Oletko alkoholistin aikuinen lapsi?

Olen perheestä jossa isällä alkoholiongelma. Kännissä kun oli, terrorisoi koko perhettä. Äiti ei jaksanut puuttua tilanteeseen, hänellä ei siis alko-ongelmaa. Hän oli masentunut, eikä jaksanut puuttua mihinkään. Syvimmän arven on tainnut jättää juuri tuo äidin selän kääntäminen. Ketään ei ollut lasten puolella. Mielisairas isä vihasi lapsia ja potki nämä/meidät pois tieltä. Asunto oli läävässä kunnossa. Jääkaappi tyhjä. Täysi kriisipesäke.

En ole nyt tekemisissä vanhempieni kanssa. He ovat edelleen yhdessä. Äiti edelleen masentunut absolutisti ja isä kiivas alkoholisti. Olen miettinyt mikseivät eroa? Isä asuu sivurakennuksessa ja juo siellä "salassa". Äiti viereisessä talossa. Ihme kulissi, joka kuitenkin häpeällinen.

Luulin että olen käsitellyt asiat, niin ettei ne paina mieltä. Tulin raskaaksi, odotan esikoista, kaikki menneisyyden kuonat nousseet pintaan. Olo erittäin masentunut ja ahdistunut. En aio lastani viedä lapsuuden kotiin kylään. Haluan ettei lapseni nää tämän kaltaista parisuhdetta. Katkeroitunut vaimo ja säälittävä alkkis. Katkaisen sukupolvien välisen kierteen, en anna lapseni nähdä tämän kaltaista liittoa "normaalina".

Juuri samankaltaisia tuntemuksia kuin alussa ihmiset kommentoivat. Muutin kotoa 16 vuotiaana. Vanhemmat työssäkäyviä, viikonloput menivät kääntäessä. Se ahdisti lapsena ja edelleen...

Vierailija kirjoitti:

Näkyy käytöksessä monin tavoin. Olen läheisriippuvainen, ylikiltti suorittaja. Vaadin itseltäni paljon ja monesti jätän kaiken tekemättä kun en kuitenkaan pysty olemaan riittävän hyvä. Häpeä varjostaa elämääni monin tavoin. Vanhempani ovat kuolleet jo kymmeniä vuosia sitten. Olen käynyt ammattiauttajalla.

Kuullostaa omalta tarinalta.

Olen alkoholisti perheestä. Olen ahdistunut ja herkästi masentuva. Itken usein, tunnen itseni muita huonommaksi. En kuitenkaan näytä rikki revittyä sieluani ihmisille. Seurassa ja työssä vedän naamarin päähän: olen iloinen, palvelualtis, reipas ja teen kaikkeni että vaikutan ystävälliseltä. Kun sitä omaan rauhaan pääsee, purkautuu patoutunut ahdistus. Lapsuuden kodissa oli henkistä väkivaltaa päivittäin. Isä tapasi sanoa että odottaa sitä hetkeä kun matto kiskaistaan jalkojeni alta. Sanoi ettei ketään mies tule tälläistä huolimaan, yms. Se rikkoi mielen. Olen kuitenkin päättänyt olla vahva ja jaksaa tässä elämässä.. vaikka huonoja päiviä on enemmän kuin hyviä. En ole tällä hetkellä tekemisissä vanhempiini, tarkoitus pitää etäisyyttä. En kaipaa heitä. Ammattiauttajalla en ole käynyt. Vertaisryhmät kyllä kiinnostavat, ehkä hakeudun viellä.

Maria 31 kirjoitti:

Olen alkoholisti perheestä. Olen ahdistunut ja herkästi masentuva. Itken usein, tunnen itseni muita huonommaksi. En kuitenkaan näytä rikki revittyä sieluani ihmisille. Seurassa ja työssä vedän naamarin päähän: olen iloinen, palvelualtis, reipas ja teen kaikkeni että vaikutan ystävälliseltä. Kun sitä omaan rauhaan pääsee, purkautuu patoutunut ahdistus. Lapsuuden kodissa oli henkistä väkivaltaa päivittäin. Isä tapasi sanoa että odottaa sitä hetkeä kun matto kiskaistaan jalkojeni alta. Sanoi ettei ketään mies tule tälläistä huolimaan, yms. Se rikkoi mielen. Olen kuitenkin päättänyt olla vahva ja jaksaa tässä elämässä.. vaikka huonoja päiviä on enemmän kuin hyviä. En ole tällä hetkellä tekemisissä vanhempiini, tarkoitus pitää etäisyyttä. En kaipaa heitä. Ammattiauttajalla en ole käynyt. Vertaisryhmät kyllä kiinnostavat, ehkä hakeudun viellä.

Itse en hakeudu vertaisryhmiin koska siellä on jostakin syystä todella epävakaita ja iholle tunkevia ihmisiä ja tulen siellä entistä ahdistuneemmaksi. Puhun toki vain omasta kokemuksestani.

Vierailija kirjoitti:

Maria 31 kirjoitti:

Olen alkoholisti perheestä. Olen ahdistunut ja herkästi masentuva. Itken usein, tunnen itseni muita huonommaksi. En kuitenkaan näytä rikki revittyä sieluani ihmisille. Seurassa ja työssä vedän naamarin päähän: olen iloinen, palvelualtis, reipas ja teen kaikkeni että vaikutan ystävälliseltä. Kun sitä omaan rauhaan pääsee, purkautuu patoutunut ahdistus. Lapsuuden kodissa oli henkistä väkivaltaa päivittäin. Isä tapasi sanoa että odottaa sitä hetkeä kun matto kiskaistaan jalkojeni alta. Sanoi ettei ketään mies tule tälläistä huolimaan, yms. Se rikkoi mielen. Olen kuitenkin päättänyt olla vahva ja jaksaa tässä elämässä.. vaikka huonoja päiviä on enemmän kuin hyviä. En ole tällä hetkellä tekemisissä vanhempiini, tarkoitus pitää etäisyyttä. En kaipaa heitä. Ammattiauttajalla en ole käynyt. Vertaisryhmät kyllä kiinnostavat, ehkä hakeudun viellä.

Itse en hakeudu vertaisryhmiin koska siellä on jostakin syystä todella epävakaita ja iholle tunkevia ihmisiä ja tulen siellä entistä ahdistuneemmaksi. Puhun toki vain omasta kokemuksestani.

Voitko tarkentaa viellä, millä tavoin epävakaita ja iholle tunkevia?

Olen alkoholistin tytär. En luota ihmisiin, en påästä heitä lähelleni henkisesti, esitän kulloinkin vaadittua roolia, vaikka todellisuudessa olen ahdistunut ja henkisesti rikkinäinen pieni tyttö vieläkin. Olen siis jollain tavalla jämähtänyt lapsuuteeni, enkä pääse siitä yli.

Olen huolissani lähes aina ja minulla on pelkoja välillä sellaisistakin asioista, joiden toteutuminen on hyvin epätodennäköistä.

Olen alisuoriutuja, en uskalla palata työelämåän, vaikka minua on aina kehuttu hyväksi työntekijäksi ja olen vadtuuntuntoinen työssäni.

Olen erittäin kriittinen itseäni kohtaan varsinkin syyllistän itseäni kaikista omien lasteni ongelmista ja ajattelen olevani huono äiti, vaikka yritän parhaani ja olen lasteni kanssa lähes kokoajan. Koen etten voi jättää heitä yksin tai he eivät selviä. Olen siis varmastikin myös läheisriippuvainen heidän suhteensa.

Varmasti tarvitsisin ja haluaisin terapiaa, mutra ei ole rahaa ja kunnalliselle en uskalla mennä, koska en luota heihin.

Vierailija kirjoitti:

Miten se näkyy käytöksessäsi? Oletko edelleen tähän alkoholisti vanhempaan yhteydessä? Oletko käynyt ammattiauttajalla? Oliko perheessä kaltoinkohtelua ja väkivaltaa?

Olen raivoraitis ja naimisissa toisen samanlaisen kanssa. En ole yhteydessä vanhempaani. En ole käynyt muulla ammattiauttajalle kuin AA:n alkoholistien lasten ryhmässä. Väkivaltaa ja kaltoinkohtelua oli niin paljon etten nuorena aikuisena aina tajunnut normaalien ja raittiiden ihmisten käytöstä.

Jotenkin hämmentävää miten moni näistä kuvauksista sopii todella hyvin minuunkin.

Äiti oli alkoholisti lapsuudessani. Isänikin on aina juonut paljon, siis viikonloppuisin ja lomilla, mutta ei harrastanut ryyppyputkia niinkuin äitini. Äiti oli pitkään juomatta, mutta aloitti uudestaan kun olin jo aikuinen ja muuttanut pois kotoa. Nykyään ryyppyputkia on taas, välillä on sitten pitkiäkin aikoja juomatta. Ei ollut väkivaltaa, mutta äitini on jokseenkin kontrolloiva ja syyllistävä persoonaa. Tuloksena siis vaikea äitisuhde. Välit on ihan kelvolliset, parhaimmillaan hyvät, mutta olemme etäisiä siinä mielessä, etten juurikaan kerro asioistani hänelle.

Minustakin tuli kiltti, läheisriippuvainen ylisuorittaja, jolle kuitenkaan ei mikään kelpaa. Paljon syyllisyyden, häpeän, riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteita. Miellyttäjä joka pelkää kuollakseen tuottaa kenellekään pettymyksiä ja luulee että kaikki hylkäävät jos olen ikinä vähänkään ärsyttävä. Masennusta, ahdistuneisuushäiriötä, paniikkihäiriön oireilua, kehonkuvan häikkää ja sen myötä häiriintynyttä syömistä. En väitä että nuo kaikki on seurausta siitä että kotona juotiin lapsena, mutta kaikki nuo tietysti jollain tapaa kietoutuu yhteen.

29 vielä, olen käynyt ammattiauttajilla ja mutta terapia vielä edessä. Vertaisryhmää joskus harkinnut, mutta kaikki mitä löysin oli jotain "twelve step" juttuja, ei kiitos. Lopetin alkoholinkäytön itse lähes kokonaan 23-vuotiaana, mutta jossain vaiheessa tuli kyllä juotua runsaastikin.

Vierailija kirjoitti:

En osaa suhtautua alkoholiin normaalisti. Olin joskus absolutisti, sittemmin huomasin, kuinka paljon hauskempaa on humalassa. Se oli vaarallinen huomio.

En juo muutamaa lasillista enempää juuri koskaan, mutta voi kamala, mitä himoa tunnen humaltumista kohtaan. Se näyttäytyy minulle pakokeinona tästä elämästä, jossa en viihdy. Olen ollut koulussa kympin tyttö ja sitten minä syrjäydyin. En kyennyt selviämään mistään normaaleista koulutus- tai työnhakujutuista, vaan otin kaikki hylkäämiset henkilökohtaisesti.

Tietysti otin itselleni myös alkoholistimiehen. Lapsuudenperheessä väkivaltaa ei ollut alkoholisti-isän taholta, mutta äiti kosti isän aiheuttaman pahan olon olemalla väkivaltainen isää kohtaan. Itse en muista lapsuudesta juuri muuta kuin pelon ja häpeän. Tässä omassa (onneksi jo entisessä parisuhteessa väkivaltaa oli) ja siksi erosinkin.

Ammattiapua en ole hakenut. Ei ole aikaa. Olen pienen lapsen yh ja täysin jumissa kotona. Eikä ole rahaa mihinkää terapiaan. Minusta ei enää edes tule mitään, joten se siitä.

Ai niin, isäni on ollut kuolleena jo jonkin aikaa. "Hauskaa" on se, että alkoholistin manttelin on perinyt äiti. Ja tietysti minä myös, mutta ainakin toistaiseksi olen kyennyt pitämään kontrollin aina. Äiti juo vielä itsensä hengiltä.

Kuka kehtaa alapeukuttaa? ! Haista *!

Vierailija kirjoitti:

Vaadin itseltäni paljon, olen järjetön suorittaja. Teen kaiken potenssiin sata. En pidä oma-aloitteisesti yhteyttä lapsuudenkotiin. Lapsuus jätti syvät arvet, eivät parane koskaan. Jatkuvaa ryyppäystä ja väkivaltaa.

Tämä oli kuin omasta suusta. Itse en käytä alkoholia ollenkaan. Sitä touhua näki riittävästi lapsena. Lisäksi oon leijonaemo lapsiani kohtaan ja hemmottelen heitä ehkä liikaakin. :D

Pelkään että jotain pahaa tapahtuu. Joka päivä. Suoritan, minun on vaikea päästää ihmisiä lähelle ja toisaalta haluaisin miellyttää kaikkia.

Häpeän lapsuuden kotioloja. Hävettää että huono-osaisuus näkyi jo törkyisestä pihasta. Kavereita ei voinut pyytää, koska asunto aina sekaisin, isä saattoi saada millon mistäkin raivokohtauksen, ei sinne ketää voinut pyytää. koko naapurusto sai päivittäin kuulla raivohullun isän huudot pihalla. Isä joi vajassa työpäivän jälkeen pään täyteen, ja tuli sen jälkeen raivoamaan itse kullekin. Äiti ei piitannut, niin kyvytön ihminen ja itsesääliin vaipuva, ettei eroa tästä vielä tänä päivänäkään ole saanut aikaiseksi. Olen tehnyt selväksi että vaikka hän valinnut alkoholistin elämäänsä, se ei minun valintani ole. Eli välit jäissä.

En ole lisään tekemisissä vanhempieni kanssa. Elämä on paljon onnellisempaa näin, yritän vain unohtaa menneisyyden, keskityn tulevaan. Suosittelen kaikkia kaltoinkohdeltuja pistämään välit poikki!

Olen selvinnyt jotenkuten mutta tuntuu etten jaksa asioita pitkäjänteisesti, lopulta aina ahdistun ja teen isoja elämänmuutoksia jättäen vanhat asiat taakse. Välit ainoaan sisarukseeni ovat ahdistavat, hän on toistuvasti halunnut käsitellä perhetraumoja kanssani nyt aikuisena. Kulutan erittän paljon aikaa pelkkään olemiseen saamatta mitään aikaiseksi, lykkään tekemisiä, nykyään aika kuluu netissä, ennen nettiäkin sain joutavanpäiväisesti aikani kulumaan. Olen eristäytynyt perheestä ja kaikista sukulaisista jo pitkä aika sitten. En saa aikaiseksi ja usein vihaan itseäni sen vuoksi. 

Huh, nämä kirjoitukset ovat kuin omiani. Alkoholismi jättää järkyttävät jäljet sen uhreihin. Nähtävästi meistä monesta alkoholistin lapsesta tulee ylikiltti ja stressaava suorittaja.

Toinen vanhemmista oli alkoholisti, mutta kulissit meillä oli kunnossa. Perheessä rahaa, korkeakoulutus, hyvät työpäikat. Tajusin vasta teininä, että isä on alkoholisti, vaikka koko lapsuus olikin ollut sen varjostama. Tajusin vasta silloin, että sitä se ainainen pelko, huoli, hullut riidat ja kohtaukset kaikki olivat, en vain koskaan tahtonut edes kohdata sitä todellista luokittelua. Nuorena pelkäsin kaikkea, mutta esitin aina reipasta, enkä suostunut myöntämään koskaan mitään heikkouksiani. Ahdistus on aina ollut osa arkea, mutta sitä kukaan ei tiedä - etenkin lapsena ja nuorena roolini oli olla aina hyvällä tuulella, innostunut ja tsemppaamassa muita.  Lisäksi olin aina todella paha ylisuorittaja, kympin oppilas, joka haali päälle kaikki mahdolliset muut hommat vaapehtoistöistä nuorempien lasten ohjaamiseen ja koulun luottamustehtäviin. 

Muutettuani täysi-ikäistyttyäni kotoa pitkään jatkunut masennus (jota en vain vielä tunnistanut tai halunnut myöntää) räjähti ihan käsiin. Olen edelleen ihmeissäni, miten pelastuin siitä törmäyskurssista, vaikka jälkensä tämä on jättänyt. Yliopistossa olen ollut täysi luuseri ja pelkään epäonnistumisia niin paljon monille eri elämän osa-alueilla, etten uskalla edes yrittää. En tiedä, miten saan koskaan opiskelujani loppuun ja itseäni kunnolla työelämään, koska pelkään epäonnistumisia niin valtavasti. Lisäksi tunnen koko ajan järkyttävää syyllisyyttä ihan kaikesta, menneistä ja tulevasta. 

 Ystävyyssuhteet ovat aina elämässäni olleet toispuoleisia, koska minä en kerro itsestäni mitään syvempää. En pysty luottamaan kehenkään niin, että voisin "nolata" itseni ja kertoa huolistani, peloistani tai epäonnistumisistani. Lapsuuden traumoista en meinannut pystyä edes kertomaan terapeutilleni, sillä en halunnut edes hänen ajattelevan pahaa perheestäni.  Kadehdin niin paljon muita ihmisiä, joilla on elämässä todellisia ystäviä - minulla on hirveä kasa kavereita, jotka eivät tiedä minusta mitään oikeaa. Silloin kun minulla menee huonosti otan etäisyyttä ja muutun täydeksi erakoksi. Seurustelusuhteissa sen sijaan olen ollut hyvin läheisriippuvainen ja pelkään, että tulevaisuudessa se piirre jatkuu osana vanhemmuuttani. Siksi epäröin perheen perustamista.

Tämä keskustelu sai kyllä tunteet pintaan. Tunnistin itseni lähes jokaisesta viestistä.

Stressaan omaa juomistani (mietin koko ajan onko tämä nyt liikaa, olenko menossa samaan suuntaan kuin alkoholistivanhempi, pidän jopa kuukausien täysraittiita jaksoja lieventääkseni stressiäni). Muiden juominen on ihan se ja sama, sitä en kyttää. En pidä yhteyttä kun kyseinen ihminen joi itsensä hengiltä. Ei ollut väkivaltaa, kaltoinkohtelua tms. En ole käynyt ammattiauttajalla.

Vierailija kirjoitti:

Isä käytti liikaa alkoa. Äiti joi kyllä silloin tällöin, mutta ei ollut juoppo.

Kyllä välillä soitan isälle (hänkin soittaa minulle ehkä 2 kertaa kuussa), enään en jaksa kantaa huolta onko hän hoitanut asiansa (vuokrat jne) nuorempana aikuisena stressasin siitäkin. Vanhempani siis ovat eronneet.

Suhteeni alkoholiin on aika jyrkkä.. Juon itse muutaman kerran vuodessa, juopot ovat oksettavia, enkä sääli heitä yhtään. Alkoholismi on sairaus mutta hoito on Suomessa ilmaista (a-klinikka).

Olen luonteeltani järjestäjä. Eli hoidan asian kuin asian, jollain keinolla asia kuin asia järjestyy. Huolestun ja stressaan myös paljon. Mietin ksuhuskenaarioita mitä on voinut sattua läheisille jos en saa kiinni jne..

Ymmärrän kokemasi kamaluuden kun alkoholistin lapsi olen itsekin. Mutta sitä en ymmärrä miksi sinä et pääse edes aikuisena yli jyrkästä asenteestasi ? Juopot ovat oksettavia....et ole selvästikään käynyt läpi omaa ongelmaasi.