saa itse edes sukkaa jalkaan eikä ole ketään auttamassa. Mistään ei saa apua, päinvastoin ihmiset ovat vihamielisiä kun leikkauskivuista johtuen liikkuu kaupankassalla hitaasti tai suojatiellä(odotan niin kauan että tie on kokonaan tyhjä niin kauas kuin silmä siintää  mutta silti sieltä joku kaahaa ja ajaa sentin päästä kun sitä ärsyttää kun nilkutan niin hitaasti tien yli).

Saattaa sulla, ja muillakin jeesustelijoilla käydä tuuri ja elämään ilmaantua joku rajaton ihminen. Sepä olisikin hilpeää 😂

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuorena ajattelin samalla tavoin, että äiti halusi penkoa nurkkia ja yksityisasioitani, jos hän siivosi poissaollessani. Ennen napanuoran lopullista katkaisua olin jotenkin vauhko omasta tilastani ja rajoistani, kotona asuessa kun niitä ei ollut juuri ollut.

Aika paransi tuonkin, ja myöhemmin olen ollut ihan aidosti kiitollinen, jos joku tekee jotain helpottaakseen arkeani. Ei ole häirinnyt, vaikka anoppi kävi siivoamassa ja pesemässä pyykit (vai tonkimassa nurkat ja likapyykkikorin?) ollessamme lomareissussa. Myöskään laskujenmaksu ei haittaisi, niitä tulee aina uusia :)

Nyt olen itse vasta omilleen muuttaneen nuoren äiti, enkä koe tarvetta uteloida hänen yksityisasioitaan. Eikä kiinnostakaan - minulla on oma elämäni, hyvänen aika, hänellä omansa. Jos satun tiskaamaan tms. hänen luonaan, kyse on auttamisenhalusta, ei siitä, että palan halusta nähdä hänen kahvikuppinsa tai ruoantähteensä. Luulen näin olevan myös useimmiten omien äitiemme kohdalla, sitä ei vaan tulkitse sillä tavalla.

Kaikki eivät ole laiskoja niin kuin sinä. Ja apeekin varmaan inhosi että hänen äitinsä piti häntä niin avuttomana ettei muka laskujaan osaa maksaa. Eli on auttamista ja sitten on holhoamista ja jälkimmäistä halveksun.

Minä en ole terve. Olen siis toistuvasti ollut itse osastohoidossa, ja ollessani normaalivoimissa tehnyt vuorotyötä, samalla kasvattanut lapsen, remontoinut puolisoni kanssa ok-talon ja hoitanut hänet eläkkeelle vakavan sairastumisen jälkeen. Kumpikaan meistä ei ole vielä neljääkymmentäkään.- Laiskuutta tai ei, pohjaan erilaisen näkökulmani siihen, että elämässä voi tulla vastaan tilanteita, jolloin (jopa äidin ja anopin) avun voi kokea vain apuna, ei holhoamisena, ja toisaalta, voi ihan vilpittömän mielin kuvitella vaikeuksissa tai heikoilla olevan tai väsyneen vastaanottajan ilahtuvan avusta, vaikkei se AP:n tapauksessa mennytkään ns. putkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuorena ajattelin samalla tavoin, että äiti halusi penkoa nurkkia ja yksityisasioitani, jos hän siivosi poissaollessani. Ennen napanuoran lopullista katkaisua olin jotenkin vauhko omasta tilastani ja rajoistani, kotona asuessa kun niitä ei ollut juuri ollut.

Aika paransi tuonkin, ja myöhemmin olen ollut ihan aidosti kiitollinen, jos joku tekee jotain helpottaakseen arkeani. Ei ole häirinnyt, vaikka anoppi kävi siivoamassa ja pesemässä pyykit (vai tonkimassa nurkat ja likapyykkikorin?) ollessamme lomareissussa. Myöskään laskujenmaksu ei haittaisi, niitä tulee aina uusia :)

Nyt olen itse vasta omilleen muuttaneen nuoren äiti, enkä koe tarvetta uteloida hänen yksityisasioitaan. Eikä kiinnostakaan - minulla on oma elämäni, hyvänen aika, hänellä omansa. Jos satun tiskaamaan tms. hänen luonaan, kyse on auttamisenhalusta, ei siitä, että palan halusta nähdä hänen kahvikuppinsa tai ruoantähteensä. Luulen näin olevan myös useimmiten omien äitiemme kohdalla, sitä ei vaan tulkitse sillä tavalla.

Äitisi ei ilmeisesti huokaillen soittanut sukulaisille, että "pitäähän niitä nuoria auttaa, käydä siivoamassa, kun ei ne oikein ehdi eikä taida viitsiäkään, ei sitä oikein enää jaksaisi, mutta pakko on, kun pikkuiset joutuvat muuten sotkussa elämään". Juhlissa tätisi ei vetänyt sinua sivummalle ja tiukkaan ääneen tivannut, miksi pistät vanhan ihmisen siivoamaan, kun se ei jaksa ja vain väsyy. Päälle olisit saanut vielä läksytyksen.

Hienoa, että teillä toimi hyvin, mutta kaikkien apu ei vaan ole pyyteetöntä. Pyytämättä tehdyt palvelukset muuttuvat joskus vähän ajan kuluttua häikäilemättömäksi hyvänkäytöksi.

Juu ei, meillä oli vähän eri tilanne...monta vuotta. On kyllä sittemmin palautettu palvelusta sekä äidilleni että anopille, ihania ovat molemmat. Edelleen.