Onko täällä ketään nuorta tai nuorta aikuista, jonka äiti olisi kuollut?

En ole enää nuori, mutta äitini kuoli yllättäen 20 vuotta sitten täytettyäni juuri 18 vuotta. Olin epätoivoinen, peloissani, ja tuntui kuin osa itsestänikin olisi lakannut elämästä. Jäimme isän kanssa kahdestaan.

Aivan ensimmäiset vuorokaudet ovat sekavina mielessä. Emme nukkuneet, enkä muista söimmekö jotain. Otimme sitten ehkä reilun viikon ajan iltaisin jotain rauhoittavia. Niiden avulla vaipui jonkinlaiseen mustuuteen joka ei tuntunut unelta. Päätimme yhdessä tuumin jättää lääkkeet pois ja nukuimmekin siitä lähtien kohtuullisesti. Paitsi minä näin melko paljon painajaisia, joiden vuoksi olin huutanut öisin. Itse en tuosta tiennyt, isä kertoi.

Aika paljon energiaa minulla meni arjen taitojen opetteluun. Isä oli paljon töissä. Äitini oli ollut kotona, koska hänellä ei ollut työtä mutta hän oli touhunnut ja huolehtinut kotona kaikesta. Leipoi itse leivät, kasvatti kesäisin kasvikset jne. Todella noloa tunnustaa, ettemme isän kanssa osanneet laittaa ruokaa tai pestä pyykkiä (nyt olen pitänyt huolen että omat lapseni osaavat!). Siinä sitten opeteltiin. Ja opittiinkin. Paitsi lähes kaikki viherkasvit kuoli vaikka yritettiin kastella niitä.

Oma surutyöni jäi siinä vaiheessa tekemättä. Huolehdin, että koti ja isä oli ok, hain hänet pari kertaa baarista kotiin ja tein selväksi ettei viinan kanssa aleta nyt läträämään. Eikä hän alkanutkaan vaan se homma jäi siihen :) Lisäksi valmistauduin ylioppilaskirjoituksiin. Tai yritin. Kävin vähän myöhemmin korottamassa yhtä ainetta että sain haluamani opiskelupaikan.

Siitä elämä lähti vähitellen etenemään. Tosi paha olo oli vielä vuodenkin päästä äidin kuolemasta. Lääkäri tarjosi minulle keskusteluapua jo heti äidin kuoleman jälkeen mutta kieltäydyin siitä. Se oli virhe. Olin vaan jollain tavalla niin lapsellinen, etten ymmärtänyt että sillä tavalla olisin saanut apua pahaan olooni. Vasta vuosien päästä kävin asiaa läpi psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.

Mene puhumaan jonkun ammattilaisen kanssa. Ja puhu ystävän kanssa. Tai jonkun aikuisen tai perheenjäsenen. Se on melkein ainoa apu. Kerro ja kertaa uudelleen ja uudelleen, miten kaikki tapahtui, miltä sinusta tuntui, miltä tuntuu nyt. Siinä huomaat itsekin että vähitellen tuntemisesi muuttuvat ja surutyö etenee. Anna tunteiden tulla ja mennä. Välillä, jos siltä tuntuu, voit miettiä asioita yksinkin. Mutta älä jää yksin.

Äidin kuolemasta selviää kyllä vaikka se saattaa viedä aikaa. Sitä ei kannata säikähtää. Ja tämä on tätä, jota elämäksi sanotaan. Kuka tahansa voi kuolla milloin tahansa tai mitä vaan voi sattua. Meidän tänne jäävien tehtävä on selvitä ja jatkaa elämää. Sinulla on kaikesta huolimatta vielä paljon hyvää elämää edessä! Voimia, pidä huolta itsestäsi! <3 <3 <3