Lue keskustelun säännöt.
No niin naiset, auttakaa, onko niitä sielunkumppaneita oikeasti olemassa?
Iiris
21.01.2017 |
Siinäpä se lyhykäisyydessään. Avioero takana teinirakkaudesta ja lapsen isästä muutama vuosi sitten, mutta eihän tämä nyt helpolta vaikuta tämä toinenkaan kierros. Onko se vaan niin, että valitse joku, ota kaikki mahdollinen ilo irti ja loppu aika pure hammasta vai onko niitä sielunkumppaneita kaikille tarjolla, joiden kanssa kaikki sujuu ja joka ei koskaan loukkaa sinua? Olis kauheen kiva tietää... :D
Kommentit (6)
Kyllä on! Itse löysin avioeron jälkeen täydellisen sielunkumppanin ja olen onnellisempi kuin ikinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sielunkumppanuuteen kasvetaan parisuhteessa jakamisen kautta. Mitä aikaisemmin sen aloittaa, sitä syvemmäksi se käy. Jokaiselle pitkään yhdessä olleelle tämä lienee itsestään selvää.
...joka ei ikinä loukkaa.... Jaa kuule, aika iso vaatimus, ettei ikinä saisi loukata.
Mä olen avioeron jälkeen löytänyt hyvän miehen. Miehen, jonka kanssa voin nauraa ja itkeä. Jonka kanssa on hauskaa ja ihanaa. Seksi sujuu. Voidaan jakaa kaikki.
Silti ollaan loukattu toisiamme ja on ollut riitaa. Mutta me ollaan silti nähty, että tämä meidän suhde on arvokas ja hyvä ja ollaan sovittu, annettu anteeksi ja jatketaan yhdessä.
Meillä sujuu kaikki, emmekä loukkaa toisiamme. En silti sanoisi, että olemme sielunkumppaneita, vaan olemme molemmat hyvinkäyttäytyviä ihmisiä, emme juo, meille perhe on tärkein, puhallamme yhteen hiileen.
On. Minä löysin vajaa 20 vuotta sitten sellaisen ihan sattumalta ja etsimättä. Elämä yhdessä on oikeasti helppoa, kumpikin saa olla oma itsensä ja kotiin on aina kiva tulla. Mutta ajatus siitä, että sielunkumppani ei koskaan loukkaa, osaa mystisesti lukea ajatuksesi ja tehdä aina asiat oikein, on ihan p**kapuhetta. Ei kukaan ole sellainen, et edes sinä itse tai minä. Ja parisuhde vaatii aina työtä ja panostamista pysyäkseen onnellisena.
Sielunkumppani on minulle ihminen, jonka kanssa arvot, elämäntavat ja huumori täsmää niin, että yhteinen elämä on niiden osalta helppoa. Ettei koko ajan tarvitse tapella siitä, mitä toinen haluaa ja mitä ei ja kumpikin on valmis tekemään kompromisseja ilman suuria myönnytyksiä. Huumori on minusta tosi tärkeää, koska ilman naurua olisi tylsää, mutta ei parisuhde ole mikään vitsi.
En osaa kyllä sanoa, onko sellaisia sielunkumppaneita. Ja mitä se sitten oikein tarkoittaisikaan. Minä en ole sellaista koskaan halunnutkaan, eikä suhteeni perustu siihen puoleen ollenkaan. Henkisessä mielessä tärkein ihmiseni olen minä itse. Siis itsestäni saan voimaa sen minkä tarvitsenkin, enkä varsinaisesti tarvitse ketään.