Taas tulee viikonloppu menemää lapsen ehdoilla

Mun sisko ja kaverit on koko ajan tunkemassa mukuloitaan meille kun meillä ei vielä niitä omia ole. Joka viikonloppu sais jonkun kersoja vahtia jos suostuis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä meilläkin iso osa viikonlopuista menee lapsen ehdoilla. Silti kyllä osataan pitää huolta, että jokaisessa viikonlopussa on jotain kivaa ja rentouttavaa aikuisillekin. Tehdään hyvää ruokaa joka lauantai. Jos ei jaksa tehdä itse, käydään ulkona syömässä. Otetaan chillisti. Lauantaisin käymme aamupäivällä jossain lapselle kivassa paikassa, esim. Hoplopissa. Sitten lapsi saa katsoa yhden elokuvan. Lopun aikaa leikkii tai sitten pelaamme yhdessä lautapelejä tai wiitä. En kyllä näe mitään ikävää viikonlopuissa, jotka menee lapsen kanssa.  Saamme lapsen kyllä aina silloin tällöin hoitoon viikonlopuksi, jos haluamme. Kuukauden päästä lähtee viikon lomalle isovanhempien kanssa. Silloin tulee lopulta jopa vähän tylsää. 

En tiedä minkä ikänen lapsi sinulla on. Mutta jos on kovin pieni, niin todennäköisesti viikonloput tulee helpottamaan ja muuttumaan kivaksi, varsinkin jos ette aio lisätä lapsien määrää. Tukiverkon puute on kyllä kurja juttu. Meillä lapsen kaikki kaksi harrastusta ovat viikolla, joten viikonlopuille ei jää kuin koko perheen vapaa-aikaa. Tämä tulee varmasti muuttumaan lähivuosina. Lapsi on nyt neljä. 

Tähän on nyt pakko todelta, että ihminen, joka saa lapsen välillä viikonlopuksi hoitoon, ei tiedä miltä tuntuu, kun lapsi ei ole koskaan hoidossa. Se on tosi rankkaa! Minä ainakin kaipaan aikaa miehen kanssa kahdestaan. Rakastan miestäni ja hän on paras ystäväni. Sulla häämöttää edessä kokonainen viikko ilman lasta, sen avulla jo jaksaa nauttia arjesta ihan toisella tapaa. 

Lisäksi on pakko sanoa tämä, vaikka ilmeisesti näin ei saisi sanoa. Yksi lapsi vain on ihan eri juttu kuin useampi. Raskainta lapsiperhe-elämässä omasta mielestäni on sisarusten mekastus, kinastelu, tappelu, sota-leikit, jatkuva painiminen ja yksinkertaisesti vain se, että kun lapsia on useampia, ääntä lähtee paljon enemmän. 

Itse olen nyt alkanut vähitellen nauttimaan viikonlopuista nyt kun nuorin on 5v. Ei ole ihan enää jatkuvasti tappelua ja esim. aamulla kun katsovat lastenohjelmia, eivät enää kinastele, kuka saa pitää kaukosäädintä ja osaavat itse tehdä aamupalan jos me halutaan miehen kanssa löhöillä pitkään sängyssä. Myös lauantai-illan saunasta on tullut rentouttavampaa, kun vanhin pojista alkanut jo ymmärtää, että saunassa ollaan rauhassa, mikä sitten heijastuu kuopuksenkin käyttäytymiseen, kun toinen ei enää lähde mukaan pelleilyyn. Sekin auttaa, kun lapset käyvät paljon kavereillaan. Toisaalta meilläkin on sitten lähes joka päivä lasten kavereita useita käymässä.

Aika ja kiva tekeminen auttaa. Toisaalta itselläni on ainakin aika vaikea löytää kivaa tekemistä lasten kanssa. En tykkää ulkoilusta, uimisesta tai sellaisesta. Tykkäisin vain löhöillä sängyssä, lukea kirjaa ja harrastaa seksiä ja illalla käydä syömässä ulkona miehen kanssa. Mutta näillä mennään, viikonloppu kerrallaan. 

No tässä nyt on taas tehty lapsia liikaa omiin resusrsseihin nähden. Ja ilmeisesti aivan liian tiheään tahtiin on loikoiltu sängyssä ja harrastettu seksiä. Ei tykätä asioista joita lasten kanssa aika usein tehdään ja sitten niitä pykätään vielä peräjälkeen ja ihmetellään kun riitelevät.

Toi saunailta jo kuulostaa aivan kamalalta, eikä todellakaan normaalilta perheeltä, että koko elämä on yhtä sekoilua ja selviämistä hetkestä toiseen.

Olet lukenut rivien välistä jotain, mitä en tekstiini ole kirjoittanut. Meillä on kolme lasta, pienillä ikäeroilla kyllä, mutta ihan itse olemme hyvin jaksaneet ne hoitaa. Se ei silti tarkoita, että erityisemmin nauttisin viikonlopuista lasten kanssa. Väitän, että en ole maailman ainoa äiti, joka rehellisesti voi myöntää itselle ja muille, ettei kovin paljoa nauti niistä perinteisistä jutuista, mitä lasten kanssa tehdään. Teen ja yritän iloita, mutta salaa kyllä toivon, että olisin jossain muualla kuin pulkkamäessä, uimahallissa tai HopLopissa. Kuka edes voi nauttia HopLopissa, kun se meteli on niin valtavaa? 

Minusta meidän elämä on ihan normaalia perhe-elämää. Lapset tappelevat kaikissa tuntemissani perheissä. Meillä käy lasten kavereita paljon ja ihan samalla tapaa nekin suuttuvat ja asioita saa olla selvittelemässä. Vanhemmilla vain tuntuu yleisesti olevan harhakäsitys siitä, että omat lapset olisivat jotenkin erityisempia ja parempia kuin muut. Minulla ei ole. Minulla on aivan tavalliset kolme lasta, joista kaksi on vilkasta poikaa. Siihen nyt vain mahtuu sekoilua, hyppimistä, pomppimista, tappelua, painia (leikkiä, mutta ääntä lähtee) ja kinastelua. Toki joukkoon mahtuu paljon kivaakin yhdessä oloa, mutta koen silti viikonloput välillä raskaiksi. Ja koen vielä, että omilla lapsillani on ikätasoa paremmat sosiaaliset taidot. Tällaista palautetta olen saanut päiväkodista ja koulusta.  

Ja kyllä, haaveilen ihanasta viikonlopusta kahdestaan miehen kanssa. Onko se jotenkin väärin? Tekeekö se minusta huonon äidin? Meillä on miehen kanssa tosi hyvä ja kunnioittava suhde. Haluaisin joskus vain olla pitkään hänen kanssaan, tehdä asioita, mitä tehtiin ennen lapsia. Ettekö te muut halua? Joskus arjen raskaus konkretisoituu siihen, että viikonlopuilta odottaa paljon. Vanhemmilla täytyy olla oikeus puhua siitä, miltä arki tuntuu tai miltä viikonloput tuntuu. Sen sijaan, että haukutaan ja kuvitellaan lyhyen tekstin perusteella ymmärtävän toisen perhe-elemästä kaiken, voisi antaa konkreettisia ja positiivisia neuvoja toisille. 

Tässä en nyt tajua miksi on tehty kolme lasta pienellä ikäerolla jos ei yhtään nauti elämästä niiden lasten kanssa ja sitä oikeaa elämää olisi olla miehen kanssa kahdestaan. Miksi? Eikö sitä kolmatta suunniteltaessa ollut jo jotenkin selvää millaista se on?

En koe elämää ollenkaan tuollaiseksi. Mutta toisaalta nautinkin esim. pulkamäestä, laskettelureissusta ja uimahallikäynneistä. HopLopia inhoan ja siellä on aika vähän tullut käytyä, kaverisynttäreitä on siellä ollut porukalla kaikki tarpeet täyttämään.

Sitä en tajua miksi teet tuollaisia asioita joista et yhtään nauti? Varsinkin kun teitä on kuitenkin kaksi ilmeisestiu jakamassa sitä arkea? Vai onko se hyvä elämä siis vain miehen kanssa kahden oloa, jonka lasten läsnöolo pilaa? Miksi ihmeessä ette tässä tapauksessa etsi hyvää lapsenvahtia ja käy vaikka kerran kuussa miehen kanssa kahdestaan jossain?

Jos nuorinkin on 5-vuotias, niin eivät nuo nyt enää niin pieniä ole, etteikö heitä voisi uskoa jonkun nuoren hoitoon pariksi tunniksi. Kohtahan voivat olla ihan keskenäänkin (isoimmat ovat siis ymmärtääkseni koululaisia) jonkun leffaillan ajan.

Olisi todella surullista elää noin. Odottaa vaan vuosikausia että se elämä alkaisi. Koska tuskin se koskaan alkaa. Sitkun ihmisillä se aika menee yleensä parampien aikojen odotteluun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en kyllä oikein käsitä ongelmaa. Viikonloppuun mahtuu todella paljon! Mulla on lapset 10, 4 ja 1.5 ja ehdin viikonlopun aikana nukkua pitkään, käydä lenkillä, yhdessä harrastusjutussa ja kaverien kanssa ravintolassa JA leikkiä pienempien lasten kanssa paljon, tehdä ruokaa pakkaseen, viedä esikoisen peliinsä ja myös katsoa sen pelin ja viettää aikaa miehen kanssa kahdestaan JA antaa miehelle omaa aikaa. Ja mä en todellakaan ole aktiivinen tai energinen ihminen, ja tarvitsen paljon unta. Lapset on etusijalla mutta se ei vaadi sitä että olisin la-su 48h putkeen lasten palveluksessa. Vuorotelkaa miehen kanssa lasten kanssa olemista!

Mitä jos haluaa tehdä miehen kanssa jotain kahden kesken (siis käydä jossain), eikä lapsille ole hoitopaikkaa? Ja lapset pieniä, joten tuntemattoman hoitajan palkkaus ei tunnu hyvältä.

Pienet lapset nukkuvat usein päiväunet. Me tehdään miehen kanssa useinkin niin, että lasten päiväuniaikaan pakataan lapset rattaisiin tai autoon ja lähdetään käymään jossain uudessa paikassa, tai kiertelemään kaupungille. Sehän on kuin olisi kahden kesken, kun lapset ovat nukkuessaan hiljaa ja pysyvät paikoillaan :) Toki tiedostan, että meillä on ilmeisen hyvä tuuri käynyt, kun lapsilla on hyvät unenlahjat. Olen myös itse kaiketi aika vähään tyytyväinen; autottomana kotiäitinä ollessani jo naapurikaupungin Prismassa käyminen oli kuin seikkailu :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus olisi kiva olla vaan aikuisten kesken mutta se ei ole mahdollista. Muita joilla viikonloppu ei paljoa eroa arjesta?

Täällä. Näin on jatkunut jo melkein 17 vuotta. Jatkuvaa kuskaamista, ruokahuoltoa, märinää, valitusta ja nillitystä. Ei varmaan paljoa sua lohduttanut tää vastaus, koska mulla siis jo teini-ikäiset lapset ja oon luopunut jo toivosta, että "elämäni" joskus alkaisi:(

No oliskohan sulla mennyt jotain pikkuisen pieleen noissa kasvatushommissa...

Onko se joku ihme jos vaan odottaa että elämä joskus alkaa? Ei vit..u että ihmettelen tän kaltaisia ihmisiä. T:neljän äiti, vanhin 22v ja nuorin 6v.

Olisiko kannattanut odottaa lapsentekoa vähän kypsemmälle iälle, niin olisit ehtinyt käydä viihteellä, nukkua pitkään ja harrastaa seksiä aikaa ja paikkaa katsomatta ennen niitä lapsia? Sitähän sinä tuolla "elämän alkamisella" tarkoitat.