Ystävälleni:

En tiedä, miten pukisin tämän sanoiksi. Tiedän, että tämä asia on sinulle vaikea. Tiedän, että sisimpääsi sattuu. Esität aina niin urheaa, vaikka sydämesi itkee. Jaksat iloita poikani kasvun hetkistä, vaikka sinulle ei ole koskaan lasta suotu.



Anteeksi, etten löydä oikeita sanoja helpottamaan oloasi. En edes tiedä, onko sellaisia. Innoissani kerroin sinulle raskaudestani, esikoisestani. Näin, että se sattui. Se sattui sinuun niin, etten enää uskaltanut puhua asiasta kanssasi. Tuntui niin pahalta; me saimme sen, minkä te halusitte. Mitä niin kovasti toivoitte. Iloitsin salaa sisimmässäni. Melkein pakahduin, kun halusin kertoa sinulle mieliteoistani, pahoinvoinnistani, sydänäänistä ja ensimmäisistä potkuista. Kaikesta. En kuitenkaan voinut, pelkäsin loukkaavani sinua. Kerroin vain, jos kysyit. Ja niitä kertoja ei ollut montaa.



Yhdeksän kuukautta meni hitaasti. Loppuajasta kyselit kohteliaasti vointiani, nauroitkin, kun kerroin, että tuskin sain enää kengännauhojani sidottua. Silmäsi kuitenkin itkivät. Tulit katsomaan minua ja vauvaa laitokselle. Kiitos sinulle siitä. Et tiedä, kuinka paljon se minulle merkitsi. Tiedän, ettei se helppoa ollut.



Olen monesti miettinyt tätä asiaa yksikseni. Itkenytkin. Miksi, miksi? Miksi elämä on niin epäreilua. Toivon sinulle ja miehellesi sydämen pohjasta onnea, että vielä joskus saisitte lapsen, tytön tai pojan. Olisitte maailman parhaat äiti ja isä.



Rakkaudella " Miisa"