Oletko alkoholistin aikuinen lapsi?

Vaadin itseltäni paljon, olen järjetön suorittaja. Teen kaiken potenssiin sata. En pidä oma-aloitteisesti yhteyttä lapsuudenkotiin. Lapsuus jätti syvät arvet, eivät parane koskaan. Jatkuvaa ryyppäystä ja väkivaltaa.

Isä käytti liikaa alkoa. Äiti joi kyllä silloin tällöin, mutta ei ollut juoppo.

Kyllä välillä soitan isälle (hänkin soittaa minulle ehkä 2 kertaa kuussa), enään en jaksa kantaa huolta onko hän hoitanut asiansa (vuokrat jne) nuorempana aikuisena stressasin siitäkin. Vanhempani siis ovat eronneet.

Suhteeni alkoholiin on aika jyrkkä.. Juon itse muutaman kerran vuodessa, juopot ovat oksettavia, enkä sääli heitä yhtään. Alkoholismi on sairaus mutta hoito on Suomessa ilmaista (a-klinikka).

Olen luonteeltani järjestäjä. Eli hoidan asian kuin asian, jollain keinolla asia kuin asia järjestyy. Huolestun ja stressaan myös paljon. Mietin ksuhuskenaarioita mitä on voinut sattua läheisille jos en saa kiinni jne..

Hylätyksi tulemisen pelko, riputautuminen edelleen omaan äitiin. Isä oli alkoholisti. Häneen etäiset välit.

Olen yhteydessä,  olen läheinen isäni kanssa. En ole käynyt ammattiauttajalla, eipä tuosta alkoholismista mitään traumoja ole jäänyt. Ei väkivaltaa tms.

Miten se näkyy käytöksessä? En tiedä, ihan tavallista elämää vietän.

Olen.

Olen tekemisissä vanhempieni kanssa. Olen antanut anteeksi, nykyään ovat juomatta ainakin kun nähdään. Muusta en tiedä eikä kiinnosta.

Minäkin olen ollut suorittaja. Kaikilla osa-alueilla. Työ, perhe, harrastukset. On ollut ortoreksiaa ja pakonomaista liikkumista. Toipuminen ja parantuminen on ollut hidasta, mutta nyt uskallan sanoa olevani aika hyvin perillä itsestäni ja mitä elämältäni haluan. Tunnistan ongelmani ja yritän parhaani mukaan päästä pois vääristä ajatusmalleista.

Näkyy käytöksessä monin tavoin. Olen läheisriippuvainen, ylikiltti suorittaja. Vaadin itseltäni paljon ja monesti jätän kaiken tekemättä kun en kuitenkaan pysty olemaan riittävän hyvä. Häpeä varjostaa elämääni monin tavoin. Vanhempani ovat kuolleet jo kymmeniä vuosia sitten. Olen käynyt ammattiauttajalla.

Pyrin olemaan niin etäällä kuin mahdollista. En soita, en mene käymään. Muutin toiselle puolelle maata. Askartelen kyllä lapsen kanssa synttäri- ja joulukortteja heille, mutta emme vietä mitään mummulalomia. Jos vanhemmat kerran vuodessa sattuvat meille tulemaan, otan vastaan ja kahvitan, mutta en mitenkään nauti tilanteesta. Olen myös asiasta todella ahdistunut etukäteen, kun tiedän, että he ovat tulossa. Inhoan heitä, mutta he ovat vanhempiani enkä voi velvollisuudentunteen takia eristää heitä täysin elämästäni.

Äitini on juoppo, isäni on täysin tunnekylmä ja joskus myös väkivaltainen. En tiedä, kumpi on syy ja kumpi on seuraus. Noin on ollut aina.

Olin hyvin ahdistunut ja pelokas lapsi ja nuori. Minulla meni kauan, ennen kuin hyväksyin tosiasian, että en ole syy tilanteeseen ja toisaalta että en pysty tilannetta myöskään korjaamaan. Huonon vanhempisuhteen takia olin lähes nelikymppinen, ennen kuin taivuin itse tekemään lapsen.

Olen ja en osaa sanoa näkyykö mitenkään elämässäni. Ehkä niin, että en voi sietää humalaisia jankuttajia. Ei väkivaltaa eikä kaltoinkohtelua ollut. Alkoholisti-isä jo kuollut.

Isäni oli alkoholisti, kuollut jo 30 vuotta sitten. Olen itsekin alkoholisti, raittiina 8 vuotta. Olen ollut ujo ja arka lapsi, aikuisena alisuoriutuja ja haluan pysyä huomaamattomana ja elää rauhallista elämää. Olen saanut ammattiapua omaan riippuvuuteeni.

Vanhemmat erosi isän väkivaltaisuuden takia kun olin 1v., isä jäi vasta rakennettuun omakotitaloon ja me lähdettiin äidin kanssa vuokrakerrostaloon. Lapsuutta väritti erikoiset, muutaman tunnin tapaamiset isän kanssa joka löysi sitten jossain vaiheessa uuden kodin eräästä lahkosta. On kuulemma palannut sinne takaisin kun jossain vaiheessa heitettiin ns. ulos.

Vielä melkein 4-kymppisenä pelkään ailahtelevaa, mielenterveys- ja alkoholiongelmaista isääni, isällä ei ole esimerkiksi puhelinnumeroani koska oma psyyke ei kestäisi niitä ihme huutopuheluita.

Epäilen että olen perinyt isältä taipumusta mt-ongelmiin, lisäksi ajauduin teininä etsimään huomiota vanhemmilta miehiltä ja jouduin mm. seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Nykyään asiat ihan ok, oman alkoholinkäytön kanssa täytyy olla tarkkana kun aiheuttaa helposti mielialanvaihteluita, ahdistusta sun muuta kivaa. Käytänkin tosi harvoin ja vähän alkoa.

Haluaisin jollain tapaa olla läheisempi isän kanssa (olen ymmärtänyt että sama toisinpäin) mutta en vaan enää osaa enkä uskalla, 20v. aikana ollaan nähty varmaan alle 10 kertaa ja silloinkin ohimennen.

Terapiassa olen käynyt, mutta en varsinaisesti tämän takia :-)

Vierailija kirjoitti:

Vaadin itseltäni paljon, olen järjetön suorittaja. Teen kaiken potenssiin sata. En pidä oma-aloitteisesti yhteyttä lapsuudenkotiin. Lapsuus jätti syvät arvet, eivät parane koskaan. Jatkuvaa ryyppäystä ja väkivaltaa.

Lisään vielä tekstiini, etten käytä alkoholia, enkä halua käydä missään, missä joutuisi näkemään humalaisia.

Minäkin läheisriippuvainen suorittaja mutta alisuoriutuja. Kotona jouduin ottamaan nuorena äidin roolin ja pidin huolta pikkusisaruksistani, tein ruuat, pesin pyykit, siivosin jne. Koulussa olin huippuhyvä oppilas ja pääsin helposti yliopistoon, mutta valmistuttuani en kokenut olevani tarpeeksi hyvä vaan valitsin duunariammatin. Näen vieläkin nuoruudestani painajaisia, vaikka olen jo päälle 50. Ammattiapua en ole harkinnutkaan enkä mitään vertaistukea. Pärjään ihan hyvin.

12 vielä jatkaa. Äitiin oli hyvät välit hänen viimeisinä vuosinaan ja äiti oli hyvin läheinen ja tärkeä omille lapsilleni.

Vierailija kirjoitti:

Hylätyksi tulemisen pelko, riputautuminen edelleen omaan äitiin. Isä oli alkoholisti. Häneen etäiset välit.

Lisäksi alisuoriutuvuus, voimakas häpeä. Isäni oli väkivaltainen. Pelkään nykyäänkin veitsiä. Kodissani ei ole kuin tylsä hedelmäveitsi.

En osaa suhtautua alkoholiin normaalisti. Olin joskus absolutisti, sittemmin huomasin, kuinka paljon hauskempaa on humalassa. Se oli vaarallinen huomio.

En juo muutamaa lasillista enempää juuri koskaan, mutta voi kamala, mitä himoa tunnen humaltumista kohtaan. Se näyttäytyy minulle pakokeinona tästä elämästä, jossa en viihdy. Olen ollut koulussa kympin tyttö ja sitten minä syrjäydyin. En kyennyt selviämään mistään normaaleista koulutus- tai työnhakujutuista, vaan otin kaikki hylkäämiset henkilökohtaisesti.

Tietysti otin itselleni myös alkoholistimiehen. Lapsuudenperheessä väkivaltaa ei ollut alkoholisti-isän taholta, mutta äiti kosti isän aiheuttaman pahan olon olemalla väkivaltainen isää kohtaan. Itse en muista lapsuudesta juuri muuta kuin pelon ja häpeän. Tässä omassa (onneksi jo entisessä parisuhteessa väkivaltaa oli) ja siksi erosinkin.

Ammattiapua en ole hakenut. Ei ole aikaa. Olen pienen lapsen yh ja täysin jumissa kotona. Eikä ole rahaa mihinkää terapiaan. Minusta ei enää edes tule mitään, joten se siitä.

Ai niin, isäni on ollut kuolleena jo jonkin aikaa. "Hauskaa" on se, että alkoholistin manttelin on perinyt äiti. Ja tietysti minä myös, mutta ainakin toistaiseksi olen kyennyt pitämään kontrollin aina. Äiti juo vielä itsensä hengiltä.

En periaatteesta osta alkoholia kotiini tai juo kalsarikännejä, koska pidän sitä järjettömänä ja säälittävänä. Otan vain hyvässä seurassa. Viivyttelen kumppanini esittelemistä kotiväelleni (pari vuotta jo).

Muista ongelmistani ja piirteistäni en menisi vetämään syytöksiä tai johtopäätöksiä tähän asiaan.

Isä kuoli alkoholiin 5-6 vuotta sitten. Oli sitä koko minun ikäni. En ollut hänen kanssaan tekemisissä kun joi, oli jossain tiellä tietämättömillä. Ei ollut väkivaltainen, lempeämpää ihmistä en tiedä, häneltä jos jotain opin niin se kaikkien ihmisten arvostaminen ja tietty lyömätön huumorintaju. Äitini erosi hänestä ollessani vielä lapsi. Isäpuoleni taas oli hyvin ankara ja myös kuritti joskus fyysisesti. Äitini alkoholisoitui myöhemmin elämässäni masennuksensa myötä, kai ne huonot miesvalinnat lopulta vei voimat ja me lapset siinä myös. Teini-iässä ollessani äitini alkoi voimaan todella huonosti ja juomaan enemmän ja jäin ilman vanhemmuutta ja ohjausta. Silloin katkesi se tietty yhteys äitiini ja aloin kantamaan hänestä suurta huolta. Se yhteys ei ole palautunut ja tuskin palautuu, tapaan häntä vielä, mutta se on aina hieman kylmää ja koen sen vaivaannuttavaksi.

Yritän olla kaikessa aina paras, poden suurta syyllisyyttä ja tunnen olevani huono esim koulumenestyksestäni johon syyt on yllä. Pärjään kuitenkin elämässäni hyvin ja tulen toimeen omillani, mutta en osaa ottaa tarvittavaa vastuuta itsestäni ja tehdä itselleni hyviä päätöksiä, vaan menen muiden ehdoilla. En osaa erottaa enää mistä pidäm oikeasti ja mistä tykkään, enkä uskalla täysillä tehdä niitä asioita jotka tiedän tekeväni minut onnelliseksi ja iloiseksi. Pelkään myös arvostelua paljon isäpuoleni vuoksi ja tämä hidastaa minua elämässä eteenpäin pääsemiseksi.

Molemmat vanhempani olivat alkoholisteja. Olin lastenkodissa jo kerran, mutta minut palautettiin vuoden jälkeen kotiin. Isä oli jo tässä vaiheessa kuollut. Kotona äidin kanssa ensimmäiset kuukaudet meni hyvin, mutta sitten se taas ratkesi ja "miesystäviä" alkoi ilmestyä. Tarpeetonta kai sanoakaan, että miehet olivat linnakundeja sun muita ikäviä tapauksia, mistä seurasi kaikenlaista epämiellyttävää, kuten väkivaltaa ja puukkojen heilutuksia. En kertonut sossulle mitään, koska en halunnut uudelleen laitokseen. Muutin kotoani 16-vuotiaana pois. En pitänyt äitiini mitään yhteyttä sen jälkeen, nyt on kuollut. Pidän tätä edelleen elämäni suurimpana valintana, koska se vapautti minut siitä todellisuudesta.

Käyn terapiassa, en ole alkoholisti, käytän todella päihteitä vähän. Minulla ei ole psyykelääkitystä, mutta diagnosoituna ahdistuneisuushäiriö sekä lievä/keskivaikea masennus, joka tuntuu vaihtelevan. Hidastaa joskus toimintakykyä, mutta olen selvinnyt beetasalpaajien ja liikunnan avulla. Käyn työelämässä, minulla on korkeakoulututkinto.

Yleisesti tämä kaikki näkyy käytöksessäni siten, että tunnen itseni ulkopuoliseksi, vaikka minulla on ystäviä. En koe, että minulla on mitään yhteistä heidän kanssaan, johtuen taustojen erilaisuudesta. Toiseksi en luota ihmisiin, enkä siedä ihmisiä, jotka ovat liian naiiveja. Ajoittain murehdin asioita etukäteen, vaikka ne ovat ihan yksinkertaisia.

Semmoista.

En, meillä ei ole alkoholin kanssa läträtty koskaa.

Ei läträtä munkaa kodissa eikä muualla missä käymme.

Molemmat vanhemmat melko kovan luokan alkoholisteja. Omaa elämää on leimannut aina sellainen häpeä. Itsellekin maistuu, mutta olen pitänyt sen kurissa. Olen jo viiskymmpinen juon ehkä vähän liikaa, mutta muuten olen pärjännyt kohtalaisesti elämässä, hoitanut lapset ja työn ym. En kyllä muista mitä ap kysyi:)