Onko normaalia etten kaipaa ystäviä?

Läpi elämän mulla on ollut aina vähintään muutama hyvä ystävä, jolle on voinut uskoutua ja puhua melkein mistä vaan. Nyt kuitenkin viimeisen puolden vuoden aikana yksi ystävä muutti ulkomaille ja hänellä on uudet kuviot siellä niin ei tule kovin aktiivisesti pidettyä yhteyttä. Sitten kaksi muuta ystävää ovat mielenterveysongelmaisia ja valitettavasti ystävyydet ovat katkenneet "olosuhteiden pakosta."

Huomaan vasta nyt jälkeenpäin kuinka paljon nämä ystävyydet näiden mielenterveysongelmaisten kanssa vei itseltäni voimia. Kaipaan tottakai näitä ystäviä mutta ystävyys ei ainakaan tällä hetkellä ole heidän kanssaan mahdollista. Nämä kaikki olivat siis pitkäaikaisia ystävyyssuhteita.

Olen ehkä vanhemmiten (kolmekymppinen) tullut enemmän "erakkomaiseksi", viihdyn hyvin yksin ym. Mutta jotenkin on hirveät syyllisyydentunnot (ja häpeä) siitä, että nautin yksinolosta, enkä koe yksinäisyyttä? Onko se edes normaalia? Teen tällä hetkellä jopa etätöitä, eli ei ole edes kyse siiä, että töissä saisin liikaa sosiaalisuudesta.

En tiedä voiko kyse olla siitä, että nämä (entiset) ystävyysuhteet olivat itselle niin kuluttavia ja ehkä pelkään tutustua uusiin ihmisiin ja solmia ystävyysuhteita, kun ei tiedä mitä on tulossa.

Miesystävä on, joka on samalla paras ystävä. Mutta ei mies voi kuitenkaan korvata ystäviä, eikä elämää voi oikein vain yhden henkilön varaan laskeakaan. (perheen lisäksi)

Onko kenelläkään muulla ollut tällaista vaihetta, että yksinolosta oikeasti nauttii, eikä kaipaa ystäviä?
Toivon siis, että tämä ei ole itsellä mikään pysyvä olotila.