Tätä en ymmärrä, en ikinä. Miksi erota, jos tietää, että vaikeudet johtuvat nimenomaan pikkulapsivaiheesta!?!

Vierailija kirjoitti:

hanska kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

hanska kirjoitti:

Tämä on täysin itseaiheutettu ongelma. On yleisesti tiedossa, että lasten hankkiminen huonontaa parisuhdetta. Tämä vaikutus on havaittu suurimmassa osassa aiheessa tehtyjä tutkimuksia. Jos siitäkin huolimatta on pakko saada lapsia, voi vain päätellä, että lisääntyjille se lapsen saaminen on parisuhdetta tärkeämpää. Muutenhan päätös on irrationaalinen.

No niinhän se onkin, lapsen saaminen parisuhdetta tärkeämpää. Minä voin ihan julkisesti omalla naamallani sanoa ääneen, ja olen sanonutkin, että minulle lapsen saaminen on aina ollut tärkeämpää kuin parisuhde.

Noni! Hieno homma.

Etenkin miesten kannattaisi miettiä tätä asiaa hyvin tarkkaan. Rohkenen epäillä, että useimmille miehille parisuhde on se ykkösasia.

Siinähän rohkenet ihan rauhassa. Olen kirjoittanut tähän ketjuun siitä, mikä voi mennä jaksamisen lisäksi pieleen pikkulapsiaikana ja ihan kokemuksesta. Silti meillä oli lähtöasetelma se, että mies aivan ehdottomasti halusi lapsia. Se oli siis parisuhteen ehto. Valitettavasti halu perheellistyä ei, varsinkin miesihmisellä, mitenkään välttämättä korreloi viitsimisen tai lapsiin panostamisen kanssa. Niitä lapsia sitten halutaan jostain muusta syystä, seuraksi tai statuksen vuoksi tai jonkin oman ideologian takia.

Miehiä ja naisia on moneen junaan. Minulle miehenä sekä parisuhde että lapset ovat tärkeitä. Hoidin oman osuuteni kotona hyvin ja autoin minkä kerkesin. Jätin omia menoja pois jne. No nyt lapset ovat koululaisia, ja kiitoksena muija on sitten pettänyt ja elää itsekkäämpää elämää nyt kun voi. Eli otin sitten eron tässä vaiheessa, kun tajusin minkälaisen ihmisen kanssa olen elänyt.

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi ennemmin olla lainsäädäntö, joka turvaa kohtuuhintaiset pariterapiapalvelut alle kouluikäisten lasten vanhemmille.

Ei todellakaan pitäisi. Ensinnäkin veroprosentti nousisi kymmenen prosenttia koska pitäisi kouluttaa ja plakata kymmeniä tuhansia terapeutteja yhteiskunnalle.

Toiseksi ei ole yhteiskunnan asia hoitaa ihmisten parisuhteita

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi ennemmin olla lainsäädäntö, joka turvaa kohtuuhintaiset pariterapiapalvelut alle kouluikäisten lasten vanhemmille.

Ei todellakaan pitäisi. Ensinnäkin veroprosentti nousisi kymmenen prosenttia koska pitäisi kouluttaa ja plakata kymmeniä tuhansia terapeutteja yhteiskunnalle.

Toiseksi ei ole yhteiskunnan asia hoitaa ihmisten parisuhteita

Ja kolmanneksi, se terapia voi olla ihan pelkkää p*skaa, josta ei ole kaikille mitään hyötyä.

Muusikko pariskunta ei välttämättä koskaan ole elänyt "normaalia" arkea, yhdessä kotona viikosta toiseen. Lasten myötä on jouduttu elämään tiiviimmin yhdessä tylsää arkea.

Tai sitten keikkaelämän paheet ovat alkaneet houkutella liikaa, kun kotona olo on ankeaa velvollisuuksien täyttämistä.

Jännä juttu tosiaan, kun mä voisin rehellisesti todeta selviäväni pikkulapsiajasta paremmin, ja jopa nauttivani siitä siksi, että mulla on mies, joka hoitaa myös osaltaan lapsia ja kotia. Yksin olis aika puuduttavaa, ja viikko-viikko-systeemi taas olisi lapsille ikävä. Eihän tämä kauhean romanttista tämä meidän arki ole, tämä on enemmän sellaista arjen kumppanuutta. Mutta ei kaikki edes kaipaa jatkuvaa romanttista hömppää elämäänsä, perusarki on ihan parasta!

up

Niinpä

Samaa hämmästelen

Eihän se suoraan johdu vain siitä vaiheesta, vaan siitä, että pikkulapsivaihe paljastaa puolisosta sellaisia piirteitä, joita et voi arvostaa. Näin ainakin meillä kävi. 

 

Olin aina ennen ollut hyvin vahva ja hyvävointinen ihminen, enkä tavallaan tarvinut puolisolta mitään ennen pikkulapsiaikaa (olen nainen). Silloin olin kuitenkin todella väsynyt, koska vauvat oli huonoja nukkumaan ja siis nukuin vain jotain satunnaisia pikkupätkiä. Sosiaaliset kontaktit oli epäsäännöllisiä ja uusia ihmisiä jostain mammakerhosta, joiden kanssa ei välttämättä oikein klikannut. Olin yksinäinenkin.

 

Puoliso vain katsoi sitä touhua vierestä, kävi töissä ja harrastuksissa, kun minä olin vauvan kanssa jumissa. Hän ei tehnyt mitään jakaakseen sitä elämänmuutosta kanssani. En nähnyt häntä enää ollenkaan kumppanina, ja ero tuli.